Sorto ja vaara
| Sorto ja vaara. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio |
Nuot kaksi ylempänä olevaa sanaa merkitsevät melkein rinnakkaisia käsitteitä. Tosin usein niinkin saattaa olla, että kun jalon asian harrastajia sorretaan, niin asialle on siitä voittoakin, nim. sillä tavalla, että sanan vaihto tulee vilkkaammaksi, taisteluseikka kiihtyy terveellisen innostuksen rajoille, vetäen siten suurempien joukkojen huomiota puoleensa, sekä antaen tilaisuutta asian monipuolisemmalle valkaisulle. Sitäpaitse saavat oikean aatteen miehet, jos he vaan ovat kestävää laatua ja selvästi asiansa tajuavat, sorron alla seisoessaan sitä taivaallisen innostuksen tulta ja pyhää velvollisuuden tuntoa, jota paitse ei suuri asia voi milloinkaan eteenpäin mennä.
Työväen asian harrastajat meidän maassamme, jos muissakin maissa, ovat saaneet sortoa osakseen siinä määrässä, ettei enemmästä juuri enää ole väliä, josko he myöskin ovat innostuneet, sitä minä en varmuudella tiedä, mutta että kumminkin muutamat ovat masentuneet, sen tiedän; ja niin on sorrosta koitunut jossakussa määrässä varsinaista vaaraa. Isänmaallisuus on ollut se riihaton kilparatsu, jota kerta toisen perästä on kannustettu vasten työväen liikkeiden rintamaa. Ratsurina on ollut kapitalismon valta ja ruoskana on käytetty tusinamaisterein, ”knappikanditaattein” ja akateemisten rappiosielujen y. m. toimittamia, rahavaltaisten palveluksessa olevia sanomalehtiä.
Ja myöntää täytyy, että nämät herrat ovat innolla tehneet tehtävänsä; he ovat huimineet oikeaan ja vasempaan, ollenkaan katsomatta sitä, mihin isku sattuu, kyllä on tässä saanut silmiänsä varoa. Ja sittenkin on nyt usean meidän otsallamme tumma pilkku. Hyvät herrat! Ketä te luulette työväenaatteen harrastajain oikeastaan olevan! Ajattelette ehkä, että maahamme on yhtä äkkiä syöksynyt joukko tattareita, juutalaisia ja mustalaisia, ottaneet ohjat käsiinsä ja alkaneet työväen asiaa harrastamaan. Vai kuinka te ollenkaan pääsette ajattelemaan ettei meidän rinnassamme ollenkaan olisi isänmaan rakkauden vienoa, hellää tunnetta.
Olemmehan me juuri Suomen varsinaisen kansan lapsia, joista usea on kulkenut rakkaan maamme ristiin rastiin, idästä länteen ja pohjoisesta etelään. Ja kuinka me siis olisimme voineet välttää sitä valtijasta tunnetta, jota tämä maa, meidän kärsivä äitiraukkamme, herättää tuntuisen olennon rinnassa. Itse kaupunkeinkin ja tehtaiden työkansa, jotka nyt näkevät isänmaasta vaan hyvin rajoitetut alat, on suurin osa vasta juuri maalta tullut ja tuonut muassaan rakkaat kuvat synnyinmaan maisemista, jotka eivät milloinkaan mielestä kokonaan haihdu; ei vielä sittenkään, vaikka heillä nyt on ”isänmaana” tehdaslaitosten ahtaat pihatot solineen, tai kaupungin pölyiset kadut ja rantuet.
Me olemme aivan samaa kansaa kun ne tuhansiin nousevat armeijat, jotka viime vuosina ovat täytymys sen pakosta matka-arkkuineen ja säkkineen lähteneet kaikilta Pohjanmaan asemilta ja laivasatamista kohden kaukaista länttä. Ja me olemme satoja kertoja nähneet niitä hiljaisia nyyhkytyksiä ja salatuita kyynelkarpaloita, jotka ovat vallanneet voimakkaat ja vakaat miehemme junan liikkeelle lähtiessä, sekä niitä toisia paljon raivokkaampia, joiden valtaan jäivät asemasillalla seisovat vaimot ja lapset. Me tunnemme miehiä, jotka kymmenenkin kertaa ovat ylitse Atlannin matkustaneet, ja jo monta kertaa silläkin mielellä lähteneet, etteivät enää palaja. Ja kuitenkin he palajavat. Ja me olemme aivan kokonaan samasta maaperästä lähteneitä, kuin nämät; me olemme heidän veljiään – ja samat tunteet on meidän rinnassamme.
Me tunnemme merimiehiä, jotka kaksi tai kolmekymmentä vuotta ovat Ahdin vainiota kyntäneet ja ”vako va’on selkään” ajaneet; ja kumminkin useimmat niistä, jotka välttävät myrskyisen surman, saapuvat viimein kotipellon pientareille lopun ikäänsä elämään ja – kuolemaan.
Tuossa vaikuttaa voimakas, salaperäinen tunne. Se on vainun tapainen isänmaan rakkaus.
Me olemme kaikin aivan samaa kansaa, ja meillä on aivan samallainen tunne. Ja sitten meillä on vielä jotain muutakin lisäksi.
Kuinka paljoa valtijaampi tuo tunne olisikaan, jos meidän maassamme olisivat elämän ehdot edes sillä kannalla, kuin ne tässä köyhässä, kylmässä maassa voisivat olla.
Ja kun me pyrimme ainoastaan siihen päämaaliin, mikä täällä voisi olla mahdollista, niin me saamme isänmaan petturin nimen! Tämä on traagillinen kohtalo! Kun me rakkaudesta ihmisyyteen, isänmaahan ja kansaan yritämme harrastaa sitä, mikä kansallemme on ihan välttämätöintä, niin te herjaatte meitä ja heitätte silmillemme pahimmat häväistysnimet, kun löytyy teidän varastoissanne.
Me emme tosiaan nyt ymmärrä, tuleeko meidän tässä itkeä vai nauraa. Mutta koska vastustajamme nauravat, niin meidän kai täytyy itkeä. Antakaa meille siis sen verran rauhaa, että me saamme itkulla keventää sydäntämme.
Vaan suokoon Jumala ettei teidänkin naurunne vielä kerta itkuksi muuttuisi!
Meillä ystäväni, on sorron aika, ja sortoa voi aina seurata vaara. Mutta pahin vaara, mitä meitä nyt uhkaa, ei tule vastustajaimme puolelta. Pahin vaara on meidän omassa keskuudessamme. Vaara on olemassa johtavain henkilöiden keskuudessa, kun eripuraisuuden kyykäärme siellä matelee myrkkyään valellen, ja vaara on työläiskansan keskuudessa, jossa puuttuu soinnutusta, yhteishenkeä ja uhrautuvaisuutta.
Edessämme on kymmenien työlakkojen onnettomia raunioita, jotka paljastavat pimeänpuolen liikkeemme historiassa. Ehkä vika oli osaksi siinä, että käytännölliseen hyödyn puoleen on yritetty liian kesken ryhtyä. Kansa on ensin kai vedettävä esiin pimeistä piiloistaan, ja sitä on totutettava ymmärtämään ja noudattamaan samoja signaalimerkkejä Auran rannasta Ruijan suuhun asti. Suomen köyhä maalaiskansa, joka tänään tai huomenna jo saattaa olla tehdas-yleisöä tai kaupunki-köyhälistöä, on myöskin saatava liikkeen piiriin vedetyksi. Siellähän piilee varsinainen teollisuuden varajoukko. Jos ei sitä saada soinnutetuksi samaan yhteiseen sointuun, niin emme tule käytännöllisten tulosten suhteen milloinkaan onnistumaan. Aatteita kyllä sopii kehittää pienessäkin piirissä, mutta työkaluja varsinaiseen taisteluun ei saada kuntoon ilman maakansan apua. Lehdet eivät pysy pystössä, jos niille ei saada menekkiä joka kylässä kautta Suomen. Tässä suhteessa ei saa liian korkealle arvata tehdaskansan ja kaupunkiköyhälistön voimia.
Mutta maakansa on köyhää aatteista. Sillä on kaksi asiaa vaan kallista: leipä ja taivas. Kun sillä on nälkä, saa se semmoisen aatteen, että eiköhän leipä olisi tuohon hätään paikallaan. Sitten kun sille puhutaan, että sosiaalinen harrastus tarkoittaa etupäässä sitä, että kaikilla ihmisillä olisi yhtä suuri oikeus henkiseen ja aineelliseen hyvinvointiin, niin se hämmästyen kysyy, josko semmoinen harrastus on yhtäpitävä raamatun ja taivaan valtakunta-aatteen kanssa.
Uskonnollinen aate on valtijas maalaiskansan keskuudessa; ja kaupunkein köyhälistö ja tehdaskansa on vasta juuri päässyt maakansan syleilyistä; niissäkin on tämä aate voimakas. Eikä suinkaan tarvitse olla ateisti, ollakseen sosialisti. Tulee vaan eroittaa Jesuksen sosiaalinen oppi ja kirkkokuntain rikkaruohosto toisistaan. Kirkkokunta saarnaa sosiaalista oppia vastaan, koska papit itse ovat rikkauteen kerääjiä. Mutta kirkossa istutaan maan yksi tunti viikossa; sen sijaan Uuden Testamentin ääressä seurustellaan monta muuta viikon tuntia. Ja siinä kirjassa on kokonaan toisellainen oppi. Työväenliikkeen edustajain Suomessa ei sovi käytännössä tuota unhottaa. Sillä vaikutuksen menestymisen salaisuus on juuri siinä. Muutaman kymmenen vuoden päästä alkaa kansa sitten tajuta myöskin puhtaan Marxilaisen aate-opin. Mutta ei vielä silloinkaan ole pakko luopua puhtaasta uskonto-aatteesta. Kirkkokuntain sumeista yöilmoista on taas pakko luopua jo paljoa ennen. Osa järjestyneestä työväestä, kun on päässyt kirkkokunnan valheiden perille, on muuttunut ateistiksi. Se taas peloittaa arkoja uskonnollismielisiä liikkeeseen yhtymästä. Mutta miksi tuo muutos oli tarpeellista. Miksi hyljäisimme U. Testamentin Jumalan, vaikkakin meidän on pakko hyljätä kirkkokuntain moniosaisen ja monimielisen pedon, tuon köyhyyden ja nyörtymysten kostomielisen pedon. Jesus ei esitä semmoista Jumalaa. Hän sanoo, että taivaallisella isällä on hyvä tahto antaa meille valtakunnan – että hän on henki – että hän on rakkaus. Että hän tahtoo kaikista ihmisistä yhdenvertaisen tehdä ja valheaidan särkeä, se on pää-säveleenä profeettainkin kirjoituksissa.
Mutta kylläksi tästä.
Meillä on omassa keskuudessamme vaara, niin lausuin. Työtavasta ollaan erimielisiä. Kansa on tajuamatointa. Ei tahdota ottaa huomioon, millaista puhetta kansa, sen suuri enemmistö, tajuaisi. Täytyy alkaa perustella aatetta, sille pohjalle, mikä kansassa on ennestään olemassa. Sillä aatetta ei käy synnyttäminen tyhjässä laivaan avaruudessa. Se täytyy siittää ja synnyttää sen aatteen perusteella, mikä ihmisessä on ennestään olemassa, mikä hänessä on valtijaana ja mikä hänelle on rakas. Jos se aate on huono, ei sille käy rakentaminen, vaan on se ensin alas lyötävä ja sitten alettava ihmisyyden puhtaalle pohjalle. Mutta puhtain uskonnollisuus on samassa puhtain ihmisyys. Ja jos kansa on johdettu ”uskontojen keppihevosella” tai paremmin kirkkokunnan aiturivarsalla, synkkään korpeen, jossa nyt on vaikea löytää tietä tai polkua, niin ei ole vaikea löytää tuota puhtaan ihmisyyden ja luonnollisen uskonnon vankkaa pohjaa, kun apuna on raamattu, johon kansa panee luottamuksensa. Jos minä käytän tässä työssä ainakin toistaiseksi Jesuksen oppia, en ole ollenkaan siltä ratsastanut ”uskonnon keppihevosella” – kulunut lauseparsi – sillä minä todella itsekkin luotan tuohon oppiin, vaikk’en luota kirkon valheisiin. Oikeammin luotan sen veljeyden, tasa-arvoisuuden, rakkauden, laupeuden ja siveyden aatteen voimaan ja valtaan, jonka Jesus y. m. suuret auttajat ovat ilmi tuoneet, ja jota yhteisellä nimellä voisi kutsua uskonnolliseksi totuudeksi. Mutta se ei ole ainoastaan uskonnollinen, uskomalla otaksuttava, mutta se on samassa käytännöllinen ja siveellinen, jonka pätevyyden pääsee huomaamaan kokemuksen perusteella.
Tätä äärettömän tärkeää totuutta ei sovi unhottaa työväenliikkeen piirissä työskennellessä. Paljas leipäkysymys, kosk’ei se vielä edes pitkään aikaan tule Suomessa tuottamaan suuria käytännöllisiä tuloksia on ajan pitkään liian kuiva yksistään etualalla pitää. Työväenkysymys kokonaisuudessaan käsittää pyrinnön vapautua kaikenmoisten varjojen petoksista ja vääristä ”pyhyyksistä”; pyrinnön henkiseen ja yhteiskunnalliseen täysi-ikäisyyteen ja itsehallintoon; pyrinnön tulla osalliseksi kukin kohdastaan kohtuulliselta työllä kohtuulliseen toimeentuloon; humanisuus ja suojelus kaikille ja kaikkia vastaan. Mutta tämähän juuri oli puhtaan uskonnonkin tarkoitus, kun siitä eroitetaan petokset, mysteriat ja salais-opit.
Työväenliikkeen eturivin miehet! Leirillä on ollut paljon riitaa, paljon itsekkäisyyttä ja paljon tahallistakin väärinymmärrystä. Sen täytyy loppua. Muuten olemme taas pitkäksi ajaksi hävinneet asiamme. Minä luulen, että jos me kaikin yhdymme veljellisessä sovussa työtä tekemään, ottaen vieläkin laveamman ohjelman, niin että siihen mahtuu enemmän myöskin uskonnollisia aineksia, niin nauru leirin takaa lakkaa kuulumasta; yksi ja toinen vastustaja heittää aseensa ja liittyy seuraamme. Siltä ei ole tarpeen uhrata yhtään sosiaalisista periaatteista. Verratkaa Erfurtin ohjelmaa ja U. Testamenttia; ja te tulette huomaamaan, että ne sopivat yhteen, vieläpä toinen toistaan täydentävät.
Raittiudestahan olemme yksimielisiä, rauhan aatteesta myöskin. Isänmaallisuusko nyt eroittaisi. Isänmaanrakkaus ei ole viisastelun asia; se on järkinäisyys; sitä ei ajatella, se tunnetaan. Kysymys voi korkeintaan nousta siitä, kenellä se on aina huulilla, ei koskaan sydämmessä, koska ei näy mitään sen mukaisia toimia, ja kenellä se on harvemmin huulilla, mutta aina sydämmessä, pakottaen uhraamaan varat, voiman, sydämmen rauhan ja kunniallisen nimen.
Mutta Suomessa käytetään isänmaallisuutta moneen tarpeeseen, sillä siitä niin paljon kuullaan puhuttavan.
Toiset sillä ostaa kunniaa, toiset kuolemattoman nimen, toiset etsii sen avulla kansalaisten luottamusta, toiset siitä suoraan lyövät rahaa, toiset kokevat sen alle haudata häpeänsä ja kovuutensa, toiset sen varjossa yrittivät uutta konnuutta harjoittaa, j. n. e.
Meille taas on isänmaan rakkaus välitön tunne, jota emme voi välttää, vaikka vielä tahtoisimmekin, mutta me annamme sen olla toimiskelumme pohjana samaten kuin rakkauden kansaan ja yleiseen ihmisyyteen s. o. koko maailman ihmisyyteen, emmekä sitä ylpeästi kirjoita lippuun ja kuleta edellämme. Sehän olisi vallan hassua ilmoittaa pöyhkeästi kaupaksi sitä ja sitä tavaraa, ja sitten kun kansa tulee katselemaan varastojamme, niin ne ovat kokonaan tyhjät. Näin on enimmäkseen Suomen rahavaltaisten sanomalehtien isänmaallisuuden laita. Se on mädäntynyt Sodoman omena, josta korkeintaan voi syöksähtää tomua silmiin. Sitten siitä voi muodostaa suuren karjalaisen ruoskan ja alkaa luimia oikeaan ja vasempaan. Mutta malttakaahan, hyvät herrat, kun te olette tuon ruoskan siiman mäsäksi suomineet, silloin voi meidän huostaamme jäädä sen varsi, ja te saatte puolestanne varoa itseänne jos meitä huvittaa teitä hieman kurittaa tuolla varrella.
On myöskin puhuttu sanomalehtien ”ulkopolitiikasta”. Sopimatoin sana, jolle voidaan vaarallisena suunnalla antaa aivan toinen merkitys, kuin mitä me sillä ymmärrämme. Ei pitäisi leikkiä ilmalinnoilla ja korttihuoneilla, jos ei halua, että Suomen kansan pitää joutua kadotuksen sen pikku-politikoitsijain typeryyden tähden. Kansainvälisessä kielessä on sanalla ”ulkopolitiikka” ainoastaan yksi ainoa ymmärre. Onko siis Suomessa olemassa omituinen ulkopolitiikkakin. Silmätkääpä vähän tarkemmin perustus-lakia. Vai onko kanalla ja sen sanomalehdillä erityinen ulkopolitiikka, jota ei ole Suomen yhteiskunnalla tai valtijalla. Voitte olla varmat että semmoinen ”ulkopolitiikka” on jo tuottanut ja tuottaa varmaan vastakin monia ikävyyksiä Suomen maalle ja kansalle. Jos taas, kuten luultava on, tuo sanomain ulkopolitiikka merkitsee sitä, että vastustaa kaikkea huonoa, tulkoompa se sitten, miltä suunnalta hyvänsä, niin siinä me varmaan olemme kaikin yhtä mieltä. Sillä huonoa tulee aina vastustaa, tulkoon se sitten omasta maasta tai jostakin toisesta maasta. Jos taas on kysymys meidän suhteesta keisarikuntaan, niin ovat, Jumal’ auttakoon, asiat sillä kannalla, että on sitä parempi, jota vähemmän me siitä puhumme.
Lähde: Kansan Lehti 11.10.1900, 13.10.1900.