Sortunut kantelo

Sortunut kantelo. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

Ennen miesi kaihomielin

Polvilleen sen loi,

Sormet liikkui, liekui kieli,

Honkakoppa soi,

Nyt on miesi mullan alla,

Kannel rauska pihamaalla.

Noin se katoo kaunis, jalo,

Totuus kestää vaan,

Sit’ei voimakkainkaan palo

Saata hoipumaan;

Tyyntyy laulun, soiton virta,

Hakkaa, hakkaa ajan pirta.

Runotarkin ihastunna

Ajan mettä juo,

Aatteet jos lie kulununna,

Uutta luopi tuo,

Vaan ei kaatunutta raukkaa

Aikakaan voi enää auttaa.

Tuolla, tuoll’ on laulajalla

Uusi koti jo,

Tähdet tuikkaa yllä, alla –

Siellä kantelo

Laulaa laulun raikkahamman,

Kaijun laatii korkeamman.

Siellä köyhä laulajakin

Morsiamen saa,

Tääll’ ei saanut, vaikka haki,

Honkakoppaa vaan

Täällä ihaella koitti,

Onton sydämmensä voitti.

Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.