Sorsain lähtö

Wikiaineistosta
Sorsain lähtö.

Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio


Kotoisen lammen rantoja
Tuo sorsa poikineen
Viel’ iltakauden uiskeli,
Katsahti läntehen.
Kuin päiväkulta laskeissaan
Tuon lammen purppuroi,
Ja taivas-kuvat lammella
Tuo sorsa nähdä voi.
Kuin siellä pilven vöhkäle
Raskaasti matkajaa,
Ja taivaan kirkas sineys
Jälessään aukeaa.
Nuo huomaa sorsa pohjalla; –
Vaan tuolta etempää
Maat, vaarat, laaksot, lehdikot
Silmäänsä kimmeltää.
Ja sorsa kutsuu poikiaan
Ja heille laulaa noin:
”On siipein kuula taittanut,
Mä etten lentää voi!
Siis talven tullen lammella
Mä varron kuolemaa;
Nyt yksin saatte lähteä –
Voi armaat! muistakaa:
Matkalla ette yhtyä
Saa muitten joukkohon,
Kun sorsien – jos niit’ ei oo,
Parempi yksin on.
Mä tunnen: kieltä vierasta
On kuulla katkera,
Ne vieraat mainelaulajat
Voi teitä pilkata.
Kun tuutte maalle vierahan,
Ei liijoin mieltyä
Saa eteläisiin herkkuihin,
Vaan vähään tyytyä.
Taas kohta kevään tultua
Te käytte Pohjolaan,
Ja näitä synty-seutuja
Ja lampee katsomaan”.
Noin lauloi sorja pojilleen;
Ne vastas; ”hyvin käy!”
Ja kohta ramparaukalla
Ei seuraa enää näy.
Vaan hetken päästä palajaa
Seurasta pienoisin;
Se päättää kuolla lammella
Emänsä sylihin.
Ja turhaan emä pienoista
Varoittaa matkahan,
Se vastaa: ӊiti armasta
En jätä konsanaan!”
Ja syksymyöhään lammella
Nuo kaksi souteli,
Kun lampi jäätyi, kuolemaan
Ne nukkui kumpiki.


Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.