Siirry sisältöön

Sonetteja Dianalle (Leino)

Wikiaineistosta
Sonetteja Dianalle

Kirjoittanut K. A. Tavaststjerna


1. Diana.

[muokkaa]
Sa synnyit sätehistä aamunmaan
ja puiden vihreästä, ruohonpäistä,
mut minä vaan sain syntys nähdä näistä,
sa lienet ehkä hullun houre vaan.
Sun piirtees tyynet lepäs levossaan,
kuun kairaa kutris kantoi välkkyväistä,
ja paimenta sa lemmit leikkiväistä,
sa jumal-synty, synnillistä maan!
Siit’ asti luonto kaikk’ on herännyt.
Ma kuulen laulut puron pulpunnasta
ja joka puusta äänet puhuu nyt.
Tää riemua on vallatonta vasta:
on lehdon karkeloihin kerännyt
Pan paljas tuonne immet Metsolasta.


2. Tuonen virran tuolta puolen.

[muokkaa]
Ma olen erakko vain murheen, huolen,
mies yksinäinen, hullu haaveiden,
ma muiden maailmoista huoli en,
vaan puisin puukoin kultavuorta vuolen.
Ma kuulen tuonen virran tuolle puolen
sun kutsus elon juhlahan: ma, ken
jo uinuin untuvilla unien,
ma nousen – ja sun sulokättäs nuolen.
Ei hyvä kuolleit’ ole herätellä,
ei leikkiä lie lempi vainajain,
ei koirana sit’ uneen silitellä.
Kas, kuolleen lempi palaa punottain,
ja vaikka hullun huul’ on valju vain,
niin verta, verta vuotaa sydän hellä.


3. Kevätsade.

[muokkaa]
Kai hymyillä mun täytyy kyyneleille,
joit’ itken, itken onnen ilossain;
näät eipä päästä kevään kekkereille,
jos sydän sadettaan ei anna vain.
Maa kuiva vaatii jotain enemp’ ain
kuin pelkkää aurinkoa ahoteille.
Ens sade juur’ on hurma jumalain –
ja sateen jälkeen itää ihme meille.
Se suuri ihme, kun me valveutaan,
kun heräjävät sydänlehdet hienot
maan loasta; kun loppuu kaihot maan,
ja elon salaisuudet suuret, pienot
pyhinä puhkee, ole eikä vienot
ne pirun juonia, vaan jumalan.


4. En tahdo –

[muokkaa]
En tahdo yksin lentää, kun ma luulen
pois pääseväni maihin parempiin
sen kanssa, ken mun nosti keväimiin
ja antoi laululleni aamutuulen.
Taas kuolevanko kevään nuoren kuulen,
mi rungon vanhan rintaan annettiin?
Kateusko jälleen katkeroisi huulen,
kun juhlamalja käteen kannettiin?
En tahdo yksin lentää niinkuin kotka,
en vaania myös päällä vuorien,
kuin metsänpeto peljättynä en.
Vaan kanssa ystävien tahdon, jotka
mua lempii, purren lehtipurjeisen
taa salmen tyynen soutaa niinkuin sotka.


5. Lopputili.

[muokkaa]
Kas, kaunis ystäväin, sa minkä teit:
mun lempeni sa herätit ja peit
vain pilkkanas, mut teit sen suloisesti,
se harmenemasta nää hapset esti.
Ma paljon ymmärrän, mut totisesti
en yhtä: luoksein miksi hetken jäit,
ees hetken tää miks onnen kupla kesti?
Nyt, ystäväin, sa multa paljon veit.
Mut Herra ottaa, minkä Herra antaa.
Siis hälle yksin kiitos nyt ja ain.
Ma tyynnä soudan taas päin tuonen rantaa.
Suo sentään uskoa mun muistossain,
mun että siipeni kuin kiurun kantaa
ja lauluni kuin onnen virsi vain.


Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.