Sosiaalisen virtauksen alku

Sosiaalisen virtauksen alku. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

Maakansan yhtämyötäinen siirtyminen kaupunkeihin ja teollisuuskeskuksiin on omituinen ajan merkki. Ja vaikka saadaan kuulla ja lukea, miten ahtaisiin asumus- ja elantosuhteisiin hyvinkin suuri osa tuosta kansasta saattaa joutua ja on jo joutunutkin, ei se kumminkaan voi ehkäistä virtausta, paitse silloin tällöin, kun ajat omat erittäin epäedulliset kaupungissa, jonkun verran rajoittaa. Tämä taukoomatoin uusien aineksien virtaus vaikuttaa hyvin haitallisesti koko kaupunkiköyhälistön taloudellisiin oloihin. Työnsaanti ja saatujen työpaikkojen säilyttäminen käy yhä epävarmemmaksi; hyyryt ja tarveaineiden hinnat kohoamat kohoamistaan ja runsas työvoiman tarjonta polkee palkat yhä alemmaksi, sen sijaan kun niiden ajan tarvetta vastatakseen tulisi kohota. Tästä koituu kaupunki köyhälistölle vuodesta vuoteen yhä kurjemmat olot.

Vaan koska kaikesta tuosta ahtaudesta huolimatta virtaus maalta kaupunkiin yhä jatkuu, osoittaa se äärettömän mädännäisyyden olevan myöskin maalais-oloissamme. Sillä vaihevaikutus kaupungin ja niitä ympäröivän maakunnan välillä on siksi vilkas ettei maalaisyleisö voi olla kokonaan tuntematoin kaupunkiköyhälistön ahtaista oloista, eikä se siis ylimalkaan mitään suuria unelmia takaa-ajaen mahda kaupunkiin tulvata, joskin siinä aina jonkun verran erehtyy, kun kuulee mainittavan kaupungin maalaisoloihin verraten jonkun verran korkeampia palkkoja, ettei osaa laskea, miten pieneksi ne huupenevat, kun ne asetetaan vastakkain kaupunkielämän monta vertaa suurempien menojen kanssa.

Tästä jo moneen kertaan esiintuodusta asiasta ei juuri tarvitse puheeksi ottaa sillä toivolla, että maalaisyleisö siitä ottaisi mitään vaikutusta, aikakauden virtauksia ei ylimalkaan voida ihmissanalla estää, joskin voidaan niitä jonkun verran suunnittaa tai kiihdyttää. Tuon virtauksen vaikuttimena on joku syvällisempikin voima; ja se on sitä laatua ettei siihen juuri voi päästä käsiksi sitä ehkäisemään tai edistämään. Se on jonkummoinen henkisen valistuksen tarve, joka vaistomaisena tunteena on alkanut tekemään maakyläin ja salopirttein elämän tukalaksi. Se vähä vaihettelu, mitä elämä salokylissä tarjoo, ei voi tyydyttää enää varsinkaan nuorempaa kansaa. Raadannan ja nukkumisen yksitoikkoinen vaihettelu ei enään voi viehättää, varsinkin kun ainoa virkistyskeino, kirkkokäynti, on nuoremman kansan keskuudessa kaiken mantonsa menettänyt. Asutuimmissa seuduissa saattavat nuorisoseurat jonkun verran korvata henkisen harrastuksen puutetta, mutta niidenkin vaikutus ulottuu vaan hyvin rajoitetuille aloille. Se into, millä lähempänä kaupunkia olevain kuntain nuori kansa, vieläpä vanhemmatkin, rientää markkinatilaisuuksiin, vaikk’ei mitään asiaakaan olisi, osoittaa kaupunkipaikkain salaperäistä vetovoimaa. Nuori kansa haluaa jotain nähdä ja jotain kuulla. Eikä käy kylmämielisesti tätä selittäminen nuoren kansan turhamielisyydeksi tai uteliaisuudeksi. Se joka niin sanoo, osoittaa sillä ei ollenkaan tuntevansa ajan henkeä eikä nuorison sieluelämän lakia sekä kalsealla puheellaan tekee rikoksen nuorison tunne-elämää kohtaan. Lastenkoulut ja kansakoulut, joista tässäkin suhteessa odotettiin paljoa, ovat kokonaan tehottomat paitse lapsiin nähden. Kansakoulusivistys, joka nykyisessä nuorisossa on vielä jotenkin harvinaistakin, ei tule vastaisuudessakaan, vaikka se jonkun verran yleisemmäksikin tulisi, tässä kohden juuri mitään vaikuttamaan. Kansan jonkun verran korkeampi sivistyskanta ei voi sitä viihdyttää yksitoikkoisissa maatöissä, kun siltä puuttuu kaikki sivistyselämän keskukset. Vanhanaikaiseen erakkoelämään ei nykyinen nuoriso enään voi taipua muuta kun täytymyksen pakosta ja väliaikaisesti; eikä sitä voi siihen velvoittaakaan.

Tämä vilkkaamman elämänhalu vaikuttaa kaupunkeihin, teollisuuslaitoksien ja liikekeskuksien muuttoon vielä voimakkaammin kuin maakunnan puutteelliset ja rahattomat olot. Tuskin tarvitsee mainita että kaupunkilaisten jonkun verran siistempi ja arvokkaampi vaatetustapa ja yleiseen jonkun verran parempi ruokajärjestelmä viehättävät mieltä, samassa kun ne ovat omiaan luomaan jonkun verran liioitellun kuvan kaupunkilaisten yleisestä hyvinvoinnista. Vaikka nyt näiden seikkain aiheuttama virtaus maakunnalta kaupunkiin tuottaa alussa mainituita epäkohtia, niin kaukana siitä että me sitä paheksuisimme, pikemmin päinvastoin. Sillä jos minä ihailen voimakasta virtaa, joka vuolaana tyrkii vuoria murtaen merta kohden, muodostaen koskia ja suvannoita, kostuttaen rannan niityt ja viljelykset, sekä pannen tehtaiden väkipyörät liikkeelle, niin totta minä samassa ihailen niitä vuorilähteitä ja puroja, sisämaan lummejärviä ja niistä johtavia joelmia, joista itse päävirta on syntynyt ja muodostunut, ja joista se yhä uudestaan saa vereksiä voimia. Sosiaalinen liike on tuommoinen mahtava virta, mutta sen lähdepurot omat kaukana salojen sydämmessä ja ympäri maiden kaikkialla. Sillä onhan luonnollista että jollei mitään kaupunkia, teollisuuskeskuksia ja liikekeskuksia olisi olemassa, vaan kansa olisi hajallaan ympäri maan liikkumattomuuden tilassa, niin sosiaalista liikettä ei voisi olla olemassakaan, vaikka köyhyys siltä olisikin yhtä suuri kuin nytkin. Meidän pohjoisessa ilmanosassamme ja saidassa maaperässämme sen täytyisi siinä tapauksessa olla paljoa suuremmankin.

Mutta niinkuin kapitalistinen yhteiskuntalaitos on alkanut muotoonsa selvitä kaupungin, teollisuuslaitosten, liikekeskusten, satamain, tavarakauppain ja vaihetuspaikkain ilmestymisellä, joka ilmeneminen, sen tulee muistaa, on ollut ihmiskunnan kehityskulussa ihan välttämätöin, samoin on sosiaalisen liikkeen ensimäinen siemen eli aihennos ollut kätkettynä siinä pienessä alkuliikkeessä, kun kalastaja, metsästäjä tai maanviljeliä tai hänen lapsensa tai huonekuntalaisensa siirtyi työhön lähimpään kaupunkiin, teollisuus- tai liikekeskukseen. Kapitaali eli pääoma alkoi kertymään koolle, kaupunki tai liikepaikka suureni, mutta sitä mukaa vahveni tuo maakunnan ja kaupungin välinen virtauskin. Mihin kumpikin liike viimein päättyisi, siitä ei kummallakaan puolella ollut pitkään aikaan mitään aavistusta. Kapitalistia alkoi viehättämään kullan hehku yhä laajasuuntaisempiin yrityksiin, ja työläiskansalle oli tuo liikkeen laajentuminen pitkiä aikoja lupaavaa ja mieluista. Se puhui mieltymyksellä siitä tehdaslaitoksesta, jossa palveli, melkein kuin omastaan, ja pitkään aikaan ei hän huomannut pääoman omistajassa muuta kun rakkaan, isällisen hyvintekijän. Eikä kapitalisti itse ollutkaan siihen syynä että se mieluisa side, joka ensin sitoi työläisen hänen liikkeeseensä, on hiljakseen pakon rautaiseksi lähteeksi muuttunut. Tämä epäkohta on itse kapitalistien tuotantotavan luonnossa, joka tuotanto nojautuu vapaan kilpailun periaatteeseen.

Ensimäinen tehdasyleisö siirtyi maakunnalta tehdaspiiriin toivoa täynnä, iloisella mielellä ja vapaaehtoisesti; kahleet eivät vielä olleet tuntumassa, vaan rakkauden siteet. Mutta pyörteisiin jouduttuaan alkoi vasta hiljakseen tuntumaan rautaisten käsivarsien puserrus. Joku harva riistää itsensä irti ja kääntyy takaisin, kun alkaa tuntemaan rautakourain puserrusta; usiampikin kääntyisi jos voisi. Mutta miksi ei voi – se on kapitalistista yhteiskuntalaitoksen salaisuuksia. Se tuntuu siltä kuin jokainen uusi tulokas olisi kodista lähteissään sillat takaansa polttanut. Ensimäinen viehätin kapitalistiselle tuotannon alalle antautuessa oli siis mieluisa ilon ja toivon tunne. Päivän päälle vasta silmä synkistyi ja elämän ilta alkoi näyttämään uhkaavalta. Mutta vielä tänä päivänä on jokaisen uuden tulokkaan ensimmäinen vaikutin matkaan lähteissä pelkkä viehätin, lupaava, mieluisa toivon tunne. Koko liikunnon vaikuttaa näkymätöin taloudellisen elämän laki, salainen kuin luonnon salaiset voimat mutta järkähtämätöin kuin suurtieteellinen teelmä. Vaikutus tuntuu loitolle hiljaisena, mieluisana vetona ja vahvistuu lähemmäksi päästyä vahvistumistaan, kunnes alkaa tenhottomasti vetämään puoleensa, vaikk’ei enään tahtoisikaan, ja niin suistut suistumistaan likemmäksi nielua, kunnes joudut kaupunki- tai tehdaselämän kurimukseen. Jos me nyt varoitamme kansaa liikekeskuksiin saapumasta, niin on se melkein sama, kun jos me rupeaisimme luonnon voimia vastaan taistelemaan. Silloin kun he vielä olisivat varotettavissa, silloin he eivät vielä voi meitä uskoa, koska eivät he vielä tuota vetoa tunne muuten kuin mieluisena tunteena. Silloin taas kun he ovat jo joutuneet kurimuksen piiriin, ei varoitukset enään auta, vaikka olisikin kuulevata korvaa, sillä uusi elämä on kietonut lonkeronsa heidän ympärilleen, ja sillat takana on poltettu. Harvoin kurimuksesta muuten pääseekään, jollei joku virran pyörre heitä heittämällä ulos pyörteistä. Usein kyllä sekin tapahtuu, mutta silloin on ihminen raajarikko tai vanhuuden raihnas. Ja tuota pelastusta ei toivota, sitä päinvastoin pelätään. Ei ole nyt oikeus sanoa vanhan kaupunkilaisen uudelle tulokkaalle, että millä oikeudella sinä tänne tulit meidän työpaikkojamme polkemaan, sillä uusi tulokas saattaa vastaukseksi kysyä: millä oikeudella sinä tai sinun isäsi on tänne tullut; mene sinä jos haluat sinne mistä minä läksin!

Jos sosiaalinen liike haluaa olla johdonmukainen ja uskollinen aatteelleen, ei se voi tuota eroittelua tehdä maalaisyleisön ja etuoikeutetun kaupunkilaisyleisön välillä. Sillä sehän olisi myöskin jonkunlainen kastilaitos, mutta eihän sosialistit ihaile kastia. Menen vielä askeleen pitemmällekin, huomauttaen ettei edes lakonkaan aikana saa periaatteesta luopua pakotusta ja häväistystä käyttämällä. Sillä jos siveellinen vaikutus ei vakaumuksen kannalta auta, niin täytyy otaksua että lakko oli ennenaikainen.

Olemme lyhyesti tarkastaneet sen virtauksen luonnetta ja syitä, joka johtaa maan kansaa kaupunkeihin ja teollisuuskeskuksiin. Olemme myöskin maininneet siitä johtuvia varjopuolia taloudellisessa kehityksessä. Mutta sillä täytyy myöskin olla valopuolensa, muuten joku muu virtaus olisi sen tukehuttanut tai suistanut johonkin toiseen suuntaan. Ja valopuoli onkin tuossa olemassa, vaikk’ei suinkaan ihmiset virtauksen pyörteessä ollessaan ole tajullisia tuosta valopuolesta, eivätkä siis voi olla sen aatteen elähyttämiä. Se tulee ilmi vasta jälkeenpäin, ja etupäässä vaan sille, joka tajullisena sivultapäin asioita arvostelee. Asia saa siis valopuolensa ei suorana taloudellisella, vaan historiallisena tapahtumana. Tuo virtaus on historiallis-sosiaalinen liike; siis yksi nykyajan tärkein kultuuriliike.

Sosiaaliset taistelut taistellaan ja lopuksi lopullisesti ratkaistaankin kaupungeissa ja liike ja teollisuuskeskuksissa. Mutta ennen kun sotia voidaan, täytyy olla harjaantunut armeija. Kaupunkipaikat ja teollisuuskeskukset tulevat olemaan ne leiri- ja harjoituspaikat, joissa työläisköyhälistön armeijat lopullisesti tehtäväänsä valmistuvat. Kirjallisuuden kautta kyllä saattaa aate levitä kauvaksikin sydänmaille, mutta sen tajulliset kannattajat siellä tulevat olemaan harvinaisia poikkeuksia. Ja mitä he siellä tekevät asian hyväksi? Aatteen kehityksessä voivat olla avullisena, mutta ne jotka varsinaisiin taisteluihin ottavat osaa, ne täytyy olla käskysanan ja ohjesanan piirissä. Jokainen mies ja nainen, joka jättää rauhalliset salokylät puolittain tajutun viehätteen houkuttelemana, ei tiedä aavistaa että hän on ajan hengen voimallaan vedon johdettavana, joutuu yhteiskunnallisen taistelun pyörteeseen ja tulee luomaan historiaa. Suurimmat tapaukset kuin milloinkaan on tapahtunut maailman historiassa, lähestyvät meitä; me saavumme hiljakseen lähemmäksi suurien taistelujen pyörrettä, päivä päivältä ja vuosi vuodelta saamme yhä selvemmät todistukset siitä.

Jos tässä joku alkaisi kuvittelemaan räjäyksiä, ampuma-aseita, pistimiä, tulipommia, murhapolttoja ja verta, niin huomautamme niiden varalta että siitä ei tule edes kysymystä. Hyvinhän se asia sitten olisikin helposti ratkaistu, hieman vaan hetkellistä tarmon ponnistusta ja eläimellistä raakuutta, hyökkäys taistelu ja voitto ja sitten kunnialaakerit voitollisen sankarin kulmilla. Tämähän olisi aivan sotavalta-aatteen mukaista. Tämmöinen voitto ei kumminkaan vaikuttaisi sosiaalisella alalla mitään, voiton jälkeen olisi asia ennallaan taasen. Jos työläiset voitettaisiin olisi asia menetetty taas sadoiksi vuosiksi, jos työläiset itse voittaisivat, syntyisi raakuuden raunioista uusi laittomuuden tila, uusi anargia. Sota valistaa tunteet, petomainen taistelu muuttaa ihmiset pedoiksi. Satunnainenkin jostakin väärinkäsityksen aiheuttama veren vuodatus jossain leirin ulkopuolella turmelisi asiaa ja saattaisi aseman sorron ja epäjärjestyksen tilaan. Se leimaisi sosiaalisen taistelun anargian suruiseksi liikkeeksi. Me inhomme ja kammomme kaikkia sotia, anarkia ei kumminkaan ole sen kummempi kun eräs sodan toisintomuoto. Jokainen anarkillinen ilmiö voi aiheuttaa sisällistä sotaa, mutta jokainen sisällinen sotakin on jatkuvaa anargiaa. Kun se siirtyy keskuskansallisesta kansainväliseksi, siis varsinaiseksi sodaksi, on se yhä edelleenkin anargiaa, laillistettua laittomuutta. Tällä perusteella sosiaalinen liike kokee eroittautua ei ainoastaan kaikesta anargiasta, vaan vielä jokaisesta aatteestakin, joka pitkän päälle voisi aiheuttaa laittomuuden tilaa.

Sosiaalinen kysymys on lopullisesti äärettömän yksinkertainen kysymys. Se on lyhyesti kysymys ”arvosta”, ei kumminkaan arvosta ihmisen ja ihmisen välillä, sillä tämä kysymys täytyy olla jo matkaan lähteissä selvillä ja kaikkein ihmisten yhdenarvoisuus periaatteessa tunnustettuna. Vastustajatkin sen suunnilleen myöntävät, paitse heikkouden hetkillä, jolloin synnyn arvo mielessä kummittelee ja sivistysarvo kangastaa liian lumoavassa hehkupaisteessa. Puolisivistyneessä rahaylimystössä kumminkin on melkoinen joukko semmoisia, joilla on aina tuo ”heikkouden hetki”. Sosiaalinen arvokysymys koskee inhimillisen elämän ja elämän välikappaleiden keskinäistä arvoa. Tässä kohden juuri on käsitteet hämmennystilaan käyneet kapitalistisen tuotantotavan ja siitä johtuvan yhteiskuntalaitoksen vaikutuksesta. Taistelu ei siis oikeastaan tule olemaan taistelua ihmisen ja ihmisen, köyhän ja rikkaan välillä, vaan elävän ihmisen ja kuolleen materian välillä. Siitä jo johtuu ettei tässä taistelussa vuoda verta. Jos pääoman omistajat itse yhdistävät persoonansa ja kuolleen materian ikäänkuin yhdeksi ja samaksi olennoksi, tämä olkoon heidän asiansa ja hämmennyksensä.

Vastustajamme voisi pilkallisesti huomauttaa että tämä on siis taistelua kuolleita kappaleita vastaan, me vastaamme: taasen te erehdytte. Pääoma, tuo ”kuollut kappale” on asetettu semmoiseen käytäntöön että se on luonut omistajainsa myötävaikutteella kokonaisen yhteiskunnallistaloudellisen järjestelmän, joka järjestelmä on asettanut vastakkain nuot kaksi: työläiskansan työvoima ja elämä, siis koko ihminen toisella puolen ja toisella puolen pääoma, jolle on annettu keinotekoinen sielu, joten se oman ”elämänsä” lakia noudattaen kykenee taistelemaan, vaikka omistaja itse olisi toisella puolen maailmaa.

Tämä kapitalistien sääntöjen avulla elvytetty, metallin taistelukuntoisuus muodostaa ja ylläpitää työväkeä vastaan suunnattua kapitaalista valtaa. Rahamies tai useampia semmoisia perustavat tehtaan. He asettavat liikkeeseen kultamarkan tai sillä ostettuja koneita ja raaka-aineita. Kun tehdas on kunnossa ja raaka-aineet paikalla, tietää rahamies tarkkuudella sanoa, mitä se kaikki nyt maksaa, toisin sanoin, kuinka paljo raha-arvoa tuossa on koolla. Mutta tuo kaikki on silloin vielä kuolleessa tilassa. Se ei tuota mitään korkoa. Ajanpitkään hukkuis koko pääoma siihen paikkaan. Seinät rapistuisivat, koneet ruostuisivat ja raaka-aineet turmeltuisivat. Ja rahamies ei voi sitä auttaa. Hän voisi myynnin kautta siirtää tuon kuolleen tavaraston toiselle, mutta hänellä olisi taasen sama pula edessä. Näin ei kumminkaan tapahdu sillä liikemies tietää, että hän päivittäin häviää tuhansia, kun pääoma lepää. Hän pestaa ihmisvoimia sen mukaan kun tehdas valmistuu, koneet pannaan liikkeelle ja taistelu alkaa. Ne ovat työmiehet, jotka puhaltavat koneisiin elämän ja hengen. He joutuvat siten itse virittämään ne rautaiset käsivarret, jotka heitä kurittavat. He tosin saavat työstään jonkunmoisen elatuksen, koska se on välttämätöin itse liikkeen menestymiselle, mutta ainoastaan sen verran kun on ihan välttämätöintä. Suurin tulo tulee lankeamaan sen kultaharkon osaksi, joka alkuaan liikkeeseen pantiin. Sitä likinnä saavat suurimman osan kapitalismin upseereista, liikkeen isännöitsijät, teknilliset johtajat, mestarit, työnjohtajat, sekä rekisterinpitäjät. Tämä liikkeen upseeristo olisi omiaan muodostamaan jonkummoisen yhdyssiteen työnostajain ja myöjäin eli työmiesten välillä. Mutta kapitalistein edut vaativat että tuo esikunta on kokonaan heidän puolellaan. Heissä täytyy olla vallan päällä ylimyshenki ja raja auki heidän ja työväen välillä niinkuin taivaan ja maan välillä.

Tämän aatteen perusteella on selitettävissä heidän suhteellisesti suuret palkkansakin. Sillä usein ovat nuo insinöörit, paperimestarit, värimestarit y. m. kokonaan kyvyttömiä ja taitamattomia ammatissaan ja tulevat nojautumaan toimessaan kokeneen työväestön taitoon ja kokemukseen, esimerkkiä on että mahtava ulkomainen ”mestari” on ohjeekseen hiljaisuudessa pyytänyt työntekijäinsä neuvoja ja muistiinpanoja, ja vasta ne saatuaan alkanut menestymään toimessaan. Koko alalla tulee ilmi että tuotannon välikappaleet, koneet, tehtaat, raaka-aineet ja rahat ovat suuremmassa arvossa kuin työntekijäin työvoima, heidän henki ja elämä. Kolkolla ironialla lausuu amerikalainen kaivostyömies kapitalistin ajatuksen, kun kivi- tai maavieremä tappaa työmiehen: ”oli onni sentään ettei kihveli särkynyt; miehiä saa ostamatta, mutta lapion olisi täytynyt ostaa”. Amerikan teollisuuslaitoksissa on kumminkin säilynyt se kaunis, alkuperin inhimillistä tunnetta osoittanut tapa, että kuolettavan tapaturman sattuessa yhdelle tai useammalle kaikki työt koko tehtaassa tai kaivoksessa keskeytetään surmapäiväksi, tai kunnes vainaja on joukolla hautaan saatettu. Näin tapahtuu vaikka miehiä olisi viisi tai kymmenen tuhatta. Meillä ei ole luullakseni tätä tapaa noudatettu. Ja luultavasti sitä olisi mahdotoin meillä toteuttaa, sillä se koskisi muutaman markan lyhennystä kapitalistin voitto-osingossa. Amerikassakin voi tuo tapa pysyä voimassa ainoastaan vanhan, kansallisen traditsionin perusteella. Anglosaksinen kansanrotu pitää yleiseen sitkeästi kiinni vanhoista muistitavoista ja kansallisista tottumuksista. Toiselta puolen on melkein turhaakin kunioittaa elämän loppua, kuollutta ruumista, kun ei itse elämälle ole mitään kunnioitusta osoitettu.

Sosialismi tarkoittaa ylentää ihmiselämän, siis työntelijänkin korkeampaan arvoon kun elämisen välikappaleet eli pääoma. Tämä on kokonaan oikeutettu harrastus. Mutta tämän se ei luule muuten käyvän laatuun, kun siten että koko tuotannon välikappaleet s. o. koneet, tehtaat, tilukset, rautatiet, kanavat, kaivokset, louhokset y. m. joutuvat yhteiskunnan omaisuudeksi. Ja tähän astinen kehitys ei kumminkaan viittaa tietä mihinkään muuhun mahdollisuuteen. Suomessa on jo ennestään olemassa yhteiskunnan omaisuutta rautatiet, kanavat, majakkalaitokset ja suuret alueet kruunun metsiä y. m. Mutta ”affäärin tapaisesti niitä sentään hoidetaan”, huomautti nimimerkki A. M. Sopisi lisätä että sosiaalisessakin yhteiskunnassa tullaan eri liikealoja hoitamaan ”afäärin tapaisesti”. Jos esim. sosiaalinen yhteiskunta Suomessa, jos se joskus muodostuu, myisi edullisella ajalla sosiaaliselle yhteiskunnalle Englannissa – jota myöskään ei vielä ole olemassa – puutavaroita ja ostaisi hinnalla niinikään edullisella ajalla suolaa Portugalista, nahkoja Amerikasta, rautaa Ruotsista j. n. e. niin se jo olisi jonkunmoista afääriä, vaikkakin tuonti koskisi vaan yhteiskunnan tarvetta. Sovittaa myönnin ja oston jonkun verran ajan ja suhteiden mukaan, siinä luullakseni ei ole mitään pahaa. Jokainen yhteiskuntamuoto tulee siitä aina ottamaan vaaria. Muuten luullakseni ei mikään yhteiskuntamuoto tule pysymään pystyssä, ei varsinkaan vähemmän edullisissa luonnon suhteissa. Ja joku laji vapaan kilpailun muotoakin tulee varmaan säilymään eri kansallis-yhteiskuntain välillä, joskin tuo nykyään ihailtu vapaa kilpailu, tuo henkinen vaino veljesten välillä tulisi poistumaan. Muuten on vapaa kilpailu historiallinen välttämättömyys, jota paitsi ei teollisuuden korkeaa kehityskautta olisi voitu saavuttaa. Olisi todistettavissa, ettei teollisuuden kehitykselle olisi eduksi, jos jollakin ihmeellisellä keinolla esim. Suomessa, jossa teollisuus on vasta alulla, saataisiin tuotannon välikappaleet yhteiskunnan omaisuudeksi. Teollisuuden täytyy sitä ennen saada paljoa korkeamman kehityksen Suomessa, kansan kätevyyden kohota paljoa korkeammalle kannalle.

Mutta miksi sitten on tarpeellista sosiaalisten armeijain kertyminen, jos kerta lopullisen asiain ratkaisun täytyy jäädä kauvaksi, tuonne ehdonalaiseen tulevaisuuteen. Yksi osa ihmisiä, vieläpä osa työväenaatteen ajajistakin on taipusa kuvittelemaan jonkummoista yht’äkkistä tempausta ja sen yhteydessä tappiota tai voittoa, kun puhutaan luokkataistelusta. Mutta yhteiskunnallisessa kehityksessä eivät tuommoiset äkkitempaukset merkitse paljoa. Todenteolla on luokkataistelu meidänkin maassamme aikaa alkanut, jokainen välipuhe ja kontrahti, jossa työmies edustaa itselleen oikeuksia, jokainen laki, joka kokee työläistä suojella, jokainen agitatsioni ja vaalitaistelu ja jokainen työlakko ovat luokkataistelu. Se voi esiintyä tuhansissa eri muodoissa. Kaikki mikä koskee työläisköyhälistön etuja ja oikeuksia, asettaa meidät keskelle luokkataistelua. Muutamilla aloilla ei taistelu vielä ole alkanut, vaan valmistuksia vasta tehdään, toisilla aloilla riehuu taistelu jo täydessä vauhdissaan. Kumminkin on tämä vasta etuvartijain sotaa tai sissisotaa, sillä vastustajain puolella tosiaan on jo täysi voima päällä. Varsinainen ratkaiseva taistelu kumminkin voi vasta silloin kysymykseen tulla, kun joukot ovat senverran tasaväkiset että voiton mahdollisuus on suurempi. Tämä taas ei riipu mahdottoman suurista väkijoukosta, mutta sitä enemmän yleisestä tajunnasta. Työkansan sosiaalinen sivistys täytyy kohota paljoa korkeammalle. Nykyinen sivistyspyrintö kyllä suunnittaa jonkunverran tajullisenkin kehityksen puoleen, mutta yleiseen on kapitalistien hengen läpi murtama. yritetään kasvattaa kuuliaisia jäseniä kirkolle ja nöyriä orjia valtiolle. Jos ei se täydelleen onnistu, siitä ei yleiseen tule ansio vanhoilliselle opettajistolle, joka melkein poikkeuksetta on uskollista kaavoilleen, vaan ajan hengelle ja sosiaalisille virtauksille, joiden piiriin sentään tästäpuoleen suurin osa köyhän kansan nuorisoa tavalla tai toisella tulee vedetyksi. Tämä kansan sosiaalinen kehitys käy tietysti sitä joudukkaammin, jota suuremmat joukot nuorta kansaa tulvaa kaupunkeihin ja teollisuuskeskuksiin. Mikä tulee olemaan maalais- ja kaupunkilaiskansan keskinäinen suhde, ennen kun voidaan alkaa toimia suuremmalla voiton varmuudella; ajattelemme kumminkin ettei ennen ole suurempaa tulosta odotettavissa ennenkuin kaupunkein, tehtaiden ja liikekeskusten yhteinen väkiluku tekee jonkun verran enemmän kuin puolen koko maan väkiluvusta. Siihen tosin on meillä vielä pitkä aika, mutta ennen sitä ei tule työläisköyhälistö suuremmassa määrässä saamaan tunnustusta harrastuksilleen. Jos 500 työmiestä jonkun työn alalla lakkaa työstä, ei tuossa teollisuuden harjoittaja joudu ollenkaan hämilleen. Mutta jos tuotantoalat tulevat mm suuriksi, että voidaan asettaa sotakannalle 5,000 tai 10,000 henkeä, saa asia jo kokonaan toisen muodon. Ainoa ala, millä jo meidänkin maassamme voitaisiin tavata noin suuria joukkoja, on pumpuliteollisuuden ala. Mutta sen työalan mäki on enin osa naisia, jotka ylimalkaan eivät tule niin suuressa määrässä ottamaan osaa yhteiskunnallisen asian ratkaisuun. Sitäpaitse ovat he nykyään vielä jotenkin edullisista oloissa, ei voi sanoa juuri huonoksi semmoista ansiota, kun esim. osa Forssan kutojatytöistä voi ansaita 12–15 Sm. viikossa, ja kumminkin saa paikkakunnalla vielä kunnollisen huoneen 30 à 40 Sm. koko vuodeksi. Voi taas osalta mennä alle kymmenestäkin, mutta sekin on vielä tyydyttävä perheellisten miesten ansioihin verraten. Ja siinä on syy, miksi ei naisammattiosastot vielä pitkään aikaan tule vaikuttamaan juuri mitään sosiaalisen kysymyksen ratkaisuun. Työ kyllä on orjallinen, työpäivä pitkä, asema epävarma, mutta siihen puoleen ei ole naistemme huomio juuri paljoa kääntynyt. Osa urakkalaisista ei halua kuulla puhuttavankaan työpäivän lyhennyksistä ja suuri osa on hyvin tyytymätön, kun tehdas joskus asetetaan käymään viisipäiväistä viikkoja. Tämä taasen osoittaa meille, mihin suuntaan työväen reserviharjoitusten etupäässä tulee vaikuttaa. Sivistyspyrinnöille on vastaiseksi etusija annettava, ja missä suuremmat epäkohdat sitä vaativat, siinä on ryhdyttävä tehokkaisiin, pikaista apua avittaviin hankkeisiin.

Toinen kysymys on: tuleeko maalaiskansa kaupunkiin jouduttuaan löytämään sitä hengen viehätettä, jota he kaipaavat. Mitä tähänastinen kokemus osoittaa, se ei ole juuri lupaavata laatua. Suurin osa uusista tulokkaista tulee pettymään tässäkin suhteessa samaten kuin taloudellisessakin. Maalta tullut kaupungin asukas ei voi heti perehtyä uuteen asemaansa, tuo perehtymättömyys tuottaa hänelle hankaluutta myöskin seuraelämän alalla. Miehiset jäsenet sen sijaan perehtyvät hyvinkin pian kaupungin – kapakkaelämään. Mitä tulee työläisperheen äitiin kaupungissa, hänen ei juuri sovi odottaakaan mitään seuraelämää. Hänen kohtalonsa painaa hänen äärettömään yksitoikkoisuuteen. Melkein samaten on niiden tyttöjen laita, jotka joutuvat kaupungissa palvelukseen. Jonkun verran vapaampia ovat tehtaalaiset. He voivat löytää henkistä viehätettä yhdistyksissä. Niin ei taas ole ompelijain ja silittäjäin laita. Suhdattoman alhaiset palkat pakottavat ylönmääräisiin voiman-ponnistuksiin. Sunnuntai ei ole heille enään virkistyspäivä, vaan päivä jolloin edes jonkun verran yritetään korvata koko viikkoisen levon puutetta. Usea on pakotettu jatkamaan silloinkin työtään.

Kaupunkielämän viehätteet loistavat vaan loitolle kauniilta, ääreen päästyä on kullan siassa palaneita karsia. Mutta historian tarkoitus on saavutettu, kun yhä uusia joukkoja tulliporteista sisään tulvaa. Kun yhteiskunnallinen synnyttäminen on kysymyksessä, ei auta pelästyä synnyttäjän tuskia.

Ja kun ääretöintä köyhyyttä kerta on olemassa, kuten on laita maakuntamme huonommilla seuduilla, niin on kaikessa tapauksessa parempi että tuo köyhyys tulee nähtäville. Sen täytyy kertyä yhdelle koolle, ennenkun sillä on tarpeellista todistusvoimaa olemiselleen. Yksinäisen, nääntyvän, huokauksia ja valituksia ei kukaan kuule kaukaisissa salokylissä ja korpitölleissä. Herrat saattavat pitää rauhassa valtiopäiväsyöminkiään ja juominkiaan ja niin pelata koko kansan nimessä hyvinvoinnin narripeliään kun kurjuus on haudattuna tuhannenkin kilometrin takana juhlailupaikasta. Mutta saadaan tuo puuduttava kurjuus rohkeasti nähtäväksi, kun se alkaa kummittelemaan kaikista kaupungin merkistä, silloin ei kumminkaan ole etuoikeutetuilla ja kansan edustajilla sekä sivistyselämän edustajilla tilaisuutta petolliseen luulotteluun ja huolettomaan lojumiseen ja hekumoimiseen. Puhutaan kunnallisesta vaivaishoidosta, mutta paljaat asetukset yksistään eivät voi ratkaista asiaa, kun suurin osa talollisistakin moniaalla seudulla olisivat jokavuotisen vaivaisavun tarpeessa. Jahka Helsinki ehtii puolen miljoonan ja Tampere neljännes-miljoonan kaupungiksi, silloin aletaan jo selvemmin oivaltaa sen yhteiskunnallisen laitelman laatu ja luonto jonka aiheuttama kurjuuden valitus nyt vielä enimmäkseen korpein myrskyihin vaimentuu.

Vaan mahdollisesti otaksutaan että maanviljelyksen kehitys voi muuttaa suunnan päinvastaiseksi ja valmistaa edullisia oloja maakunnalla vastaisuudessa. Tuota minä en puolestani ollenkaan usko. Kumminkin koko pohjoispuoli Suomea saa tässä suhteessa heittää kaiken toivon. Se keinotekoinen vertymys, minkä karjanhoidon elpyminen sai aikaan, on jo melkein ohitse. Me emme täst’edes voi sitäkään vähää kilpailla ulkomaisilla voimarkkinoilla kun tähän saakka. Sitäpaitsi maan tuottovoimaa ei enään voida paljoakaan kohottaa parhaissakaan osissa Suomea. Huonommilla seuduilla on se langennut auttamattomaan rappioon. Mieluisampaa on kansalle kärsiä Amerikan tai kotimaan kaupungeissa ja liikekeskuksissa työtöintäkin aikaa silloin tällöin kun että raataa vuodet päästään nälässä ja alastomuudesta ja syksyisin saada vaivoistaan jonkun kourallisen virnoja. Jos ei teollisuuslaitoksia vastaisuudessa perusteta Pohjois-Suomeenkin, joissa pikkutilain onnettomat omistajat voivat saada sivuansiota, niin sitten tulee ajanpäälle suuret alat maita jäämään autioiksi. Koko Pohjois-Pohjanmaan viljelykselle raivaaminen on oikeastaan ollut taloudellinen erhetys lukuun ottamatta muutamia jokilaaksoja ja merenrantoja. Rautamalmia olisi runsaasti, vaikka huononpuoleista laatua mutta se teollisuuden haara ei tuskin koskaan voi Suomessa kukoistaa. Kun se nytkään ei kannata asutuimmilla seuduilla ja liikekeskuksissa hyvien kulkuneuvojen varsilla, niin mahdotointa on sen kannattaa erämaiden takana. Kurimoämmän rautaruukin onnetoin kohtalo on varoittavana esimerkkinä kaikille uusille yrittelijöille. Puuliike, paperi- ja massateollisuus olisi ainoa jonkun verran kannattava, mutta raaka-aineen siihen täytyisi useimmilla seuduilla saada kruunun metsistä. Sitäpaitsi Suomen paperiteollisuus ei ole ylimalkaan saavuttanut korkeampia vaatimuksia vastaavaa kehitysastetta. Lapinmaan kultamuruset omat liian pieniä ja harvinaisia että niidenkään nojaan voisi suurempia toiveita asettaa. On otaksuttu se hyvin mahdollinen asia, että jossain Lapinmaan vuorissa voisi olla suurempiakin aarteita, mutta perinpohjaisempi tutkimus jäänee vielä kuinka pitkäksi aikaa hyvänsä, kun hallituksen puolesta on kovin raukeasti asiaan ryhdytty, ja yksityinen yrittelijäisyys on vielä kovin huonolla kannalla.

Kaikessa tapauksessa tulee koko pohjoisosa Suomea vastaisuudessa olemaan ikävyyden ja murheen maa. Ja koko Suomessa siirtyy hiljakseen metsäseutujen talonpoikain vapaat tilukset tukkipuulaakein, tehtaiden ja hoviherrain huostaan. Osa entisistä omistajista jää sitten vuokralaisena elämään entisellä tiluksellaan, mutta se ei ole enään omiaan vireillä pitämään sitäkään vähää kotoista tunnetta kun entinen asiain tila. Orpouden rauhatoin tunne ja kodittomuuden synkkä leima tulee vastaisuudessa merkitsemään suurimman osan maamme asukkaista. Jos nämät epäkohdat olisivat jotain satunnaista laatua, niin sopisi toivoa vielä suotuisia muutoksia vastaisuudessa, mutta sitä ne juuri eivät ole. Se on itse yhteiskuntalaitos, jossa on vika, puolinaiset parannuskeinot eivät tule tässä mitään vaikuttamaan. Sairaan ikää voidaan joskus keinotekoisesti pidentää, mutta kuolemasta ei sitä voida estää, kun siihen kerta ovat lyöpyneet kuoleman vammat. Jos nämät taloudelliset ahdingot ja muut uhkaavat sumun pilvet yhdessä vaikuttaisivat kansassa voimakkaampaa yhteishenkeä ja henkistä valistuspyrinnöitä, olisi se joku onni onnettomuudessa, mutta ne vaikuttavat kummassakin suhteessa juuri päinvastoin hajaannusta jo saamatonta hapuilemista.

On sanottu että kansamme on ahdistuksen hetkellä suuri; nykyinen tila, verekset tapaukset ja tarmottomat hankkeet panee epäilemään, josko tuossa arvostelmassa on siteeksikään totta. Aihe siihen oli saatu satain vuosien takaa, jolloin kansan suonissa uhkui luonnon verekset raakalaisvoimat. On luotu liian ihanteellisia silmäyksiä vierasten maiden taistelutanterille, joilla joskus Suomenkin pojat tekivät ”urhouden ihmeitä”. Ei otettu huomioon että tuo urhous usein oli vaan epätoivon vimmaa, eikä toisin voinutkaan olla kun köyhäin perheiden miehiset turvat raastamalla vietiin vierasten maiden tappotanterille taistelemaan semmoisen asian puolesta, jota ei kansamme miten kutenkaan ymmärtänyt, taistelemaan ”katekismus- ja aapiskirja taisteluita” ja tyydyttämään valloitushaluisan ja valtiollisen suuruuden unelmia unelmoivan kuninkaan kunnianhimon tyydytteeksi, kuten oli asian laita Gustaf II Adolfin aikana. Ja niitä vereksiä luonnon raakalaisvoimia, jotka silloin sentään vielä kansassamme olivat, niitä ei enään ole olemassakaan. Kolme yhden vuosisadan ajalla kärsittyä hirmuista sotaa ei luvannut ainoastaan kaiken henkisen ja aineellisen kehityksen Suomessa pitkiksi ajoiksi, mutta se kuoletti myöskin kansastamme luonnon raikkaat raakalaisvoimat ijäksi päiväksi. Virkeys, mitä viimeisen 90 vuoden kuluessa on tullut ilmi ei ole enään ollenkaan samaa laatua. Se on ollut päinvastoin toivon ja myötäkäymisen vaikuttamaa hyvinvointia. Ainoat tarmonkoetukset, mitä kansallamme sitten on ollut, ovat olleet köyhäin vuotten aiheuttamat. Mutta jokainen kerta kun nälkä on kansaa rasittanut, ei se ole mitenkään näyttänyt suurelta, jos ei juuri se ole suurta, kun nääntyvä kuolevainen makaa tunteettomuuden levollisuudessa ja hieman toivuttuaan kuiskaa toivon sanoja kumppaneilleen. Sitäpaitsi tämän aikakauden piirissä on kaksi pidempää ajanjaksoa, jotka olivat omiaan toivoa elvyttämään.

Vuodet 50 ja 60 lukujen välillä olivat Suomen ehkä parhaat viljavuodet, ja kolmannen ja neljännen vuosisata-neljänneksen vaiheilla olivat Suomen parhaat, puuliikkeiden aiheuttamat raha-ajat. Ja näissä myötäkäymisessä on ”Suomi aina ollut suuri”. Toivottoman levollisuus ei ole suuruutta, se on kuoleman vainua; masennetun äänettömyys ei ole urheutta, se on tylsyyttä. Suuruuden tila on ihailtava tila, milloin se kokonaista kansaa koskee, jos vastoinkäyminen kohottaisi kansan tuohon tilaan, silloin olisi luonnollisesti velvollisuutemme etsiä vastoinkäymistä. Mutta miksi se päinvastoin on meille vastenmielistä filosofiaa, mutta kirjoittajan onneksi on todistuskappaleet nyt lähellä saatavissa. Meidän yhteiskuntalaitoksemme ei ole, muutamista valoviiruista puhumatta, ollut omiaan luomaan voimakasta kansaa. Kansallistunteen, tuon ohimenevän tarmon-nostattajan elvyttämä piirteys ja elovoima ei tullut käytetyksi henkisen ja taloudellisen hyvinvoinnin edistämiseksi kun pieni osa, suurin osa hukkui meidän päättömissä ja hyödyttömissä puoluetaisteluissa. Paljon hyödyllisiin toimiin niin ylen tarpeellista ja välttämätöintä elämän intoa uhrattiin turhuuden alttarilla. Tuo into olisi nyt tarpeen, mutta mistä me sen nyt otamme, tässä tarvittaisiin erityistä nukkuneitten henkien nostattajaa. Suomen yhteiskuntalaitos on aikansa elänyt, mutta se ei huolinut viisaudesta, nyt sen on aika kuolla, että Suomen sisällisten asiain hoito ja semmoista hoiva koskeva sisällinen lainlaadinta jää ennalleen, tuo ei enään voi elvyttää kenenkään tunteita, mutta mikä siihen lienee syynä. Vaistomaisesti käsitämme että tuo oikeus on meille jätetty koetteeksi, saman tunteen voimasta käsitämme myöskin ettemme voi sitä taidolla käyttää, ja silloin me menetämme senkin. Suokaa anteeksi että taas jouduin profeteeraamaan, mutta säästäkää tuomionne kunnes näette lopun!

Kielitaistelujen etevät sporttimiehet eivät ole milloinkaan olleet viisaita valtiomiehiä. Etevä atletti on useinkin samassa pajatso. Ja tuommoista väkeä kyllä on meidän herttainen Helsinkimme kasvattanut helsingin paljon. Muistakaa Suomettaren ryhmää ja talonpoikaissäätyä. Luultiin viikinkipuolueen loistoajan menneen, siinä erhetyttiin. Ei se ole mennyt kun käytännön alalla, aatteessa se vasta alkaa. He ovat olleet systemaattisia ja säilyttävät nyt kunniansa. Niinkuin viikinkein sankarihaamu, tuo meren läikän keinuttama, puoleksi pyhimys puoleksi rosmo, aikain merestä uudestaan ja uudestaan nousee ja omituisella tavalla innostaa Ruotsin miestä valtiomiehestä alkaen taiteilijaan ja talonpojasta koululapseen, niin tulee ohella tulevain aikain Suomessakin tapahtumaan. Tuo ihanne ei tule lumoomaan yksin ruotsalaisen jälkeisiä, vaan suomalaisenkin. Kadehdimmepa teitä, rantamaidemme kauvaksi tähtäävät, kirkassilmäiset linnut. Ja missä meidän suurmiehemme ovat. Minne on joutunut Attilan heimon sankarit, minne yön pimeyteen häipyi fennomaanein upea lauma. Vaiti, vaiti, kuiskataan, vaiti – aika näyttää, ja sitten istuvat viisaat miehemme kirjoittamaan ”Ajantietoa koulua käymättömille”. – Mutta on jo aika munkin tukkia suuni. Into tuntuu kiihtyvän kiihtymistään, ja se ei voi aavistaa minulle mitään hyvää. Ja kumminkin on minullakin vielä uhri kannettavana kansan alttarille, jolla voin paremmassa turvassa lopettaa lyhytaikaisen sankariratani. Kerään siis aatteheni viimeiseen ponnistukseen, solmian koolle vaikutukseni loimilangat ja kirjoitan vielä tämän nyt lankeevan lumen ajalla kansan lasten tarpeeksi – aapiskirjan.

Lähde: Kansan Lehti 6.11.1900, 8.11.1900, 10.11.1900, 13.11.1900, 15.11.1900.