Sormukseni ja sinettini

Sormukseni ja sinettini. (Th. Moore’n mukaan). Kirjoittanut Thomas Moore

”Pois!” – lausui ilkein neitokainen –

”Aik’ on jo taian loppua.

On joka sanas loukkaavainen;

Puheesi vanhat muistan ma.

Taas ota myrkky, joka aivan

Häiritsi onnellisuutein,

Ja kentäks’ elon myrskyin vaivan

Sai viattoman sydämein.

Täss’ ota sormus! Lupauksin

Sen monin sormeheni sain:

Sä vannoit mielin, ajatuksin

Jäksi itses mulle vain.

Pois mene nyt sun lahjoinesi! –

Rakkaana ennen pidin tuon;

Vaan kaikki loppui. Sormuksesi

Sinettinensä sulle suon.

Menneellä aiall’ ilon minä

Sen sulta sain, sua suudellen.

”Mun lempein lähde” – lausuit sinä –

Sun sinetilläin lukitsen”.

Ja leikillä sä lempiväisen

Mun suullein painoit sinetin,

Sekoitit lähteen päilyväisen.

Nyt myrkkys ota takaisin”. –

Kaduin, kun itki kaunokainen,

Ja lahjan otin takaisin.

Ei kenkään oo niin katuvainen

Syytönnä eessä tuomarin. –

”Jos hän on enkelin tapainen,

Ei tuomita hän mua vois”, –

Ma mietin. – ”Hän on hellä nainen;

Ei lempi siten haihdu pois”.

Kuiskasin hälle kuultavasti:

”Myrkyttä sormukseni on.

Tarkasta sitä tarkimmiasti,

Niin huomaat: se on viaton.

Vaan myrkyn vaaran kokonansa

Joit rakkauden katseluin

Ja tuhansien muiskuin kanssa.

Suo mulle ne, niin puhdistuin!”

Nyt hymyi neito kyynelitse,

Ikäänkuin jälkeen satehen

Hymyilee ihanasti itse

Aurinko halki pilvien.

Hän poskellein painoi posken

Ja viimein rinnalleni pään.

Todella tapahtui se, kosk’en

Ma unta nähnyt ensinkään. –

Ennenkun huulen’ ehdin painaa

Likelle hänen huuliaan

Ja niihin muiskuin myrkyn lainaa,

Jo oli sormus sormessaan.

–l–n.

Lähde: Ilmarinen 8.9.1875.