Sosialidemokratia ja kristinusko
| Sosialidemokratia ja kristinusko Kirjoittanut Matti Helenius-Seppälä |
Sosialidemokratia ja kristinusko.
Kysymys sosialidemokratian ja kristinuskon keskinäisestä suhteesta on hywin wakawa kysymys yhtä hywin kiistinuskon kuin sosialidemokratian kannalta katsoen. Owatko kristinusko ja sosialismi siinä muodossa, kuin se esiintyy nykyisen sosialidemokratisen liikkeen ohjelinassa, ristiriidassa keskenään? Kun ryhdyn tähän kysymykseen parhaan käsitykseni mukaan antonaan wastausta, tahdon kohta alussa saada sanotuksi, että en ole tätä wastausta etsinyt yksinomaan »asiantuntijain" kirjoituksista, olkoot sitten teologeja tai tieteellisiä sosialisteja. Kristinuskon suhde sosialidemokratiaan on minulle ollut wuosikausia omantunnon kysymys, jota on täytynyt itselleni selwittää sisäisestä pakosta. Jos seuraamista riweistä olisi jotakin hyötyä niille, jotka ajelehtimat samassa sisäisessä ristiaallokossa, olisi tarkoitukseni saawutettu. Kaikkein ensimäiseksi on lukijan ja minun sowittawa yhdestä asiasta: Kun tulee puheeksi kristinusko, on muistettawa, että kristinuskon ydintä ja henkeä ei sowi arwostella jokaisen mukaan, joka maailman silmissä esiinthy ..kristittynä". Mutta yhtä tärkeätä on muistaa, että wäärin on tuomita sosialidemokratian oppia ja tämän opin henkeä jokaisen »sosialistiksi" itseänsä kutsuman mukaan. Pappien ohella on myöskin pappiparkoja, ja on niitä myöskin toisille sosialismia saarnaamien joukossa henkilöitä, joille sosialismin suuret periaatteet owat wielä sangen hämärät. Meidäntäytyy siis niin puolella kuin toisellakin koettaa tunkea oppien ytimeen, eikä tyytyä laskettamaan tuomiota ensimäisen opin edustajan mukaan.
Mitä sanoo sosialidemokratinen ohjelma kristinuskosta? Se sanoo, että uskonto on yksityisasia. Asian omasta luonnosta riippuu, että sosialidemokratia ei mene eikä »voikaan mennä sen enempää sanomaan kannattajiensa suhteesta uskonnollisiin kysymyksiin. Sosialismi on kansatalondellinen opinsuunta, jolla on tekemistä ulkonaisen, taloudellisen elämän kanssa. Uskonto on sisäinen kysymys, sydämen asia. Sosialidemokratia tahtoo muuttaa ulkonaiset, taloudelliset tuotanto-olot toiselle pohjalle, kuin ne owat nykymuotoisessa yhteiskunnassa. Sattuwasti on Stern huomauttanut, että tämä yhteiskuntamuodon muuttaminen sosialistiseksi on yhtä wähän uskonnon tiellä, kuin sähköwalon ottaminen käytäntöön kaasun asemasta taikka rautatien rakentaminen omnibuksen tilalle (Ner Zukunftsstaat, Vuchhandl. Vorwärts, Berlin 1906). Kristityn tulisi tietää, että Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja seuraaminen on ollut mahdollista mitä erilaisimmissa yhteiskunnallisissa oloissa. Mitä siis häntä kristittynä liikutiaa, minkälaisiksi taloudelliset yhteiskuntaolot ulkonaisesti muodostumat. Waltion rautatiet owat ainakin periaatteen kannalta sosialistinen laitos. Ei suinkaan niiden palweluksessa olewan ole sen talia waikeampi noudattaa kristillistä wakaumusta, kuin yksityisellä rautatiellä, joka on yksityiskapitalistinen laitos, palwelewan henkilön.
Pääasia on tahtooko sosialidemokratia rakentaa uuden yhteiskuntamuodon sellaisille periaatteille, että kristitty ne woi hywäksya. Mutta owathan todellinen weljeys, tasallrwo, yhteisonni ja omantunnon wapaus sekä sosialidemokratian että kristinuskon periaatteet. Oikea sosialidemokratia yhtä wähän kuin kristinuskokaan ei woi hywäksyä anarkistisia taikka siweellisesti epäpuhtaita keinoja tarkoitusperiensä saawuttamiseksi.
Mutta wäitettänee owathan sosialidemokratian ajajat meilläkin enimmäkseen jumalankieltäjiä. Ei ole kuitenkaan jumalankieltämys mitään oleellista yksinään sosialidemokratialle. Karl Marx kyllä oli aikakautensa lapsi uskonnolliseen walinpitämättömyyteeen nähden, ja hänen lähimmät seuraajansa katsoiwat olemansa hywiä sosialisteja wasta silloin, kun myöskin oliwat wapllll-ajllttelijoita; mutta aika on muuttunut. Kristittyjä ja jumalankieltäjiä on joka puolueessa. Jos tahdotaan olla puolueettomia, niin täydyttänee myöntää, että uskonnon julkinen wastustaminen on meillä ensimäiseksi lähtenyt aiwan toisista piireistä. Kun tiedemiehestä, joka aina on ollut mapaa-ajattelija, tulee sosialidemokratian kannattaja, onko se sosialismin syytä, että hän on jumalankieltäjä. Jos asianlaita olisi niin, että ihmisen tullakseen sosialidemokratiksi täytyisi luop u a uskonnollisesta wakaumuksestaan, silloin olisi sosialidemokratian aate kristinuskolle wastaktainen. Mutta sellaista tapausta en tunne. Tiedän, että useita tunnettuja jyrkästi kristinuskon kannalla olewia henkilöitä, kirkon palweluksessa olewia pappejakin, on liittynyt sosialidemokratiaa kannattamaan, mutta ei ole ollut kysymystäkään, että he tällä olisiwat luopuneet kristityn wakaumuksestaan. Päinwastoin olen tawannut Europan huomatuimman sosialidemokratisen kustannusliikkeen, Verlinissä sijaitsewan Vorwärts'in kirjakaupan, lewittämissä julkaisuissa useampia sosialidemokratiaan liittyneiden pappien esim. Göhr e' n, van den Vrink'in y. m. kirjoituksia, joissa he panewat erityisesti painoa siihen, että heidän sosialidemokratiaan yhtymisensä ei suinkaan merkitse kristinuskosta luopumistä. T:ri N. R. af Ursin, maamme wanhimpia ja tunnetuimpia sosialidemokratia, julkaisi joku aika sitten sosialidemokratian eri puolia käsittelemien kirjoitusten joukossa myöskin suomennoksen englantilaisen papin H e a dl a m'in kirjoituksesta, koska kuten a f Ursin itse lausuu Sosialistisessa Aikakauslehdessä „pllrempaa ei ole löydettäwissä, jos tahtoo esittää, :nitenkä täydellisesti kristinuskon pohjalla seisowa mies, joka antaa täyden tunnustuksensa sosialismille, koettaa todistaa itse raamatun awulla papiston tawallisen löyhän käsityksen sosialistisista riennoista wää« räksi." T:ri af Ursin jatkaa: „Ia se oli juuri päämääräni. Kristinuskon alkuperäinen ydin ei sodi sosialismia wastaan; esim. Keir Hardie, Englannin nykyisen warmistuwan työwäenpuolueen johtaja, on sekä kristitty että sosialisti »varsinaisessa merkityksessään." Ne. sosialistiset tiedemiehet, jotka eiwät muutamien luonnontutkijäin tawoin koeta puristaa ihmiselämän äärettömän waihtelewia ilmiöitä samoihin puitteihin, mihin owat ennen tottuneet kehitysoppia muowaamaan, waan asettumat sosiologiselle kannalle, ottamat nimenomaan uskonnon huomioon niiden tekijäin joukossa, joista ihmiskunnan kehitys muuttumien taloudellisten olojen ohella riippuu. „Hywäksyttäköön tai oltakoon hywäksymattä tätä (uskonnollista) tunnetta, mutta sen todellista olemassaoloa ei woi epäillä. Todella uskonnolliset luonteet eiwät tosin ole lukuisat, mutta niitä on", lausuu tunnettu sosialidemokratinen tutkija T u g a n- Baranowsky. Saksalaisissa sosialidemotratisissa käsikirjoissa watista »varottamalla »varotetaan työwätea loukkaamasta lähimäisteusä uskoimollisia tunteita (wrt. esim. Aroeiter-Katcchismus von Richard Cal»r,er, Vorwärts, Berlin 1905) ja huomautetaan, että uskonnon yksityisasiaksi julista»ua ohjelman kohta ei mitenkään ole käsitettäwä uskontoa halwentawaksi (»vrt. esim. Stern, Der Zukunftsstaat). Kun kaikesta tästä huolimatta meilläkäytännössä on sattunut, että sosialidemokratian nimessä esiintyraä »agitaattori" polkee jaloillaan raamattua ja ilkkuu kuulijoilleen, että „jos Jumala on olemassa, tulkoon uyt estämään", niin tämä todistaa ainoastaan, että tuo mies on lähtenyt »agiteeraamaan", ennenkuin on itse enniittänyt perehtyä sosialidemokratian ensimäisiin alkeisiin. Ei tunne sosialidemokratian »vapauden oppia se, joka tuollaisella raa'alla taivalla yrittää toiseu omantunnon raapautta loukata.
Sosialidemokratia ei tahdo „polttaa kirkkoja ja hirttää pappeja". Se tahtoo kyllä kirkon erottamista ra a lt i o s t a, mutta onhan tähän suuntaan käypiä raaatimuksia esitetty kirkonkin puolelta. On luonuollista, että sosialidemokratian, joka raaatii omantunnon raapautta, täytyy wastustaa sitä, että määrättyihin dogmeihin nojaaraalla ra a l t i o k i r k o l l a on määräämisraalta, jopa pakottamis»valtakin sekä niihin nähden, joiden kristillinen käsitys saattaa jossakussa kohden erota »valtiokirkon tunnustuksesta, että niihin nähden, joiden »valtiokirkon menojen seuraaminen, jos heitä siihen pakotetaan, on teeskentelyä. Kun »valtio kantaa »verotuloja kaikilta, on sosialidemokratian mielestä epäoikeutettua, että näitä »varoja käytetään yhden kirkkokunnan kannattamiseen, koska siten osa kansaa »valtiokirkon jäsenet tulee saamaan suuremman edun yhteisistä »varoista kuin toiset, jotka eiraät »voi omantuntunsa takia »valtiokirkkoon kuulua. Oikeuden periaate tulee täysin noudatetuksi raasta silloin, kun kukin kirkkokunta cli uskounolliuen yhdyskunta itse pitää huolta menoistaan.
Mutta raaatimusta astuu wielä liewentäiuään toinen sosialidemokratinen periaate: sosialidemokratian huolenpito wähäwäkisistä siinä, missä tällaista huolenpitoa tarrattaan. Tähän perustuu esim. kuuluisan tiedemiehen, Wienin yliopiston rehtorin ja lakitieteen professorin, Men g e r'in kanta asiassa. Hänen »Uusi waltio-oppinsa" (Neue Staatslehre), kymmenien wuosien tutkimusten tulos, lienee etewin sosialidemokalista oppeja selittäwä teos. Siinä hän esittää sen mielipiteen, että sosialidemokratian opin mukaan täytyy ehdottomasti antaa täysi wapaus uskonnollisen wakaumukseusa pitämiseen ja hartauden harjottamiseen niille, jotka owat uskonnollismielisia, ja että sosialistisen yhteiskunnan tulee sen lisäksi suoranaisesti awustaakin näitä, joll'eiwät omin neuwoin jaksa kustantaa itselleen kokouspaikkoja (s. o. kirkkoja). Meng er ei itse ole kristinopin kannalla; hän luulee, että uskonnollinen tarwe tulee wähenemääu, mitä enemmän ihmiskunta kehittyy. Mutta niin kauan kuin tätä tarwetta on, on sitä saatawa se on M e n g e r'in waatimus wapaasti tyydyttää.
Kuka tahtoisi wäittää sosialidemokratian katsantokantaa kysymyksenalaisessa »vaatimuksessa periaatteessa kohtuuttomaksi? Maalliseen waikutuswaltaan pyrkiminen ja tuen etsiminen waition maailmalliselta mahdilta on wierasta kristiilisen kirkon omalle luonteelle. Kristinuskon sisäinen woima on siksi suuri, ettei sen olemassaolo ole ulkonaisista tuista riippuwainen. Onhan myöskin tunnettu asia, että oikeata, eläwää kristillisyyttä löytää esim. Englannissa ainakin yhtä paljon, jollei paljoa enemmän, wapaiden kirkkokuntien kuin »valtiokirkon piirissä. Monesti olen kuullut Amerikassa oleskelleiden kansalaisten kertowan, että silloin kirkko wasta rakas on, kun se on omilla wahillä Maroilla rakennettu; silloin se wasta omalta tuntuu. Mitä tulee M e n g e r'in y. m. luuloon uskonnollisen tarpeen wähenemisestä, on siitä turha ruweta kiistelemään. Sittepähän se nähdään! Pääasia on, että uskonnollista tarwetta on täysi wapaus tyydyttää sosialistisessakin yhteiskunnassa.
Kirkon erottamista waitiosta ei oikea sosialidemokratia tahdo toimeen pantawaksi sellaisella yhtäkkisellä jyrkkyydellä, että siinä toisten omiatuntoja tarpeettomasti raadeltaisiin. Onpa Norjan sosialidemokratisessa puolueessa esimerkki siitäkin, että puheenalaisesta waatimuksesta on luowuttu, kun on tuntunut olewan toiwoa siitä, että waltiokirkko osaa itse asettua oikealle kannalle asiassa. Jos kirkko ymmärtää itse toimittaa reformatsioninsa, silloinhan ei siinä siwullisia tarwita.
Entä uskonnon opetus kouluissa? Sen poistamisen waatimus sosialidemokratisessa ohjelmassa on johtunut uskonnon julistamisesta yksityisen omantunnon asiaksi. Koulu on kaikille yhteinen; sen wuoksi siellä on annettawa sellaisia yleisiä tietoja, joiden omaksumisesta kaikki woiwat tulla osallisiksi. Maissa, missä on useita kirkkokuntia rinnatusten wuikuttamassa, missä samassa koulussa käy katolisia, luterilaisia ja juutalaisia lapsia, on jo käytännöllisistä syistä jotenkin mahdotonta antaa sellaista uskonnon opetusta, johon kaikki eri uskonnollisiin yhdyskuntiin kuuluwat oppilaat woiwat ottaa osaa. Sellaisissa oloissa on uskonnon opetuksen poistamisen waatimus alkuaan synty< nyt. Samalla on waatimusta tukenut se pelko, että esim. katolisen kirkon kaikkea edistystä wastustawa waikutus yhä kaswaa, jos nousewa polwi myöskin koulun uskonnon opetuksessa joutuu sen waikutuswallan alaiseksi.
Sosialidemokratia katsoo luonnollisirnmaksi, että uskonnon opetus jää wanhempain taikka sen kirkkokunnan huoleksi, mihin he kuulumat. Kun asiata katsotaan puolueettomalta kannalta, näyttää siltä, kuin tästä woisi olla se etu, että lapsi saisi oikeata, antajan sydämen wakanmuksesta lähtenyttä uskonnon opetusta sen kuolleen opetuksen asemasta, mitä nykyisissä oloissa niin usein kristinuskolle itse wierailta opettajilta saadaan. Toiselta puolen olisi mahdolksta, että täten jäisiwät uskonnon opetuksesta osattomiksi ne lapset, joiden wanhemmat owat uskonnolle wieraita, jopa wihamielistäkin. Sen kokemuksen nojalla, mitä on n. s. Toiwon Liitto-työstä eri maissa, woinee kuitenkin otaksua, että harwat wanhemmat suorastaan estäisiwät lapsiaan saapumasta tuollaisiin opetustilaisuuksiin, niin pian kuin se olisi w a p a ae h tois uuden asia. Onhan nähty, ettei kapakoitsijakaan kiellä lastaan menemästä raittiuskouluun. Mutta Pakko synnyttää helposti wastustusta. Moni wanhin jo nyt pakotuksesta kiiwastuneena koettaa kotona repiä sen, mitä uskonnon opetuksella on koulussa tahdottu antaa. Luulisi, että yksi ainoa oikean opettajan johtama, lapsen mieltä wiehättäwä uskontotunti unikossa merkitsisi enemmän puhtaasti uskonnollisen tarpeen tyydyttämisessä kuin useat opetustunnit, joissa kuollut ulkoläksy on pääasia. Itse tulin kaikesta dogmitiedostani huolimatta jumalankieltäjänä ylioppilaaksi. Wasta elämä minua opetti käsittämään kristinuskon sisällystä. Ehkä tämä waikuttaa sen, että panen harwemminkin annetulle elämälle uskonnon opetukselle, johon lapsi mielellään tulee, suuremman arwon kuiu sellaiselle dogmitiedolle, jota opettaja itse pakosta antaa ja joka sen wnoksi ei lapsen mieltä lämmitä.
Olen koettanut näin osoittaa, ettei olisi mahdotonta sowittaa tällä myönnän sen awonaisesti kristitylle omalletunnolle ehkä kaikkein arimmalla kohdalla sosialidemokratian ajatussuuntaa käytäntöön siten, ettei loukattaisi wakaumuksessaan pysywää kristittyä enempää kuin periaatteestaan rehellisesti kiinni pitäwää sosilllidemokratiakaan, edellyttäen että on hywää tahtoa kummallakin puolen tahallisien loukkausten wälttämiseen. Meidän sosialidcmokratisen ohjelman kohta on suorastaan otettu saksalaisesta ohjelmasta. Olomme owat kuitenkin siksi erilaiset, ettei näyttäisi olewan mahdotonta puheenalaista ohjelman kohtaa hiukan ..tarkistaa" periaatteesta silti luopumatta esiin, siihen suuntaan, että uskonnon opetus jäisi kouluihin, mutta »vapaaehtoisena aineena siinä merkityksessä, että siitä saisiwat olla poissa niiden wanhempain lapset, jotka eiwät ole uskonnollisessa kysymyksessä samalla kannalla, kuin oppilasten wanhempain enemmistö, sekä että opetuksessa on wältettäwä kuolettawaa ulkoläksyä. Selwää ou, että näin ollen warsinaista opettajaa, joka ei itse halua ustonnon opetusta antaa, ei olisi siihen pakotettawa, waan jäisi silloin asianharrastajain huoleksi opettajan hankkiminen »vapaaehtoista uskonnon opetusta antamaan. Mitä edellä on sanottu uskonnon opetuksesta, ei tietysti koske kirkkohistoriaa, jolla joka tapauksessa, yleiseen siwistyshistoriaan kuuluwana, täytyy olla paikkansa kouluohjelmassa.
On imelä yksi sosialidemokratian kohta, joka on omiaan arweluttamaan kristinuskon kannalla olewaa: työwäenaatteen ajaminen luokkataistelun muodossa. Kristitty ei tietysti woi puolestaan wihan kylwamista hywäksya. Mutta sosialidemokratian aate ei oletkaan mikään wihan aate; sekin tarkoittaa wiime kädessä kaikkien onnea, kuulukootpa tällä hetkellä mihin luotkaan tahansa. Sosialidemokratian taktillinen waatimus kuuluu kyllä: luokkarajat selwiksi, ei mitään kompromissia kapitalismin puolustajani kanssa! Mutta aiwan samalla tawallahan nykyajan raittiusmiehet julistawat: rajat selwiksi juomatawan kannattajiin nähden, ei mitään kompromissia „kohtuudenmiestenkään" kanssa! Me emme silti juowutusjuomaliikkeen kannattajia persoonallisesti wihaa; päinwastoin on rakkaus raittiustyön perustuksena. Mutta me taistelemme sekä heidän katsantokantaansa että w «kutustaan ja walta-asemaansa wastaan, niin pian kuin he asettuwat meidän pyrintöämme wastustamlllln. Raittiuswäelle ei siis ..luokkataistelu", waiktakin toisessa merkityksessä, ole ollut outoa.
Periaatteessa et stis nykytnen sosialidemokratia sodi kristinuskoa wastaan.
Sotiwatko sitten kristinuskon periaatteet sosialidemokratian aatteita wastaan? Lienee oikeastaan tarpeetonta ruweta todistelemaan, että näin ei ole laita, koska weljeys, tasa-arwo, toisen edun asettaminen oman edun edelle owat kristinuskon perusaatteita.
Erinomaisen selwästi kuwastuu kristinuskon kanta esim. kertomuksessa rikkaasta nuorukaisesta, joka tuli Jeesuksen lno elämän wiisautta kyselemään:
Ia katso, eräs mies tuli ja sanoi hänelle: „Opettaja, mitä hywää minun on tehtäwä, jotta saisin ijankaikkisen elämän?" Niin hän sanoi hänelle: „Miksi kysyt minulta sitä, mikä on hywä? Ainoastaan yksi on, joka on hywä. Mutta jos tahdot elämään päästä sisälle, niin pidä käskyt." Hän sanoi hänelle: „Mitkä?" Jeesus sanoi: „Nuo: Mä tapa', ,Sillä tee awiorikosta', Mä Marasta', Mä todista wäärin', ,Kunnioita isääsi ja äitiäsi', ja: Makasta lähimaistasi niinkuin itseäsi'". Nuorukainen sanoi hänelle: „Kaikkea tätä olen noudattanut' mitä minulta wielä puuttuu?" Jeesus sanoi hänelle: „los tahdot olla täydellinen, niin mene, myy mitä sinnlla on ja anna köyhille, ja sinulla on olewa aarre taiwaissa; ja tule seuraamaan minua." Mutta kun nuorulainen kuuli tämän sanan, meni hän pois murheellisena, sillä hänellä oli paljo tawaraa. Silloin Jeesus sanoi oppilailleen: »Totisesti minä sanon teille: rikkaan on waikea päästä sisälle taiwasten waltakuntaan" (Matt. 19: 16—23).
Ei anna tällainen oppi tukea kapitalistiselle käsitykselle.
Jeesuksen oppi jos mikään on kansanwaltaista. Kerrankin kutsui Jeesus arwoasteista kiistelewät oppilaansa luokseen ja sanoi heille: „Te tiedätte, että ruhtinaat herroina hallitsewat kansoja, ja että mahtawat käyttämät Maltaansa niitä kohtaan. Näin älköön olko teidän kesken, waan joka tahtoo teidän keskuudessanne tulla suureksi, olkoon teidän palwelijanne, ja joka tahtoo teidän keskuudessanne olla ensimäinen, olkoon teidän käskyläisenne" (Mntt. 20: 25—27.)
Kuinka tärkeätä lähimäisenrakkauden toteuttaminen käytännössä on kristitylle, käy selwille wiinieisen tuomion kumauksesta. Ne, jotka itse edes kiinnittämättä siihen erikoista huomiota owat ruokkineet nälkäistä, juottaneet janoawaa, antaneet suojaa kodittomalle, waatettaneet alastonta, lohduttaneet sairasta tai wankeudessa olewaa, owat ijankaikkiseen elämään kelwollisia. „Niin Kuningas wastaa ja sanoo heille: ,Totisesti sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä weljistäni, sen olette tehneet minulle'" (Matt. 26: 40).
Ei ole usein lausuttu kowempaa tuomiota kapitalismille, kuin Jakobin ep:n 5: I—s sisältää: „Nyt te, rikkaat, itkekäät ja ulwokaat teidän wiheliäisyyttänne, joka teidän Päällenne tulewa on. Teidän rikkautenne owat mädänneet, teidän waatteenne owat loin syömät. Teidän kultanne ja hopianne owat ruostuneet, ja niiden ruoste pitää oleman todistukseksi teitä wastaan ja pitää syömän teidän lihanne niinkuin tuli. Te olette koonneet itsellenne rikkauksia wiimeisinä päiwinä. Katso, teidän peltojenne elon korjanneiden työmiesten palkka, jonka te olette petoksella heiltä pidättäneet, huutaa, ja elonleikkaajien parut ja huudot owat tulleet Herran Zebaothin korwille. Te olette herkuissa eläneet maan päällä, ja olette teidän hekumanne pitäneet ja teidän sydämenne syötelleet niinkuin teuraspaiwänä."
Toteutettiinpa, kuten tunnettu, ensimäisessä kristillisessä seurakunnassa kulutusomaisuudenlin yhteisyyden, siis täydellisen kommunismin aate. „Ia niiden paljoudessa, jotka uskoiwat, oli yksi sydän ja yksi sielu, ei myös kenkään heistä sanonut mitään omaksensa, kuin hänellä oli, waan kaikki oliwat heillä yhteiset. Ia ei myös ollut yhtään tarwitsewaa heissä; sillä niin monta, joilla oli peltoja tai huoneita, myiwät ne ja toiwat myytyin hinnan ja paniwat apostolien jalkain eteen' ja jokaiselle jaettiin uiinkuin kukin tarwitsi" (2lp. Tek. 4: 32, 34—35). Kun seurakunta laajeni, ei tätä järjestelmää kuitenkaan woitu kauan jatkaa. Tultiin käytännössä samaan tulokseen kommunismin kelpaamatto-7nuudesta sosialisen kysymyksen ratkaisijaksi, mihin owat tulleet nykyaikaiset sosialidenwkratit, jotka eiwät waadi kommunistista kaiken omaisuudeu tnsanjakoa, waau ainuastaan tuotannon wälikappaleiden tulemista waltion tai kunnan omaisuudeksi tai ainakin tehokasta waltion kontrollia, jotta yksityiset kapitalistit eiwät enää olisi tilaisuudessa pidättämään työmiehellä hänen oikeudenmukaista palkkaansa.
Rukoillessaan Jeesuksen opettamaa rukousta pyytää kristitty: ..Tapahtukoon sinun tahtosi maankin päällä niinkuin taiwaassll" ja „?lnna meille tarpeellinen leipämme tänään" (Matt. 6: 10—11). Näin ollen ei ole ainoastaan kristityn oikeus, waan welwollisuuskin osaltaan tehdä, minkä tooi, jotta kerran saataisiin yhteiskuntaolot sellaisiksi, että sen opin mukainen tasa-arwo ja weljeys toteutuisi „maankin Päällä" ja että kaikilla olisi „tarpeellinen leipänsä."
Jos siis kristinuskon ja sosialidemokratian P eria a tteet eiwät ole ristiriidassa keskenään, mistä sitten johtuu, että käytännössä kristinuskon ja sosialidemokratian edustajat usein owat joutuneet kiistaan toistensa kanssa? Syytä on ollut epäilemättä kummallakin puolella.
Friedrich Engels on piirtänyt meille kuwan niistä ajoista, jolloin kapitalistinen wapaaseen kilpailuun perustuma suurteollisuus pääsi wauhtiinsa Englannissa („T>ie Lage der arbeitenden Klasse in England"). Harmoin olen lukennt mieltä tärisyttäwämpää kirjaa. Wapaan kilpailun hurjuus paisui yli äyräiden. Miehet saiwai tehdä työtä 14—18 tuutia wuorokaudessa woimatta ansaita niin paljoa, että olisiwat woineet hankkia perheelleen wälttämättömimmän toimeentulon Tästä syystä täytyi »vaimojenkin mennä tehdastyöhön. Knn perheen äiti oli tehtaassa 12—13 tuntia pöiwässä, on selwä, millaiseksi kotielämä muodostui. Sitä paitsi täytyi —wirallisten kertomusten mukaan lastenkin 5—6 wuoden ijästä alkaen raataa usein 14 —16 tuntia tehdastyötä, ruoka-aikoja lukematta. Seuraukset ottivat mitä kamalimmat. Suuri joukko nuorisoa tuli suorastaan raajarikoiksi. Työwäen keskielämänpituus lyheni pelottamassa määrässä. Siweellinen wiheliäisyys oli sanoin kuwaamatonta. Moni tehdas oli samalla tehtaan isännän haaremi. Ahtaat asunnot, pitkä, kaikki henkiset pyrinnöt kuolettama tehdastyö ja yleensä kurjat elinehdot johtiwat sitä paitsi työläisnuorison omassakin keskuudessaan etsimään sukupnoliyhlehdestä jotakin wathtelewaisuutta yksitoikkoisen elämän synkkyydessä. Eräskin tutkija lausui makuutuksenaan, että Manchesterissä „kolme neljäsosaa nuorista tehtaantytöistä 14—20 wuoden ijässä oli haureellisia". Tietämättömyys oli siksi suurta, että oli nuorisoijässä olcwia työntekijöitä, jotka eiwät tietäneet, kuka Jeesus tai Mooses oli. Kun työwäki wihdoin nousi taisteluun tätä »viheliäisyyttä »vastaan, ei se saanut kirkon miehiltä kiitettäwiä poikkeuksia lukuun ottamatta niin »voimakasta tukea oikeutetuissa »vaati»nuksissaan, kuin olisi odottanut. Kirkko ei noussut tarpeeksi poiltelvasti wapaata kilpailua wastustamaan.
Ei ole kirkko kaikkialla uudempinakaan aikoina noussut kapitalismin sortoa mastustamaan niin tarmokkaasti, kuin sen olisi tullut. Tästä syystä on työwäki tuntenut itsensä pettyneeksi kirkkoon nähden. Tietysti ei tätä woida laskea kristinuskon syyksi. Se neuwoo selwästi: „los teidän seurakuntaanne tulisi joku mies, kantain kultasormusta ja kiiltämällä waatteella puetettu, ja tulisi myös köyhä ryysyissä, ja te katsoisitte sitä, joka kiiltäwissä »vaatteissa on, ja sanoisitte hänelle: istu tässä hywästi, ja sille köyhälle sanoisitte: seiso sinä siellä, taikka: istu tässä minun jaloissani, niin ette siinä oikein ajattele, waan te tulette tuomariksi ja teette pahan erotuksen" (lak. ep. 2: 2—4). Kristinusko käskee sorretun puolta pitämään muotoa katsomatta. Mutta kun kirkko ei ole tätä aina tehnyt, on saatu se käsitys, että se kristillisyys, jota kirkko edustaa, on sellaista oppia, joka pitää rikkaiden puolta ja neuwoo köyhää kärsimään tässä maailmassa, luwaten hänelle korwausta tulewassa elämässä. Wielä wuonna 1891 lähettiwät saksalaiset Piispat „paimen« kirjeen" kirkon suhteesta sosialiseen kysymykseen, joka kirje ilman »vastalausetta julkaistiin muutamissa skandinawialaisissakin uskonnollisissa lehdissä. Sen ajatusjuoksu oli se, että nykyinen epätasainen omaisuuden jako kuuluu Jumalan pyhään järjestykseen! Edellä mainittu pappi van den Brink katsoo asiakseen nimenomaan huomauttaa, kuinka Jeesuksen omia sanojakin wedetään nykyisen kapitalistisen järjestelmän puolustamiseksi. Ewankeliumeissa kerrotaan, että Maria, Lazaruksen sisar, woiteli Jeesuksen kallisarwoisella narduswoiteella. Juudas Iskariot moitti tätä tuhlausta, koska woide olisi woitu myydä noin 300 markasta ja rahat antaa muka köyhille. Jeesus tiesi, että Juudas yhteisen kukkaron näpistelijänä piti yhtä paljon huolta omasta edustaan kuin köyhistä. Aawistaen lähenewan kuolemansa Jeesus sanoo, että Maria woiteli hänen ruumiinsa ..hautaamistä warten", käsittää teon siis „hywäksi työksi" hänelle ja lausun tässä yhteydessä: „Ainahan teillä on köyhät keskuudessanne, ja milloin tahdotte, saatte heille hywää tehdä, mutta minua ei teillä ole aina" (Mark. 14: 7). Näillä sanoilla sitten suljetaan puolustaa nykyistä taloudellista tuotantojärjestelmää, jonka kautta toiset uwat jo syntymästään määlätyt kurjuuteen, mikä katkeroittaa heidän koko elämänsä, sill'aikaa kun toiset ilman omaa ansiotaan saawat nauttia elämän päiwänpuolen etuja. Helposti ymmärrettäwissä on se katkeruus, millä sosialidemokratit walittawat, ettei kirkko ole läheskään samalla jyrkkyydellä kuin sosialidemokratit waatinut edes sellaisia parannuksia, jotka suorastaan kuuluwat kristinuskon waatimuksiin, kuten esim. pyhatyön poistamista. Ei puutu Keski-Europassa esimerkkejä siitäkään, että protestanttinen kirkko katolisesta puhumattakaan —■ on ryhtynyt rankaisemaan niitä pappeja, jotka owat julkisesti tohtineet tunnustaa työwäen waatimukset taloudetlisten olojen parantamiseen nähden oikeutetuiksi. Sellaisen wainon alaisina owat olleet esim. papit Schall, Wenk, Vaumann, Wagner y. m. Kaikki tämä on kaswattanut työwäen epäluuloa kirkkoa kohtaan yhä suuremmaksi.
En malta wielä olla mainitsematta omista kuulemistani erästä tapausta, joka räikeästi kuwaa kirkon wallanhimoa. Wienissä oli toimitettawa maapäiwäedustajan waali. Itäwallassa on olemassa vääasiassa katolisten pappien ja tehtaanisäntien kannattama „kristillissosialinen" puolue: itse asiassa on puolue yhtä wähän tosikristillinen, kuin se on „sosialinen". Tämän puolueen äänenkannattaja wastusti kaikin keinoin wastaehdokasta, jona oli muuan yleistä kunnioitusta nauttiwa, siweelliseksi luonteeksi tunnettu sosialidemokrati. Jälkimäisen puolesta taasen agiteerasiwat m. m. muutamat naisasian ystäwät, niiden joukossa Wienin tunnetuin hywien harrastusten tuki, wanha kunnioitettu wapaaherratar. Waalin edellä sisältää „kristillissosialinen" lehti uutisen, että nyt owat sosialidemokratit keksineet uuden agitatsionikeinon: heidän ehdokkaansa puolesta käywät puhumassa kadun n:o —:n naiset (tunnettu haureus- Pesä!). Seuraawana päiwänä menee wllpllllherrlltar seuralaisineen lehden toimitukseen ja sanoo, että toimitukselle on tapahtunut erinomaisen ikäwä erehdys. Sen sijaan, että toimittaja lnpaisi mitään hywitystä, hän awaa owen toiseen huoneeseen ja huutaa aputoimittajilleen: tulkaapa katsomaan, nyt niitä naisia on täällä! Kun asia koetettiin sitteuuuiu ottaa puheenalaiseksi :naapäiwillä, sai „kristillissosialinen" puolue sen estetyksi. Kerrottuaan tämän minulle, ystäwäni t:ri W. raittiustyöhön koko elämänsä uhrannut itäwaltalainen lääkäri lisäsi: „ Älkää luulko, ettemme me tietäisi, että on muualla olemassa toisellaisia kristittyjä, kuin meidän, kristillissosialisen' puolueemme miehet o nmt!"
Mutta kun tällaisia tosiasioita kuulee, silloin helpommin käsittää sen juowan, mikä on ollut olemassa Keski-Europassa sosialidemokratian ja kristinuskon wälillä. Kun sosialidemokratia etupäässä juuri sieltä on tullut meille, on myöskin selwää, että sen mukana on tullut myöskin wihamielisyyttä kirkkoa wastaan ja tullut enemmän, kuin sitä olisi omissa kotoisissa oloissamme syntynyt.
Aiwau syyttömät ristiriitaan eiwät kuitenkaan ole meidänkään kirtkoinme edustajat. Tuli työwäenpuhuja paikkakunnalle. Pappi kuuli hänen tulostaan. Warotti saarnatunlista seurakuntalaisiaan pysymään sellaisesta erillään. Teki sen tietysti hywässä tarkoituksessa. Mutta onko ihme, että puhuja, kuultuaan millä terwehdyksellä pappi oli hänet wastaan ottanut, hyökkäsi tästä ärtyneenä puolestaan papin ja usein kaiken uskonnon kimppuun?
On tuomittu, ottamatta selkoa toistensa todellisista tarkuituisista.
Se, joka on nähnyt kirkon epäluuloa „uusia pyrintöjä" kohtaan muilla aloilla, woi kuitenkin toiwoa asian siltä puolen korjaantuman.
Samantapainenhan oli useimpien kirkonmiesten suhde raittiusliikkeeseen wielä neljänneswuosisata sitten. Maamme ensimäinen yleinen raittiuskokous Turussa tahdottiin alottaa jumalanpalveluksella. Raittiusliikkeemme historioitsija Werkko kertoo tästä: „Pyydettiin tuomiokirkkoa tähän tarkoitukseen. Mutta raittiusasia oli silloin wielä niin huonossa huudossa, että »vaikka puhdasoppiset luterilaiset papit saarnaisiwat, joten opin puolesta ei olisi mitään waaraa ollut pelättäwissä, niin sittenkään ei saatu tuomiokirkkoa käyttää. Toimikunta pyysi sitten merimiesten lähetyshuonetta, mutta pyyntöön kieltäwästi wastattiin." Tämä tapahtui wuonna 1883.
Umpimähkäinen tuomitseminen on aina yhtä arweluttawa asia, tapahtukoon se puolelta tai toiselta. lolPeiwät sosialidemokratian ja kristinuskon edustajat tahdo toisiaan ymmärtää, woi tästä syntyä ristiriita, jonka wertaista kansamme ei wielä ole kokenut.
Sosialidemokratien tulee huomata, että he käymällä kristinuskoa wastustamaan menettelewät sangen epäwiisaasti sosialidemokratisen taktikankin kannalta katsoen. Kansamme pohjakerroksissa on paljon uskonnollista wäkeä. Jos loukataan heidän uskonnollisia tunteitaan, herätetään heissä epäilystä ja wastustusta sosialidemokratiaa wastaan. Silloin waikeutetaan tarpeettomasti sosialidemokratista herätystyötä. yrittämällä tehdä pilkkaa toisten uskonnollisesta wakaumuksesta rikotaan ja tämä on kaikkein arweluttawinta sekä sosialismin pääperiaatetta että sosialidemokratian ohjelmaa, joka ei julista uskontoa wastustettawaksi, wielä wähemmän pilkattawaksi asiaksi, waan tunkin yksityisen omantunnon asiaksi. Mitä arwoa woidaan waatia ohjelman muille kohdille, jos sen yhtä kohtaa omassa leirissä, omissa sanomalehdissä ja omien agitaattorien pnheissä julkisesti rikotaan?
Jotkut wäittäwcit, ettei uskontoa kaiwata enää sen jälfeen, kun ulkonainen kurjuus, joka nyt muka pakottaa uskonnon lohdutusta etsimään, on loppunut. Niin puhuwat eiwät liene sywemmälti kokeneet elämän suuria sisäisiä ristiriitoja, niitä ihmissydämen taisteluja, millä ei ole mitään tekemistä ulkonaisten taloudellisten olojen kanssa. Mutta sitä paitsi mikä oikeus on toisella sosialidemokratilla mennä määräilemään, tarwitseeko toinen uskontoa wai ei? Sellainen määräileminen olisi jotenkin yhtä nurinkurista kuin sosialidemokratin pakottaminen toisilta lupaa kysyinään, saako hän kehittää musikalisia taipumuksiaan tai harrastaa runoutta. Sosialidemokratian wapaus ja itsemääräämisoikeus omissa yksityisasioissa niin pitkälle kuin se käy päinsä toisten etua tai oikeutta loukkaamatta owat niin selroiä asioita, että pilantekoa toisten uskonnollisesta kannasta täytyy pitää merkkinä siitä, etteiwät pilantekijät tunne sosialismin oikeata luonnetta.
Ulkomailla, missä sosialidemokratian aatteita on ennätetty enemmän kehittää, onkin asema jo melkoisessa määrässä muuttunut. Aikakauskirjan „Sozialistische Monats-Hefte" 1906 wuoden huhtikuun wihossa asettaa Wilhelm Schröder kysymyksenalaiseksi, onko sosialismille ollut etua siitä uskonnolle ja kirkolle wihamielisestä kannasta, jolle monet sosialidemokratit owat asettuneet. Itse puolestaan hän tulee seuraamaan johtopäätökseen: ..Taisteltakoon jhrkasti jokaista pappia wastaan, joka kähttää wäärin nskontoa sosialistia sortamiin panetteluihin! Mutta meidän olisi jätettäwä uskonto ja myöskin kirkko rauhaan niissä tapauksissa, missä se ei wedä yhtä köyttä kapitalistiwaltion kanssa." S o m b a r t sanoo tunnetun teoksensa ..Sozialismus und soziale Vewegirng" uusimmassa painoksessa: „Tätä nykyä kuullaankin periaatteellisesti uskonnolle wihamielisiä lausuntoja enää wain puolisiwistyneiden sosialistien piireissä."
Jos on waadittllwll sosilllidemokilltilln kannattajiin lukeutuwilta, etteiwät tarpeettomasti loukkaa toisten uskonnollista tunteita, niin wielä suuremmalla syyllä on »vaadittama kristityiltä, etteiwät ryhdy tuomitsemaan, ottamatta oikeata selkoa asioista. „Mkää tuomitko, jottei teitä tuomittaisi" (Matt. 7:1). „loka sanoo (weljelleen): ,Sina jumalaton', on ansainnut joutua helwetin tuleen" (Matt. 5: 22). Onko näin ollen oikeutettua kristinuskon kannattajien taholta mennä tuomitsemaan ..jumalattomiksi" kokonaisia kansalaisryhmiä, tuntematta, keitä yksilöitä noihin ryhmiin kuuluu, kuten meillä on tapahtunut? Jos kristilliseltä taholta aliluiseen tuomitaan sosialidemokratit ilman erotusta kiistinuskon wastustajiksi, kenen syytä silloin olisi, jos monet sosialidemokratit wahitellen yhä eneinmän ja enemmän paatuisiwat tuosta puheesta ja arwelisiwat: koska meitä aina sanotaan kristinuskon wastustajiksi, ollaan sitten! Tuollainen jyrkkä tuomitseminen näyttää usein aiheutuneen siitä, ettei ollenkaan tunneta nykyaikaisen sosialidemokratian sisällystä, waan syytetään sosialidemokratiaa yksityisomaisuuden mieliwaltaisen ryöstämisen halusta, yhteiskunnan järkiperäisten perustusten repimisestä, perhe-elämän häwittämisestä ja muusta tuollaisesta hassutuksesta! Olen tawannut eräässä kristillisessä lehdessä näinä aikoina useamman kuin yhden kirjoituksen, missä ei ole osattu tehdä eroa nykyaikaisen sosialidemokratian ja kommunismin,, wieläpä sosialidemokratian ja anarkiankaan wälillä.
Mteen seikkaan pyytäisin wielä kiinnittää huomiota, koska siinä kohden mielestäni on mitä tarkin aseman kaikinpuolinen punnitseminen tarpeen. Tarkoitan „krislisten työwäenyh distysten" perustamista. Immärrän niitä, jotka owat naita yhdistyksiä perustaneet, jo siitäkin syystä, että olen itse ollut samalla kannalla. Jo ylioppilaana ollessani kirjoitin erään yliopistollisen tutkimuksen, jossa asetuin n. s. kristillisen sosialismin kannalle. Lienen myöskin tässä maassa ensimäistä kristillisen työwäenyh» distyksen perustajia. Mutta sittenkin on minussa yhä euemmän warmistunut se käsitys, että tätä tietä ei woida ristiriitoja tasoittaa. Oleskelin useita wuosia sitten Tanskassa, jossa siihen aikaan rumettiin puuhaamaan kristillisiä työwäenyhdistyksiä. Opettajani, kuuluisa professori We stergaard, joka jos kukaan tuntee sostalista kysymystä ja samalla on lämmin kristitty, lausui warmana luulonaan, ettei kristinuskolle eikä työwäenliikkeelle tehdä kummallekaan palwelusta noilla jonkun werran keinotekoisilla yhdistylsillä; parempi antaa työwäen liittyä sinne, minne työtoweritkin liittywät, mutta waikuttaa siihen suuntaan, ettei sosilllidemokratisissa yhdistyksissäkään kristityn »vakaumusta loukata. Puhuttelin äskettäin jälleen Westergaardia; hänen arivelunsa oli osoittautunut oikeaksi, mitä Tanskaan tulee.
Jeesus liikkui siellä, missä kansanjoukot liikkuiwat. Hän ei noita joukkoja jättänyt, waan koetti yhä uudelleen ja uudelleen niihiu waikuttaa.
Kun perustetaan ..kristillisiä" työwaenyhdistyksiä. niin jo tällä nimityksellä lamallaan tuomitaan muut työiväenyhdistykset. Joku woi tulla siihen luuloon, että nuo suuret joukot, jotka towerihengen wetäminä sittenkin menewät sosialidemokratisiin yhdistyksiin, julistetaan jonkunlaiseksi pariasluokaksi. Työtowerit, joita luonnolliset siteet liittäwät yhteen, rewitään erilleen, ja heidän »voimansa pitämään puolensa kapitalismin sortoa »vastaan heikontuu samassa määrässä, kuin yhteistunto heikentyy. Entisten yhdistysten puolelta käsitetään usein uusia yhdistyksiä hajoittamisyrityksiksi. Senrauksena kaikesta tästä woi aikaa woittaen olla katkeruus ja riita, joka raatelee sywemmälti, kuin mitkään onnettomat puoluekiistat owat woineet kansaamme raadella.
Näin ollen tuntuu sekä kristinuskon että sosialidemokratian kannalta yhä toiwottawalta, että keksitään sopima tie tästä sokkelosta, mihin ollaan joutinnassa. Itsestään selwä asia on, että tien täytyy olla sellaisen, että kumpikin puoli woi sen hywäksyä omantuntonsa ja wakaumuksensa kanssa tinkimättä.
On olemassa ainakin yksi tapaus, jossa kristillinen työwäenyhdistys on liittynyt maamme sosialidemokratiseen puolueeseen kohtaamatta mitään »vastusta mainitun puolueen hallinnon puolelta. Olisikohan mahdotonta ajatella asian järjestämistä siten, että kristilliset työwäenyhdistykset yleensäkin yhtyisiwät yhteistyöhön muun järjestyneen työwäen kanssa taloudellisten ja yhteiskuunallisten epäkohtain poistamiseksi? Woisiwathan kristilliset työwäenyhdistykset asettaa yhteistyölle sen ehdon, että julkisessa sosialidemokratisessa toiminnassa lakataan uskounollisia tunteita loukkaamasta, toisin sanoen, että sosialidemokratinen ohjelma tässäkin kohden pannaan käytäntöön. Täten päästäisiin ainakin sille kannalle, että ammattijärjestöissä woisiwat kaikki ammattitowerit puolustaa oikeuksiaan, eri leireihin hajaantumatta. Eihän mikään estäisi silti kristillisiä työwäenyhdistyksiä selwittelemastä yhteiskunnallisia kysymyksiä kristinuskon kannalta. Myöntäähän sosialidemokratia täyden wapauden kaikille siweellisesti hywäksyttäwille harrastuksille.
Väärinkäsityksen wälttämiseksi lisään, että olen edellyttänyt yhteistyötä ainoastaan sellaistn: työwäenyhdistysten wälillä, jotka todella owat walnnit ajamaan köyhälistön asiaa. Eihän puutu esimerkkejä sellaistenkaan „työwäenyhdistysten" perustamisesta, jotka itse asiassa owat kapitalismin tueksi aiotut.
Paljon nostaa murrosaika sellaista ristiriitaa, minkä tyynempi kehitys ilman muuta tasoittaa. Mutta missä sywempiä, yhä suurenemia ristiriitoja on syntymässä itse asiassa samansuuntaisiin päämääriin pyrkiwien wälillä, siinä on syytä tuttia, oivatko ne malttamattomia wai etupäässä wain wäärmkäsityksestä aiheutuneita. Kun näkee, että uusi sywältikäypä weljeswiha ja -waino on orastamassa, on kaiketi tarkkaan punnittawa, eikö se sittenkin olisi wielä kilkettäwissä.