Sovinto

Sovinto. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

Kuuhut katsoo iltasella

Korven kolkkaan synkeään,

Siellä karhun kupehella

Makaa miesi verissään.

Nojaa päänsä rikkinäinen

Karhun paksuun kämmeneen,

Karhu raukk’ on tyytyväinen,

Veitsi on käynyt sydämeen.

Miehen silmät vaipuneina,

Jäsenensä hervonneet,

Puol’ on päätä sirpaleina,

Veret hankeen juossehet.

Karhu raukan silmät hohtaa

Vaimeata valoaan;

Vaikka murhaajan ne kohtaa

Tult’ ei iske kumminkaan.

Miks nyt muuta ajatella

Yks’ on seikka kummallai:

Kyll’ on sijaa nietoksella

Maata heidän molempain. –

Lumen tullen ahkerasti

Laati karhu pehkoaan:

Tuossa lepään kesään asti,

Totta raukka rauhan saan! –

Ei! on suojas kehno viita,

Surma mieless’ useain;

Nytkin päättyi vaino, riita

Vasta kuollen molempain.

Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.