Sotarukous
| Sotarukous Kirjoittanut Mark Twain |
| Alkuperäisteos The War Prayer ilmestyi vuonna 1905. |
Oli suuren ja ylevän innostuksen aika. Maa nosti aseensa, sota oli edessä, ja joka rinnassa paloi isänmaallisuuden pyhä tuli; rummut kumisivat, soittokunnat soittivat, leikkipyssyt paukkuivat, papatit sähisivät ja poksahtelivat; joka kädessä, ja kaukaisuuden hämyyn joka katolla ja parvekkeella, oli auringossa vilkkuvien ja lepattavien lippujen viidakko; joka päivä nuoret vapaaehtoiset marssivat alas leveää katua iloisin mielin uusissa univormuissaan, ylpeät isät ja äidit ja siskot ja kullat ilosta kähein äänin riemuiten heidän kulkiessaan ohi; iltaisin kirkot täyttäviin messuihin kokoontuneet kuulivat innosta läkähtyneinä isänmaallista saarnaa, joka kosketti heidän sydämiensä syvimpiä syvyyksiä, ja jonka he keskeyttivät sangen usein myrskyisillä suosionosoituksilla, kyyneleet valuen alas heidän poskiaan; kirkoissa pastorit saarnasivat uskollisuudesta lipulle ja maalle, pyytäen Taistelukenttien Jumalalta apua hyvään hankkeeseensa kiihkeästi ja kiehtovien sanankäänteiden kautta, liikuttaen syvästi jokaista kuulijaa. Se oli totisesti onnellista ja armollista aikaa – ja ne puolen tusinaa röyhkeää sielua, jotka uskalsivat vastustaa sotaa ja langettaa epäilyksen varjon sen oikeellisuuden päälle, saivat heti niin ankaran ja vihaisen varoituksen, että oman turvallisuutensa vuoksi he pian hiipivät pois näkyvistä eivätkä ketään häirinneet sanoillaan.
Tuli sunnuntaiaamu. Seuraavana päivänä pataljoonat lähtisivät rintamalle. Kirkko oli täpötäynnä; vapaaehtoiset olivat siellä, heidän nuorilta kasvoiltaan paistoivat sotilaalliset unelmat – mielikuvat päättäväisestä etenemisestä, kasvavasta vauhdista, nopeasta rynnäköstä, kimmeltävistä sapeleista, pakenevasta vihollisesta, sekasorrosta, savupilvistä, armottomasta takaa-ajosta ja antautumisesta! Sitten kotiinpaluusta sodasta, mitalein palkituista sankareista, tervetulleeksi toivottamisesta, riemusta, uppoamisesta kunnian kultaisiin meriin! Vapaaehtoisten rinnalla istuivat heidän rakkaimpansa, ylpeinä, onnellisina – ja heitä kadehtivat heidän naapurinsa ja ystävänsä, joilla ei ollut poikia tai veljiä kunnian kentille lähetettäväksi, siellä taatakseen voiton lipulleen, tai, epäonnen kohdatessa, kuollakseen kunniakkaimmista kunniakkaimman kuoleman. Jumalanpalvelus edistyi; sotaluku Vanhasta testamentista luettiin; ensimmäinen rukous lausuttiin; sitä seurasi urkujen pauhu, joka tärisytti rakennusta, ja yhdessä mielin kaikki nousivat, kimmeltävin silmin ja sykkivin sydämin, laulaen nuo virren väkevät sanat:
Jumala, kaikki-väkevä! Sinä joka määräät! Ukkonen on Sinun pasuunasi, salama Sinun miekkasi!
Sitten tuli ”pitkä” rukous. Kukaan ei voinut muistaa sen kaltaista, niin kiihkeästi pyytävää ja liikuttavaa ja kieleltään kaunista. Sen kaikkein painavin sanoma oli, että meidän kaikkien ainiaan armollinen ja laupias Taivaan Isä valvoisi urheita nuoria sotilaita, auttaen, lohduttaen ja rohkaisten heitä isänmaallisessa työssään; siunaisi heidät, varjelisi heitä taiston päivänä ja hädän hetkenä, ottaisi heidät mahtavalle kämmenelleen, valaisi heihin tarmoa ja sisua, tekisi heistä voittamattomia taiston tuoksinassa, auttaisi heitä murskaamaan vihollisen, antaisi heille ja heidän lipulleen ja maalleen katoamattoman kunnian ja armon—
Iäkäs muukalainen astui sisään ja liikkui hitaasti ja äänettömin askelin pääkäytävää pitkin, hänen katseensa nauliutuneena pappiin; hänen pitkä ruumiinsa puettuna kaapuun joka laskeutui hänen nilkkoihinsa, hänen päänsä paljaana, valkeat hiukset laskeutuen kuin kuohuvana kymenä hänen olkapäilleen, suonikkaat kasvot – jopa kauhistuttavissa määrin – luonnottoman vaaleina.
Kaikki silmät seurasivat häntä kummastunein katsein kun hän eteni hiljaa; hän nousi pysähtelemättä saarnaajan vierelle ja jäi siihen odottamaan. Silmät suljettuina, tietämättä hänen läsnäolostaan, saarnaaja jatkoi liikuttavaa rukoustaan, ja lopulta lopetti sen kiivashenkiseen pyyntöön, ”Siunaa aseemme, anna meille voitto, oi Herra, Jumalamme, maamme ja lippumme Isä ja Suojelija!”
Muukalainen kosketti hänen käsivarttaan, ja viittilöi häntä astumaan sivuun – ja näin pelästynyt pappi tekikin – ottaen hänen paikkansa. Vakavin, outoa valoa hehkuvin silmin hän tutkaili muutaman hetken ympärillään olevaa lumoutunutta yleisöä, ja sanoi sitten syvällä äänellä:
”Tulen Valtaistuimen ääreltä – tuoden viestiä Kaikkivaltiaalta Jumalalta!” nämä sanat iskivät hätkähdyttäen koko kirkkoa; josko muukalainen sen huomasi, hän ei piitannut siitä. ”Hän on kuullut rukouksen, jota Hänen palvelijansa, tämä laumanne kaitsija, lausui, ja Hän toteuttaa sen, mutta vain jos se on tahtonne sen jälkeen kun minä, Hänen sanansaattajansa, olen selittänyt teille sen merkityksen – tahtoo sanoa, sen koko merkityksen. Sillä sisällöltään se on kuin moni muu ihmisten rukous, ja siinä pyydetään enemmän kuin sen lausuja ymmärtääkään – jollei hän pysähdy miettimään.
”Te olette rukouksenne lausuneet Herran palvelijan kanssa. Mutta oletteko pysähtyneet ja miettineet? Onko se vain yksi rukous? Ei, se on kaksi – toinen ääneen lausuttu, toinen ei. Kummatkin niistä on kulkeutunut Hänen korvaansa, Hänen, joka kuulee kaikki pyynnöt, niin lausutut kuin lausumattomat. Miettikää tätä – pitäkää se mielessä. Jos pyydätte siunausta itsellenne, varokaa – sillä muuten saatatte kirota naapurinne samaan aikaan! Jos rukoilette sateen siunausta pellollenne, joka sitä tarvitsee, saatatte näin tehden rukoilla kirousta naapurinne pellolle, joka ei ehkä sadetta kaipaa, ja hänen satonsa pilaantuisi sateesta.
”Olette kuulleet palvelijanne rukouksen – sen lausutun osan. Jumala on käskenyt minua pukemaan sanoiksi sen toisen osan – sen osan, jota pastori – ja te sydämissänne – rukoili hartaasti mutta hiljaa. Ja tietämättä ja miettimättä? Jumala tietää, että niin on! Kuulitte sanat: 'Anna meille voitto, oi Herra, Jumalamme!' Se riittää. Koko lausumaton osa kiteytyy noihin painaviin sanoihin. Muita selityksiä ei tarvittu. Kun rukoilette voittoa, rukoilitte mainitsemattomia asioita jotka seuraavat voitosta – niiden on pakko seurata, on vääjäämättä seurattava. Kuulevalle Jumalan hengelle saapui myös lausumaton osa rukousta. Hän käskee minua laittamaan sen sanoiksi. Kuulkaa!
”Oi Herra, Taivaan Isä, nuoret isänmaatamme rakastavat miehet, sankarit sydämissämme, menevät taisteluun – ole heitä lähellä! Heidän kanssaan – hengessä – me menemme takkojemme kauniista rauhasta tuhoamaan vihollisemme. Herra, Jumalamme, auta meitä repimään heidän sotilaansa verisiksi riekaleiksi kranaateillamme; auta meitä peittämään heidän hymyilevät kenttänsä heidän maataan rakastavilla kalpeilla vainajilla; auta meitä tukahduttamaan tykkiemme jyly heidän tuskissa kiemurtelevien haavoittuneidensa vaikerruksilla, auta meitä pyyhkimään raunioiksi heidän matalat majansa tulisella hirmumyrskyllä; auta meitä rutistamaan heidän viattomien leskiensä sydämet loppumattomalla tuskalla; auta meitä sorruttamaan heidän kaupunkiensa katot, jotta pikkulapset voisivat vaeltaa vailla ystäviään raunioiden keskellä riekaleisissa vaatteissa, nälissään ja janoissaan, auringon liekkien korventaessa heitä kesällä ja tuulten viimojen jäätäessä heitä talvella, hengeltään särkyneinä, rasituksen runnellessa, pyytäen Sinulta haudan rauhaa, ja se heiltä kiellettäköön – sillä meidän, jotka Sinua palvomme, takia, Herra, tuhoat heidän toiveensa, pilaat heidän elämänsä, pidennät heidän kitkerää matkaansa, teet raskaaksi heidän askeleensa, luot veden heidän kyyneliinsä, läikität valkean lumen heidän haavoittuneiden jalkojensa verellä! Me pyydämme tätä, rakkauden hengessä, Häneltä, Joka on Rakkauden Lähde, ja joka on aina uskollinen toivo ja ystävä kaikille heille, jotka tuskissaan Hänen apuaan pyytävät nöyrin ja katuvin sydämin. Aamen.”
(Hetken kuluttua.) ”Näin rukoilitte; jos tätä edelleen haluatte, puhukaa! Korkeimman sanansaattaja odottaa!”
Myöhemmin sanottiin, että mies oli hullu, koska hänen sanoissaan ei ollut järkeä.
Kääntäjä: Urpo Lankinen.