Sota
| Sota. Kirjoittanut Guy de Maupassant |
Kun vaan ajattelen tuota sanaa, sota, karmasee mieltäni kuin jos puhuttaisiin noitain tuomioista, polttorovioista, – jostain kaukaisesta, ohimenneestä, hirvittävästä julmuudesta.
Ihmissyöjistä puhuessamme hymyilemme ylpeästi ja tunnemme olevamme tavattoman paljon etevämmät näitä metsäläisiä. Mutta ketkä ovat metsäläisiä, oikeita metsäläisiä? Nekö, jotka tappelevat syödäkseen voitetun, vai nekö, jotka tappelevat tappaakseen, vaan tappaakseen?
Sotamiehet, jotka tuolla marssivat, ovat määrätyt kuolemaan niin kuin sikalaumat, joita teurastaja ajaa edellään maantiellä. He kaatuvat taistelukentälle pää miekan halkaisemana tai rinta luodin lävistämänä. Ja he ovat nuoria miehiä, työhön kykeneviä, jotka voivat saada toimeen jotakin, olla hyödyksi maalleen. Heidän isänsä ovat vanhat ja köyhät; heidän äitinsä, jotka kaksi kymmentä vuotta ovat heitä rakastaneet, hellineet heitä, niin kuin äiti voi, he saavat puolen tai kokonaisen vuoden kuluessa kuulla, että heidän poikansa, heidän täysikasvuinen lapsensa, jota he ovat kasvattaneet niin suurella huolella, niin kalliilla kustannuksilla, niin hellällä rakkaudella, – että hän on viskattu maakuoppaan kuin kuollut koira, ruumis tykin luodin silpomana ja ratsuhevosten tallaamana. Minkä tähden ovat tappaneet hänen poikansa, hänen kelpo poikansa, hänen ainoan toivonsa, hänen ylpeytensä, hänen elämänsä? Sitä ei hän tiedä. Niin minkä tähden?
Sota – tappeleminen, tappaminen, ihmisten teurastus! – Meillä on tänäkin päivänä, meidän aikakaudellamme, meidän sivistyskannallamme, sillä tiedon ja viisauden asteella, jolle ihmishengen luullaan päässeen, kouluja, joissa opetetaan tappamaan, tappamaan pitkältä matkalta, kaikkein taiteen sääntöjen mukaan, – tappamaan monta ihmistä yhdellä kertaa, tappamaan viattomia ihmisparkoja, joilla on perhe elätettävänä, ja jotka eivät ole tehneet mitään pahaa.
Mutta enimmän hämmästyttää, etteivät kansat lakkauta sotia.
Ei, me tulemme aina elämään raakain esi-isäimme vanhain, pahain tapojen painon alla, heidän rikoksellisten etuluulojensa ja verenhimoisen ajatustapansa orjina; sillä me olemme eläimiä ja pysymme eläiminä, joita vietit hallitsevat ja joiden luontoa ei mikään voi muuttaa.
Eiköhän jokaista toista, paitse Viktor Hugoa, olisi pilkattu, jos olisi päästänyt semmoisen vapauden ja totuuden huudon kuin tämä:
”Nyt valta on väkivaltaa, ja sitä aletaan kirota; sotia pannaan kanteen alle. Ihmissuvun valituksiin nojaten nostaa sivistys kanteen valloittajia ja sotapäälliköitä vastaan ja haalii kokoon kaikki lukuisat todistukset heidän rikoksistaan. Kansat alkavat ymmärtää, ettei rikos siitä tule pienemmäksi, jos se tehdään suuressa määrässä, – että kun tappaminen on rikos, ei se voi olla lievittävä asianhaara, että tappaa monta, ja kun varkaus on häpeä, ei se voi olla kunnia että ryöstää kokonaisen maan.
Julistakaamme näitä totuuksia; häväiskäämme sotia!”
Turhaa vihaa; ainoastaan runoilijan kiivautta! Sotia kunnioitetaan nykyjään enemmän kuin koskaan ennen.
Kelpo taiteilija tällä alalla, nerokas joukkomurhaaja, Moltke, lausui kerran eräälle rauha-yhdistyksen asiamiehelle seuraavat merkilliset sanat:
”Sota on pyhä ja jumalallinen laitos; se on yksi maailman pyhiä lakia; se pitää ihmisissä vireillä kaikki nuo suuret ja jalot tunteet: kunnianhimon, vaatimattomuuden, rehellisyyden, urheuden, ja lyhyesti sanoen estää heidän vajoomasta kurjimpaan aineellisuuteen.”
Kun kokoontuu 400 tuhantisiin joukkoihin, marssii yötä päivää levähtämättä, ei ajattele mitään, ei opi mitään, ei lue, ei ole hyödyksi kellenkään, kun märkänee likaansa, makaa rapakossa, elää kuin metsän peto alinomaisessa tylsämielisyyden tilassa, ryöstää kaupunkeja, polttaa kyliä, raastaa asukkaat paljaiksi ja kun sitte kohtaa toisen saman laisen ihmisjoukon, hyökkää sen kimppuun, vuodattaa verta virtanaan, peittää kokonaiset kentät lihalla, jonka lomista näkyy veren tahraama maa, ja latoo ruumiit kasoihin, kun menettää kätensä tai jalkansa, halkaisuttaa kallonsa hyödyttämättä ketään ja jää loikomaan tappotanterelle, kun sillä välin ijäkkäät vanhempansa, vaimonsa ja lapsensa kuolevat nälkään – tämä siis estää kansoja vajoomasta kurjimpaan aineellisuuteen.
Sodat ovat maailman lakaisijat. Taistelemme luontoa, taistelemme tietämättömyyttä ja kaikenlaatuisia esteitä vastaan vähentääksemme viheliäisen elämämme vaivaloisuutta. Hyvän harrastajat, oppineet miehet kuluttavat voimansa miettiessään, millä voisivat tukea, auttaa ja hyödyttää lähimmäisiään. Uupumattomina hyödyllisessä työssään tekevät he havainnon toisensa jälkeen, laajentavat ihmishengen näköalaa, kehittävät tieteitä, rikastuttavat niitä joka päivä uusilla tiedoilla ja luovat joka päivä kuntoa, rikkautta ja voimaa isänmaallensa.
Sitte tulee sota. Kuudessa kuukaudessa hävittävät kenraalit kaiken, mitä ponnistuksilla, kärsivällisyydellä ja nerolla on tehty kahteen kymmeneen vuoteen.
Tämä nyt on kai sitä, ”ettei vajota kurjimpaan aineellisuuteen”.
Olemme nähneet sotaa. Olemme nähneet ihmisten muuttuvan villeiksi pedoiksi, tulevan raivoon, tappavan huvikseen, tahi peloissaan, tai röyhkeydessään tai vallattomuudessaan. Kun oikeutta ei ollut, kun laki oli kuollut ja pieninkin käsitys oikeudesta kadonnut, näimme ammuttavan viattomia, joita tavattiin tiellä ja joita epäiltiin siitä syystä kun olivat peloissaan. Olemme nähneet ammuttavan kahlekoiria omistajainsa oven takaa ainoastaan uusien revolverien koettamiseksi, olemme nähneet huvin vuoksi laitettavan luotisade lehmille, jotka hiljaa ja rauhallisesti makasivat niityllä – ilman minkään näköistä syytä, ainoastaan saadakseen ampua pelkän huvin vuoksi.
Tämä nyt on kai sitä, ”ettei vajota kurjimpaan aineellisuuteen”.
Hyökätä vieraasen maahan, tappaa mies, joka puollustaa kotoaan, siitä syystä että hän on työnutussaan eikä hänellä ole sotilaslakkia päässä, polttaa huoneet köyhältä väeltä, jolla ei ole suuhun pantavaa, lyödä tavarat palasiksi tai varastaa ne, juoda kellarista löydetty viini, tehdä väkivaltaa naisille, joita saa käsiinsä, polttaa miljoonia markkoja ruutiin ja jättää jälkeensä nälän hädän ja ruton – tämä nyt on kai sitä, ”ettei vajota kurjimpaan aineellisuuteen”.
Millä ovat sodat osoittaneet, että niissä on hiukankaan järkeä? Ei millään. Mitä keksintöjä ne ovat synnyttäneet? Tykkien ja kiväärien. Siinä kaikki.
Eikö kärrin pyöräin keksijä ole tehnyt enemmän hyötyä ihmiskunnalla löytäissään tuon helpon ja käytännöllisen keinon, millä saa pyörät kahden puolen kärrin pohjaa, kuin se, joka keksi uudemman ajan linnoitustaidon?
Mitä Kreikkalaiset ovat meille jättäneet? Kirjoja ja marmoripatsaita. Siinäkö heidän suuruutensa on, että he ovat voittaneet tappeluissa, vai siinäkö, mitä he ovat saaneet ilmi hengen alalla?
Persialaisten hävitysretkikö esti heidän ”vajoamasta kurjimpaan aineellisuuteen”?
Raakalaiskansain hyökkäyksetkö pelastivat ja uudesta synnyttivät Rooman?
Edistikö ja jatkoiko Napoleon I sitä suurta henkistä liikettä, jonka filosoofit panivat alulle viime vuosisadan lopulla?
Lähde: Savo 2.4.1889.