Spiritistinen istunto

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Spiritistinen istunto
Ilveily yhdessä näytöksessä
Kirjoittanut Minna Canth


Henkilöt:[muokkaa]

ROUVA TALLQVIST.
HELMI VESTERHOLM, hänen sisarensa tytär.
ROUVA RAMSTEDT.
NEITI TÖRNE.
HERRA ORELL, meedio.
LEHTORI VIRTALA.
RENNE HAMMAR, ylioppilas.
LIISA, palvelija, vanhanpuoleinen, ontuva.


(Tupa. Perällä ovi. Siitä oikeaan uuni. Vasempaan ikkuna. Etulavalla pitkä leipomapöytä. Helmi leipoo vehnäsiä, joita parilla pellillä on jo valmiina kohoomassa. Liisa rasvaa uunin luona viimeistä peltiä.)

HELMI. Meille tulee kiire. Joutuuko uuni?

LIISA. No, jo tok’. Minä sen lakaisen heti, kun vaan olen rasvannut tään viimeisen peliin.

HELMI. Sattuipa meille arvon hyvää hiivaa, kun noin kohottaa.

LIISA. Ja niin kun se rylläsi jo pytyssäkin, että oli yli laitojen mennä. – Mutta kuulkaapas, Helmi neiti, se jotain tietää, se. Muistakaa minun sanoneeni.

HELMI. Voi jesta, tuota Liisaa! Aina sillä on taikoja. No, mitähän tuo nyt tietäisi sitten? Antakaapa kuulla!

LIISA. Naimisia se tietää, niin varmasti kuin minä olen tässä.

HELMI (nauraen). Naimisia! Vieläkös vain.

LIISA. Panen vaikka pääni pantiksi.

HELMI. Jospa hyvinkin Liisa meiltä sitten viedään.

LIISA. Minäkö? Ehei! Teidät viedään tästä talosta ennen pitkää, uskokaa jos tahdotte.

HELMI. Elkää joutavia, Liisa. Enhän minä vielä ole siinä ijässäkään.

LIISA (tuo peltiä pöydän luokse). Eikö siinä ijässäkään? Vaikka olette juur’ hempeimmillänne. Herran terttu, noita poskia ja noita silmiä! Enkeliks’ teitä luulisi, totta tosiaan.

HELMI. No niin! Kas vaan, kuinka se Liisa osaa viekastella.

LIISA. Sanokaapas lystin vuoksi: eikö teitä ole vielä kukaan kosinna?

HELMI. Tuommoisia nyt kysyttekään. – Eikä ole.

LIISA. Eikö tosiaan?

HELMI. No, ei ole, ei.

LIISA. Katsokaapa minua silmiin. – No, enkös arvannut! Elkää kieltäkö enää, jo minä tiedän.

HELMI. Hyi, kuinka olette häijy!

LIISA. Ja sulhasenkin tiedän. Sanonko, kuka se on?

HELMI. No, kuka?

LIISA. Se nuori herra, joka teitä aina saattelee kadulla.

HELMI. Nuori herra? Mikä nuori herra?

LIISA. Niin, kas kuinka on olevinaan! Niinkuin ette muka tietäisi.

HELMI. Sanokaapas, ketä tarkoitatte.

LIISA. Se se, jonka kanssa tässä tuonoinkin puhelitte portilla. Se mustasilmänen, solakka nuori herra, jolla on viiksetkin. Kyllä te arvaatte, vaikka ilman suotta kujeilette. Mikäs sen nimi taas onkaan? Ham – Hame – Ham –

HELMI. Hammar?

LIISA. Hammar niin justiin.

HELMI. Ahaa, vai häntä te epäilette semmoisista. Renne Hammaria.

LIISA. Tunnustakaa pois, hän on kosinut teitä?

HELMI. Eikä ole, ei! Kaikkia sen Liisan mieleen juohtuukin.

LIISA. Mutta hän on niissä hommissa, on varmaan. Ette minua saa siitä uskosta luopumaan sittenkään.

HELMI (hymähtäen). Kyllä te olette soma. – Mutta laittakaapas nyt se uuni siellä kuntoon, ne ovat jo ihan liiaksikin kohonneita tuolla ensimmäisellä pellillä.

LIISA (ottaa pitkävartisen luudan, kastaa sitä vesiämpärissä ja lakaisee hiilet pois uunista). Tämä tästä joutuu tuossa paikassa.

HELMI (leipoo kotvan aikaa ja hyräilee).

LIISA. Ketäs te nyt ajattelette?

HELMI (naurahtaen). Ketäpäs minä? En ketään.

LIISA. Ai, ai, ai, ai, kuinka hyvin te jo osaatte narrata.

HELMI. Kuulkaapas, Liisa, mistä te sen saitte, että Renne, – että herra Hammar minua kosisi?

LIISA. Mistäkö sain? Onhan minulla silmät päässä.

HELMI. Puhuvatko siitä muutkin?

LIISA. Puhuvathan ne.

HELMI. Voi, voi, se on paha asia.

LIISA. Mitä varten paha?

HELMI. Niin, nähkääs – jokohan minä nyt teille kertoisin yhtäkaikki –?

LIISA. Kertokaa pois. Ei se mene sen etemmäksi.

HELMI. Ja kun te sen kumminkin näytte tietävän. – No, kuulkaa nyt sitten, Liisa, kuinka asian laita on. Kyllähän Renne ja minä pidämme toisistamme, mutta se on niin ikävää, kun täti ei voi häntä kärsiä, ja on hänelle niin vihanen ettei Renne raukka uskalla täällä enää käydäkään. Sen vuoksihan meidän sitten täytyy puhella kadulla ja portilla ja missä milloinkin aina satumme tapaamaan toisiamme.

LIISA. No, ja minkätähden se tätinne ei häntä kärsi? Onhan se niin pulska poika, että pois tieltä.

HELMI. Niin, eikös ole sitten? Solakka-vartaloinen ja kaunis, ja iloinen ja herttainen. Tiedättekö Liisa, hän on niin hyvä, ettei varmaan koko maailmassa niin, ei ainakaan tässä kaupungissa ole toista hänen vertaistaan. Voi, voi, kuinka kovasti minä hänestä pidän!

LIISA. Mutta minkä ihmeen takia tätinne häntä vihaa sitten?

HELMI. Nähkääs, sen takia vaan, ettei hän usko spiritismiä. Ei ole mitään muuta syytä.

LIISA. Piri – Mitä sanoitte, ettei hän usko?

HELMI. Spiritismiä. Sitä uutta oppia. Eikö Liisa vielä ole siitä kuullut?

LIISA. En eläissäni. Mitä uutta oppia se on?

HELMI. Kun puhutaan henkien kanssa ja manataan niitä esille.

LIISA. Ooho? Ihanko manataan esille? Olettekos nähnyt?

HELMI. Enkä ole nähnyt. Mutta niin ne väittävät.

LIISA. Ei tuo tok’ liene totta. Ei ikinä. – Tai olisikohan tuomiopäivä ehkä tulossa? Maailman lopun edellähän ne sanovat semmoisia ihmeitä tapahtuvan.

HELMI. En tiedä. Täti siihen vaan on niin kovasti innostunut siitä lähtien kuin herra Orell tuli tänne. Hän se, näette, on mediumi.

LIISA. Mikä hän on, sanoitte?

HELMI. Mediumi. Semmoinen, joka saa henkiä esille tulemaan.

LIISA. Ahaa – hän on toisin sanoen noita, loihtija.

HELMI. Mikä lienee, mokoma. Minä olen sille miehelle niin vihanen, etten tiedä, mitä hänelle tekisin. Ilman häntä olisi Rennen ja minun väli ihan selvillä ja kaikki olisi niin hyvin.

LIISA. Sekö se on se laihasäärinen herra harmaissa housuissa, joka täällä on viime aikoina näkynyt käyvän tätinne luona?

HELMI. Se juuri.

LIISA. Ooho! Vai hän se osaa henkiä manata. Missä tuo lienee sen konstin oppinut?

HELMI. Kaiketi Amerikassa. Siellä hän kuuluu oleskelleen monta vuotta, vaan on nyt tullut takaisin kotimaahan.

LIISA. Ja häneenkö sitten tätinne mielestä pitäisi heti kohta uskoa? Vaikka olisi minkälainen maailman peijuori? Mikä sen tietää? Ei, minun mielestäni Renne herra on ihan oikeassa, kun epäilee semmoisia vehkeitä. Minä hänen sijassaan tekisin ihan samalla lailla.

HELMI. Renne sille vaan nauraa ja siitähän täti sitten niin suuttui.

LIISA. Elkääpä olla millännekään. Se suuttumus pian menee ohi.

HELMI. Voi, Liisa kulta, eihän siinä vielä ole kaikki.

LIISA. Eikö vielä kaikki? No, herran tähden, kertokaa nyt sitten loputkin.

HELMI. Kun henget ovat sanoneet – voi, voi, sehän se juuri on hulluinta. Hyvä, rakas Liisa, mikähän soppa tästä viimein tulleekaan!

LIISA. Mitä ne henget ovat sanoneet sitten?

HELMI. Että minä ja tuo amerikalainen menisimme naimisiin.

LIISA. Tekö ottaisitte tuon hienosäärisen mieheksenne? – Jo nyt henget löpisevät turhia.

HELMI. Sitä minäkin. Mutta täti on saanut päähänsä, että niin tulee käymään.

LIISA. Kun olisi joku, joka osaisi panna henget puhumaan toisella lailla.

HELMI. Siinähän se on. Mutta kun täällä ei kukaan osaa sitä konstia.

LIISA. Kissa kaikkiakin!

RIIKKA (tulee juosten ja tempaa oven auki). Sievään ylös, Helmi neiti! Rouva kutsui.

HELMI. Mitä sinne?

RIIKKA. No, siihen henkipeliin. Joutukaa nyt, siellä teitä odottavat.

HELMI. Ketkä?

RIIKKA. Rouva Ramstedt, neiti Törne ja herra Orell –

LIISA. Käske heitä menemään hiiteen.

RIIKKA. Taivas varjele, minäkö uskaltaisin! Tulkaa nyt vaan heti, ei teidän auta kieltäytyä.

HELMI. Sano tädille, että minä en pääse, en mitenkään, kun leivät eivät vielä ole uunissakaan.

RIIKKA. Saattaahan se Liisakin ne paistaa.

LIISA. Ooho? Vai minä ne ottaisin vastuulleni? En ensinkään, liputa vaan tiehesi siitä.

RIIKKA. Te ette sitten tule?

HELMI. En.

LIISA. Ei pääse leipomiselta. Johan sen kuulit.

RIIKKA. Mutta saatte te taaskin toria, jahka vieraat ovat menneet. (Juoksee pois.)

HELMI. Vähät siitä, ennemmin minä toki niitä kestän.

LIISA. Nyt alkakaa tuoda peltiä uuniin.

HELMI. Eihän se vaan liene liian tulinen. Jos vielä palavat meidän vehnäset, niin annetaan minulle kahdenkertaiset torat. (Asettaa peltiä lapiolle, jolla Liisa työntää ne uuniin.)

LIISA. Eivät pala. Kyllä minä takaan.

HELMI. Hiljaa nyt Liisa, varokaa ettei pelti kolahda, silloin ne kohta laskeutuisivat. (Kumartuu katsomaan uuniin, kun Liisa asettaa sinne peltiä, menee sitten ja tuo toiset pellit, jotka samoin pannaan uuniin.)

LIISA. Kas niin, olkoot nyt siellä herran rauhassa puoli tuntia. (Asettaa suupellin kohdalleen.) – Mutta saapas nähdä, eikö tule rouva kohta teitä hakemaan täältä. Minusta ihan tuntuu siltä.

HELMI. Eihän tuo toki tulle! – Ja vielähän minulla on työni kesken. Kaapinpulla leipomatta. (Kaapii veitsellä pytyn reunat.) Ohoo – täältä tulee meille hyvät maistiaiset, Liisa.

LIISA. Kuulkaa, – nyt siellä kohoo joku rappusia ylös.

HELMI. Kohotkoon vaan. Minulla ei ole aikaa henkien kanssa seurustelemaan, sen hän saa itse nähdä. (Hieroo kaikin voimin taikinaa, selin oveen.)

RENNE (tulee sisään). Päivää, Helmi!

HELMI. Jumala sinäkö se olitkin, Renne? Kuinka sinä uskalsit tulla tänne? Ajatteles, jos sattuisivat näkemään sinut ikkunasta.

RENNE (reippaasti). Kun näkivät niin näkivät. Ei he kumminkaan ilenne tulla minua pois ajamaan. Vai mitä luulet?

HELMI. Siihen ei ole takeita. Ja tiedätkös, täti saattaa olla täällä minä hetkenä hyvänsä.

LIISA. Ei huoli pelätä. Minä menen vahtimaan. (Menee ulos.)

HELMI. Mistä tiesit että minä olin täällä?

RENNE. Tyttö kertoi tuolla pihalla. Ja löyhkeliinin sanoi olevan siellä tätisi luona. No, mitäs muuta, minä tänne.

HELMI. Mutta hyvänen aika –

RENNE (ottaa häntä vyötäisistä ja pyörittää ympäri). Hyvänen aika, hyvänen aika – Mitä sinä hätäilet – ei tässä ole vaaraa pikkuistakaan –

HELMI. Eläpäs, – eläpäs – Noo, Renne sinä, ole nyt hurjastelematta.

RENNE. Hurjastellaan pois, niinkauvan kuin olemme nuoria, vanhoilla päivillä on kyllä aikaa viisastella.

HELMI. Vehnäset palavat uuniin. Herkiä!

RENNE (Pitää häntä vielä kiinni vyötäisistä). Ei ne pala. Sinä narraat.

HELMI. Niin, mutta Renne. Minulla on tosiaankin sydän kourassa.

RENNE. Vai olet sinä ottanut sen kouraasi. Missä tarkoituksessa? Minulleko antaaksesi.

HELMI. Ei, vaan kun pelkään että täti tulee.

RENNE. Entä sitten?

HELMI. Entä sitten? Kun hän näkee meidän seisovan näinikään?

RENNE. Ei se mitään. Minä selitän hänelle minkä tähden me seisomme »näinikään».

HELMI. Selität? Millä tavalla?

RENNE. Sanon niinkuin asia on: että sinä rakastat minua ja minä rakastan sinua ja sen vuoksi meitä niin ihmeesti haluttaa olla näin sylekkäin.

HELMI. Ja tiedätkö mitä silloin tapahtuu?

RENNE. Ehkä antaisi hän meille siunauksensa.

HELMI. Vieläkös! Hän ajaisi sinut pois. Niin, sen hän tekisi.

RENNE. Ajakoon vaan. Ja ajakoon sinut myös, niin lähdemme yhdessä.

HELMI. Minnekä? (Irtaantuu.)

RENNE. Minne hyvänsä. »Maa suur’ ja avara», lauletaan virsikirjassa.

HELMI. Elä! Luuletko, että minä läksisin maata maailmaa kuljeksimaan sinun kanssasi? Eo-ho! Heittäisit vielä. (Vetäytyy kauvemmaksi.)

RENNE. Kuinka sanoit?

HELMI. Etkö kuullut?

RENNE. Korvani varmaankin valehtelivat. Sanopa uudelleen.

HELMI. Enpäs sano.

RENNE. Ettäkö minä sinut heittäisin? Niinkö se oli?

HELMI. Sinnepäin se vivahti.

RENNE. Siitä sinun sietää saada rangaistus. (Tavoittaa häntä kiinni.)

HELMI (Pakenee pöydän taakse). Renne – Sinä olet aina niin pahankurinen. Ellet ole siivolla, niin pakenen ylös tädin luokse.

RENNE. Sitä sinä et tee.

HELMI. Menenpä uhallakin, kosk’ et tottele.

RENNE. Tiedätkös, mitä silloin tapahtuu?

HELMI. Sinä karkaat tiehesi, mutta karkaa vaan.

RENNE. Oho! Tämä poika ei ikinä karkuun lähde.

HELMI. No, mitä pahaa sinä sitten keksit?

RENNE. Ottaisin vehnäset kaikki uunista ja söisin ne suuhuni.

HELMI. Elä, elä –! Et toki jaksaisi kaikkia syödä. – Ei, heretään nyt pois, Renne hyvä, kuule, ole kiltti. Meillä olisi niin paljon puheltavaakin.

RENNE. No, koska sinä pyydät noin kauniisti, niin – olkoon menneeksi.

HELMI. Ja istutaan oikein ihmisiksi, eikö niin? Sinä tuonne ja minä tänne.

RENNE. Ettäkö pöydän nurkka väliin? Saisit sinä tulla likemmäksikin.

HELMI. Paremmin voimme keskustella, kun olemme vähän etäämmällä. Renne kulta, koeta nyt olla vakava. Ei tiedä, milloin taas saamme tavata toisiamme.

RENNE. Anna minulle edes kätesi.

HELMI. Enkä anna, kun ne ovat taikinassa.

RENNE. Anna minulle kätesi, minä sanon!

HELMI. No, no, älä äyski, Jumalan luoma. Tuossa saat.

RENNE. Molemmat, molemmat. No niin, nyt voit alkaa.

HELMI. Maltatko jo kuunnella?

RENNE. Sinua kuuntelen vaikka ikäni. (Suutelee hänen käsiään.)

HELMI. Katsos nyt, ethän sinä rupeakaan vakavaksi.

RENNE. No, herran poika! – Oikeinko minun pitää murjottaa?

HELMI. Voisithan kerran olla silmänräpäyksen aikaa vehkeilemättä.

RENNE. Nyt olen ihan toimessani. Mutta sano pian mitä on sydämmelläsi.

HELMI. Tämä meidän suhteemme, Renne, eikö se sinua jo huolestuta?

RENNE. Ei ensinkään. Riemastuttaa vaan.

HELMI. Niin, mutta ajatteles –

RENNE. Ajattelenhan minä: että sinä löysit minut ja minä löysin sinut ja että meistä tulee onnellisimmat ihmiset maan päällä.

HELMI. Niin, vaan eihän tätä tämmöistä voi kauvan kestää.

RENNE. Tätä tämmöistä kestää kolme vuotta. Siksi tulen minä valmiiksi, saan viran ja perustan oman kodin, jonne vien sinut ikuisiksi ajoiksi.

HELMI. Ja kolme vuottako meidän pitäisi tätä salata tädiltä ja kaikilta ihmisiltä?

RENNE. Ahaa – sekö salaperäisyys sinua vaivaa?

HELMI. Se juuri. Kun pitäisi teeskennellä ja olla, enkä minä osaa, en vaikka mikä olisi. Ihmiset nyt jo huomaavat, että on jotakin ja rupeavat vetelemään. Ja luuletkos, että voin silloin kieltää? Vielä vain. Liisallekin äsken ikään täytyi tunnustaa totuus.

RENNE. Mitäs se haittaa. Siitähän Liisa ymmärsi laittautua pois ja jättää meidät rauhaan.

HELMI. Niin, niin. Vaan hän kertoo muille, näes, ja meistä ruvetaan juoruamaan.

RENNE. No, mitäs muuta – me menemme kihloihin, oikein julkikihloihin, sillä se on autettu. Lähetämme kihlakortit ympäri, ilmoitamme sanomalehdissä ja kävelemme käsikynkkää kadulla. Eikös niin?

HELMI. Mutta mitäs täti sanoo? Joka on sinulle niin vihanen tätä nykyä että –!

RENNE (iloisesti). Hän leppyy! Annahan olla, kun minä tästä rupean hieromaan ystävyyttä henkien kanssa.

HELMI. Kuule, Renne, sinä et saa kujeilla tädin kustannuksella, minä en suostu siihen.

RENNE (koettaa vetää häntä luokseen). Sinulla ei ole sanan valtaa.

HELMI (vastustelee). Minullako ei sanan valtaa? Sepä kumma!

RENNE. Ei tässä asiassa. Minä saan kujeilla hiukkasen yhtä hyvin kuin muutkin henget, jos niin sattuu. Herran poika, olenhan minäkin henki, jos kohta minulla pohjalastina on lihaa ja verta. Eikös niin? Tule nyt jo tänne, – eläkä ponnistele vastaan.

HELMI. Elä, Renne hyvä, elä minulla on niin paha omatunto.

RENNE. Paha omatunto? Mistä? Oletko sinä valehdellut, varastanut, murhannut –?

HELMI. En, vaan sinä kun aina pyrit minua syleilemään ja suutelemaan. Ajatteles, mitä täti sanoisi, jos tietäisi? Hyvänen aika, minä vallan kauhistus.

RENNE (vetää hänet nauraen luokseen). Sinä olet lapsi, ja sinulla on kovasti typerä omatunto.

HELMI. No, Renne, Renne – mitä tuo nyt on – Renne –

RENNE. Sinun omaatuntoasi pitää kasvattaa ja karaista –

HELMI. Renne, minä en tahdo, kuuletko – (Renne suutelee häntä.)

HELMI. Renne – hyi, sinä olet niin ilkeä, että –!

RENNE. Myönnetään, myönnetään – (Pyrkii uudelleen suutelemaan häntä.)

LIISA (äkkiä ovesta). Tulevat, tulevat!

HELMI (hyppää ylös hämillään ja pahoillaan). Katsos nyt!

RENNE. Ketkä tulevat?

LIISA. Rouva ja se hienosäärinen ja koko joukko, rouva Ramstedt, neiti Törne ja (kääntyy Helmiin) – ellen pahasti erehtynyt niin siellä oli lehtori Virtala mukana. Semmoinen sakeapartanen – se ei voinut olla kukaan muu.

HELMI. Jumala – mitä nyt teemme?

RENNE. Mitäs muuta – minä esittelen heille morsiameni.

HELMI (hätäisesti). Ei, ei –!

RENNE. Vaan mitäs sitten?

HELMI. Voi, jos sen tietäisin!

RENNE. Lähdenkö pois pää pystyssä ja nostan heille hattuani ohimennen?

HELMI. Ei taivaan tähden!

LIISA. Minä sanon: nouskaa tuonne uunille.

RENNE. Piiloonko? Hyi!

LIISA. Ei auta muu.

RENNE. Näkymättömäksi hengeksi? Sepä ei olisi hulluinta.

HELMI. Renne – ei mitään kujeita. Muista!

RENNE. Var tyst sinä ja anna minun toimia. (Sieppaa lakanan erään korvon päältä.) Tuossa kapine, joka kenties on tarpeen.

LIISA. Voi minun päiviäni kun sahtikorvosta otti peitteen.

RENNE (nousee uunille). Ei se mitään, Hakekaa siihen toinen peite sijaan.

LIISA. Niin, mistä sen nyt saan. (Menee.)

HELMI. Renne, Renne, sinä teet meidät onnettomiksi.

RENNE. Ojenna minulle pärettä tänne ja tulitikkuja.

HELMI. Mitä sinä niillä?

RENNE. Joutuun, joutuun, eläkä kysele.

HELMI. Tässä. – Voi, Renne –!

RENNE. Mene leipomaan sinä, ja ole voihkimatta. Tässä ei ole hätäpäivää.

HELMI (menee leipomaan). Me olemme hukassa, Renne! – Kuuletkos, nyt ne tulevat!

RENNE. Tui, tui, Helmi, tui, tui!

HELMI. Hiljaa! Oletkos hullu!

RENNE. Huh, huh, kuinka täällä on kuuma. Ihan minä palan totta totisesti.

HELMI. Mene edes etemmäksi, ettet näy...

RENNE. Uu piiloon, Helmi, uu piiloon, äsäsäs!

HELMI. Hyvä, rakas Renne, nyt ne nousevat portaita ylös.

RENNE. Pahuus! Tuo uuni on niin hiton tulinen –

HELMI. Minua ihan pyörryttää.

RENNE. Ja minua polttaa –

HELMI. No nyt siunaa ja varjele! (Seisoo selin oveen ja hieroo vehnätaikinaa kaikella voimallaan.)

RENNE. Moron, moron!

(Rouvat Tallqvist ja Ramstedt, neiti Törne, herra Orell ja lehtori Virtala tulevat. Rouva Ramstedt, neiti Törne, herra Orell ja lehtori Virtala tervehtivät Helmiä.)

HERRA ORELL. Kun te ette tullut meidän luoksemme, niin me tulimme teidän luoksenne.

LEHTORI VIRTALA. Luulitte meistä pääsevänne niin helposti, neiti Vesterholm. Ehei, teidän täytyy olla mukana nyt, ei auta mikään.

HERRA ORELL. Henget sen vaativat. Äsken kun alotimme istuntoa tuolla ylhäällä, naputtelivat ne vaan: »Helmi tänne, Helmi tänne.» Tulee sitten sana, ettei hän pääse, hän leipoo alhaalla tuvassa. Mutta silloinkos alkavat koputtaa, että jymähtelee huone: »menkää tupaan, menkää tupaan!» Ette suinkaan henno meitä ajaa pois, neiti Helmi?

ROUVA TALLQVIST. Ei tule kysymykseenkään! Vai ajaa pois! Kun minä kerran olen tuonut teidät tänne.

HELMI. Kyllä minä nyt jo pääsenkin ylös.

HERRA ORELL. Ei, meillä oli aikomus pitää istunto täällä, se arvatenkin oli henkien tarkoitus. Sen vuoksi toimme jo verhotkin muassamme.

HELMI. Mutta eihän se käy laatuun. Hyvä täti, eihän se käy laatuun?

ROUVA TALLQVIST. Miks’ei? En minä tiedä, että mikään estäisi. Onhan täällä vähän paha siivo, niinkuin tuvassa tavallisesti on, mutta –

ROUVA RAMSTEDT. Se ei ollenkaan tee mitään. Jäädään vaan tänne, koska henget kerran niin tahtoivat.

HERRA ORELL. Rouva Tallqvist, saanko asettaa verhot tuonne leipävartaasen?

ROUVA TALLQVIST. Vallan kernaasti.

HELMI. Hyvä täti – täällä on varmaan häkääkin.

ROUVA RAMSTEDT. Täällä häkää? (Haistelee.) Ei ole – ei ensinkään – olkaa ihan rauhassa. Minä siinä suhteessa olen hyvin tarkka.

HELMI. Siellä ylhäällä olisi kaikin puolin parempi.

ROUVA TALLQVIST. Miksi et sitten tullut sinne, vaikka laitoin hakemaan?

HELMI. Niin, kun minulla oli tämä leipominen.

ROUVA TALLQVIST. Leipominen! Tyhjiä verukkeita. Sano vaan suoraan: sinä et tahtonut tulla. Ja kyllä minä tiedän, mikä siihen syynä on. Tiedän vallan hyvin.

HELMI. Etten usko spiritismiin.

ROUVA TALLQVIST. Ja minkä tähden sinä et usko? Sentähden vaan, että Renne Hammar sitä halveksii ja pilkkaa, ja tietysti sinun silloin täytyy tehdä samoin. Kuinkas muuten. Onhan hän sinun mielestäsi viisain ja järkevin mies maailmassa, vaikka onkin vaan tuommoinen – poikanulikka. Niin, niin, niin, niin! Elä yhtään väitä vastaan. Renne Hammar on hävytön poikanulikka, joka ei muuta tee kuin pilkkaa vanhempia ihmisiä. Mutta jos hän sillä luulee jotain voittavansa, niin hän suuresti erehtyy, sen sanon!

(Muutamia kovia kolauksia kuuluu uunilta.)

NEITI TÖRNE. Mikä se oli?

ROUVA RAMSTEDT. Siunaa ja varjele!

ROUVA TALLQVIST. Aivan kuin henkien naputuksia. Tavallista kovempia vaan.

HERRA ORELL. Kummallista. Joko ne alkaisivat, ennen kuin on tehty kysymyksiäkään? Mutta semmoista kyllä tapahtuu joskus.

LEHTORI VIRTALA. Joku varmaankin löi seinään tuolla ulkona.

NEITI TÖRNE. Niin, niin! Te olette oikeassa, lehtori. Joku varmaankin löi seinään.

ROUVA TALLQVIST. Lehtori Virtala on semmoinen epäilijä. Katsokaa vaan, ettemme sulje teitä pois istunnostamme.

HERRA ORELL. Pidetään hänet nyt mukana tämä kerta, koska hän on luvannut olla passiivinen. Meidän tulisi voittaa ihmisiä puolellemme.

NEITI TÖRNE. Ja lehtori Virtalan me ihan varmaan voitamme. Niin, niin, lehtori, teidät me valloitamme vielä! (Uhkailee sormellaan.)

LEHTORI VIRTALA. Jokohan?

NEITI TÖRNE. Saattepa nähdä, saattepa nähdä. Jahka herra Orell vaan on laittanut komeronsa valmiiksi, että pääsemme alkamaan. (Taputtelee käsiään.) Voi, voi, se on niin hauskaa! Ette usko, lehtori, kuinka se jännittää... Kun saa tietää tulevaisuutensakin.

LEHTORI VIRTALA. Oletteko te, neiti Törne, saanut tietää tulevaisuutenne?

NEITI TÖRNE. Olen, olen!

LEHTORI VIRTALA. No mitä siitä ennustivat. Saako kuulla?

NEITI TÖRNE (peittää silmiään, teeskentelee ujoutta). En minä ilkiä kertoa en, en, vaikka mikä olisi.

LEHTORI VIRTALA. Sanoivatko että joudutte naimisiin?

NEITI TÖRNE. Kuinka te sen arvasitte?

LEHTORI VIRTALA. Ei tuo ollut vaikeata. Tietysti henget ennustavat naimista kaikille naimattomille.

NEITI TÖRNE. Kaikille? En usko että kaikille. Niille ainoastaan, jotka todella joutuvat naimisiin.

ROUVA RAMSTEDT. Minua vähän pelottaa, kun en koskaan ole ollut mukana ennen. Luuletteko, herra Orell, että ne nyt tulevat ilmestymään – tarkoitan oikein noin haahmossa –

HERRA ORELL. Eihän sitä tiedä ennen kuin näkee. Mutta toivotaan parasta.

ROUVA RAMSTEDT. Siunaa ja varjele – minua jo vapisuttaa.

LEHTORI VIRTALA. Eikö olisi parasta, että lähtisitte pois ajoissa, rouva Ramstedt? Varovaisuuden vuoksi. Saattaisi vaikuttaa teihin pahasti.

ROUVA RAMSTEDT. Ei, ei, en minä malta lähteä. Tahdon minä nähdä yhtä kaikki.

ROUVA TALLQVIST. Olkaa huoletta, rouva Ramstedt, ei se ole hirveätä ensinkään. Niin, ensikerran tietysti hiukan kammottaa mutta sitten siihen tottuu. – Joko voimme alkaa, herra Orell?

HERRA ORELL. Riippuu neiti Helmistä. Minä puolestani olen valmis.

ROUVA TALLQVIST. Mitä sinä viivyttelet, Helmi? Ala joutua!

HELMI. Antakaa minun olla poissa, täti.

HERRA ORELL. Poissa? Ei millään tavalla. Silloin ovat minun voiman myöskin poissa.

HELMI. Kätenikin ovat taikinassa, en minä voi tulla.

ROUVA TALLQVIST. Pese ne, lapsi kulta, tuolla uunin luona. Herrasväki kyllä suo anteeksi – näin poikkeustilassa –

ROUVA RAMSTEDT. Tietysti, tietysti, Ole ihan vapaudessasi, Helmi.

NEITI TÖRNE. Me emme katso sinne päinkään.

(Helmi pesee käsiään toisella puolen uunia.)

(Renne kurottaa päätään uunilta ja nykäisee päreellä hänen päätään.)

HELMI. Ai –!

ROUVA TALLQVIST. Mikä tuli?

HELMI. Ei mikään. Ilman minä vaan – (tekee varoittavia merkkiä Rennelle. Kotvan aikaa mykkää näyttelemistä Rennen ja Helmin välillä.)

ROUVA RAMSTEDT. Voi, voi, kuinka minua pelottaa!

LEHTORI VIRTALA. Eikö se häiritse henkien ilmestymistä, jos pelätään ja säikytään? Hermostuneita naisia ei pitäisi olla läsnä.

ROUVA TALLQVIST. Epäilijät ovat pahempia. Varokaa vaan, lehtori, itseänne.

NEITI TÖRNE. Olkaa huoletta, rouva Tallqvist, hän niin hämmästyy, ettei kykene hiiskumaan mitään.

ROUVA TALLQVIST. No, Helmi, kuinka kauvan sinä niitä hankailet siellä? Jo kait ne nyt ovat puhtaat?

LEHTORI VIRTALA. Tulkaa pois istumaan tekin, neiti. Ollaan nyt kerran mukana me molemmat epäilijät.

HERRA ORELL. Täällä on teidän paikkanne, neiti Helmi. Istukaa, olkaa niin hyvä. Ottakaa kaikki toisianne kädestä.

ROUVA TALLQVIST. No, nyt se alkaa.

ROUVA RAMSTEDT. Voi, voi, tulevatko ne jo esille?

NEITI TÖRNE. Ei ne tee mitään, elkää pelätkö.

ROUVA TALLQVIST. Nyt tehkää kysymys, herra Orell.

HERRA ORELL. Mitä kysyisimme ensiksi?

NEITI TÖRNE. Minä sanon –!

HERRA ORELL. Noo –?

NEITI TÖRNE (ujostelevinaan). Niin – en minä sentään tiedä. –

HERRA ORELL. Joutukaa, joutukaa –

NEITI TÖRNE. Ajattelin että – jos noin ilman aikojaan vaan –

HERRA ORELL. Mitä sitten?

NEITI TÖRNE. Kysyisitte: milloin minä joudun naimisiin?

HERRA ORELL. Kysytään ensin, joudutteko te naimisiin.

NEITI TÖRNE. Niin, kysykää, joudunko minä naimisiin.

LEHTORI VIRTALA. Mutta senhän te jo tiedätte, neiti Törne. Olettehan jo kerran ennenkin sitä kysynyt.

ROUVA TALLQVIST. Vai kerran! Monta monituista kertaa sitä jo on tiedusteltu. Mutta sama se. Kysytään vaan vieläkin.

HERRA ORELL. No, siis! Vastaa meille henki, tuleeko neiti Törne menemään naimisiin? Myöntävä vastaus kolme lyöntiä, kieltävä kaksi. (Kaksi lyöntiä kuuluu uunilta.)

ROUVA RAMSTEDT. Jess siunatkoon!

ROUVA TALLQVIST. Kaksi lyöntiä vaan. Kieltävä vastaus.

NEITI TÖRNE. Se keskeytyi. Olisi kyllä lyönyt kolmannen kerran, mutta rouva Ramstedt kun huusi. – Kysykää uudelleen, herra Orell.

HERRA ORELL. Tuleeko neiti Törne menemään naimisiin? (Kaksi lyöntiä.)

ROUVA TALLQVIST. Kaksi lyöntiä, ei se siitä parane.

ROUVA RAMSTEDT. Nyt ei ainakaan tarvitse minua syyttää.

NEITI TÖRNE. Tepä ette nyt sanonutkaan, kuinka monta kertaa niiden tuli lyödä. – Jospa niille tuli siinä erehdys. Kysykää vielä kerran, herra Orell.

ROUVA TALLQVIST. No, hyvät ihmiset, yhtä ja samaa.

NEITI TÖRNE. Eihän siinä kauvan viivy.

HERRA ORELL. Myöntävä vastaus kolme lyöntiä, kieltävä kaksi. Tuleeko neiti Törne menemään naimisiin? (Kaksi lyöntiä.)

ROUVA TALLQVIST. Siinä se nyt on. Uskotteko nyt viimeinkin.

LEHTORI VIRTALA. Mutta kuinka tämä on ymmärrettävä? Kun ne ennen ovat vastanneet myöntävästi?

ROUVA TALLQVIST. Mistä te sen tiedätte?

LEHTORI VIRTALA. Neiti Törne itse sanoi.

ROUVA TALLQVIST. Hm. – Neiti Törne on kenties – ymmärtänyt väärin.

NEITI TÖRNE (pahoillaan). Enpähän! Viimekin kerran kuului selvään kolme lyöntiä –

HELMI. Tämä henki kenties narraa. Eihän niihin aina ole luottamista.

NEITI TÖRNE. Niin – jospa tämä tosiaan onkin joku kelvoton henki. (Jymähtäviä lyöntiä.)

ROUVA RAMSTEDT. Siunatkoon! Mikä sille nyt tuli?

HERRA ORELL. Te suututitte sen epäilyksillänne. – Hiljaa! (Lyönnit lakkaavat.)

ROUVA TALLQVIST. Kysytään nyt jotain muuta. Helmistä esimerkiksi.

HELMI. Ei, ei, minä en tahdo.

ROUVA TALLQVIST. Vaiti sinä! Sinun tahtoasi ei kysytä.

HERRA ORELL. Vastaa meille henki: Meneekö neiti Helmi Vesterholm pian kihloihin? (Kolme lyöntiä.)

ROUVA TALLQVIST. Menee! Menee kihloihin! Helmi lapseni, kuulitko sinä?

HELMI. Voi, täti – ei se ollut mikään henki ei varmaankaan.

ROUVA TALLQVIST. Eikö henki? Etkö sinä kuullut –?

HELMI. Kuulinhan minä, mutta –

ROUVA TALLQVIST. No, ja mikä siellä olisi kolistellut, ellei henki?

HELMI. Jos lienee ollut – niin, jos lienee ollut rotta.

LEHTORI VIRTALA. Aivan niin! Rotta se oli! Selvästi – siinä ei ole epäilemistäkään. Rotta se oli.

NEITI TÖRNE. Rotta se oli! Niin, niin, rotta se oli. Ja rotta se siellä äskenkin naputteli, kun minulle kysyttiin. Ettekö usko?

ROUVA TALLQVIST. Ei, minä en usko, että se oli mikään rotta, sillä meillä ei ole rottia koko talossa.

NEITI TÖRNE. Ei rottia? Voi, voi, niitähän on joka paikassa.

ROUVA RAMSTEDT. Mutta rottapa ei pidä senlaista ilvettä keskellä päivää, kun ihmisiä on sisässä, se on mahdotonta.

ROUVA TALLQVIST. Sanokaas muuta! Ja säännöllisiä vastauksiako ne naputtelisivat?

LEHTORI VIRTALA. Minä vaan en pääse epäilyksistäni. Jos herrasväki sallii, niin minä kesken kaikkea nousen tuonne uunille katsastamaan. Sillä sieltäpäin minusta naputus kuului.

HELMI. Ei, ei! Elkää menkö, elkää – minä pyydän, lehtori, elkää menkö!

LEHTORI VIRTALA. Miksi panette vastaan, neiti Vesterholm? Antakaa minun ottaa asiasta selko.

HELMI. Ei, jättäkää, – te vaan suotta nuhraisitte vaatteenne siellä.

LEHTORI VIRTALA. Ooh – se ei tee mitään.

HELMI. Elkää menkö, hyvä lehtori, elkää menkö – siellä, siellä ... ne voisivat tehdä teille pahaa.

LEHTORI VIRTALA. Ne? Ketkä ne? Rotat?

HELMI. Ei, ei, henget, minä tarkoitan.

LEHTORI VIRTALA (nauraen). Henget! Siis te uskotte kumminkin. Tekin, neiti Vesterholm! Te uskotte henkiä!

ROUVA TALLQVIST. Niin, miks’ei hän uskoisi? Parempi hänen on luottaa tätiinsä kuin tuohon hulttioon, tuohon Hammariin – (Kiihkeätä kolkutusta uunilta.)

HERRA ORELL. Henget käyvät levottomiksi. Minkä tähden keskeytettiin istunto? Tämmöistä häiriötä te tuotatte, lehtori Virtala.

LEHTORI VIRTALA. No, kas niin. Vai minun syykseni se nyt pantiin.

ROUVA TALLQVIST. Istukaa nyt rauhassa. Voittehan tutkia sitten jälestäkinpäin.

LEHTORI VIRTALA. Niin kuin tahdotte, niin kuin tahdotte.

HERRA ORELL. Ettekä saa puhua enää mitään.

LEHTORI VIRTALA. Minä vaikenen kuin muuri.

ROUVA RAMSTEDT. Kysytään nyt, kuinka pian neiti Helmi menee kihloihin?

HERRA ORELL. Joko neiti Helmi kuinka pian menee kihloihin? Joko tänä päivänä? (Kolme lyöntiä.)

ROUVA RAMSTEDT. Vielä tänä päivänä! Ajatelkaas! Vielä tänä päivänä! Mutta – jospa hän jo onkin salakihloissa? Kysykääpäs?

HELMI. Ei kysytä enää minusta. Kysytään nyt jo muistakin.

NEITI TÖRNE. Ahaa, Helmi – sinä säikähdit. Mitä se tietää? Nyt kysytään uhallakin.

ROUVA TALLQVIST. Se on tarpeeton kysymys. Ei hän ole salakihloissa.

ROUVA RAMSTEDT. Antakaa meidän kysyä yhtä kaikki. Huvin vuoksi.

ROUVA TALLQVIST. No, jos haluttaa, kernaasti minun puolestani.

HERRA ORELL. Onko neiti Helmi Vesterholm kenties salakihloissa? (Kolme lyöntiä.)

ROUVA RAMSTEDT. Kolme lyöntiä! Ooh!

ROUVA TALLQVIST. Se ei ole totta. Nyt mahtoi tulla joku erehdys.

ROUVA RAMSTEDT. Onko sulhanen läsnä? Kysytään, onko sulhanen läsnä.

HERRA ORELL. Onko sulhanen läsnä? (Kolme lyöntiä.)

ROUVA RAMSTEDT. Nyt ei meidän tarvitse enempää kysyä. Nyt tiedämme jo! Ei auta kieltää. Neiti Helmi, herra Orell! Toivotan onnea! Henget julkaisivat teidän kihlauksenne. Onnea, onnea vaan!

NEITI TÖRNE. Niin, onnea! Minäkin toivotan onnea!

LEHTORI VIRTALA. Saanko luvan –?

HERRA ORELL. Olen aivan ymmällä –

HELMI. Ei, ei, ei suinkaan –

ROUVA TALLQVIST. Minä vakuutan – (Tulisoihtu häilyy edestakaisin uunilla ja kolkutuksia kuuluu.)

ROUVA RAMSTEDT (huudahtaa). Herrajumala – katsokaa, katsokaa! Nyt ollaan hukassa!

ROUVA TALLQVIST (hillityllä äänellä). St – hiljaa! Mainiota. Herra Orell, tästä tulee erinomaisen onnistunut istunto.

HERRA ORELL. Ooh, minusta menee voimia – minä menehdyn.

ROUVA TALLQVIST. Koettakaa kestää, – kaiken mokomin.

ROUVA RAMSTEDT. Minä pyörryn –

NEITI TÖRNE. Rotat eivät ainakaan tuota tee. Vai mitä luulet, Helmi?

HELMI. Lopetetaan jo tämä istunto.

ROUVA TALLQVIST. Vaiti sinä!

HERRA ORELL (heikolla äänellä). Te puhelette niin paljon.

LEHTORI VIRTALA. Minä en ainakaan ole suutani avannut. Olen pelkkänä silmänä ja koreana.

ROUVA TALLQVIST. Ollaan hiljaa – hiljaa – nyt se jo sammuu.

HERRA ORELL. Ooh – ooh – ooh!

ROUVA TALLQVIST. Kuinka teidän on, herra Orell?

HERRA ORELL. Huonosti. Tämä vei minulta kauheasti voimia.

ROUVA TALLQVIST. Mutta jatkammehan vielä? Jahka olette hiukan levänneet?

HERRA ORELL. En jaksaisi enää.

NEITI TÖRNE. Pikkuisen vielä, herra Orell. Kenties ilmestyisi meille haamujakin.

ROUVA RAMSTEDT. Haamuja? Ei – kuulkaa – silloin minä pakenen. Haamuja – huuh – hirveätä. Ei, ei, minä säikähtäisin kuoliaaksi.

HELMI. Minäkin pakenen –

HERRA ORELL. Ei, istukaa. Neiti Helmi, henget eivät teitä nykäisekään, minä vastaan siitä.

ROUVA RAMSTEDT. Niin, te suojelette häntä, mutta kukas minua suojelee?

LEHTORI VIRTALA. Minä sen teen, rouva Ramstedt, luottakaa minuun.

ROUVA RAMSTEDT. Onkos teillä valtaa niiden ylitse?

LEHTORI VIRTALA. On kyllä, olkaa huoletta.

ROUVA TALLQVIST. Minä tahtoisin vielä selitystä, – herra Orell, ettekö ole jo levännyt tarpeeksi?

HERRA ORELL. Mihin tahtoisitte selitystä?

ROUVA TALLQVIST. Siihen äskeiseen. Luulen että se kumminkin oli erehdys. Ei Helmi ole salakihloissa.

HERRA ORELL. Vastaa meille henki toden totta: Onko neiti Helmi Vesterholm salakihloissa? Myöntävä vastaus kolme lyöntiä, kieltävä kaksi. (Kolme lyöntiä.)

ROUVA TALLQVIST. Kenen kanssa? Kuka on sulhanen?

HERRA ORELL. Kuka sulhanen? (Hiljaisuus.)

HERRA ORELL. Ei vastaa. Kuka sulhanen? (Hiljaisuus.)

HERRA ORELL. Mitä tämä on? Kuka on neiti Helmin sulhanen? (Paperilippu lennähtää piirin keskeen.)

HERRA ORELL. Kirje? Vastaus kirjeen kautta!

ROUVA TALLQVIST. Mitä siinä on? Lukekaa pian.

HERRA ORELL. »Helmi Vesterholmin sulhanen esitetään teille hetikohta, jos lupaatte ottaa hänet suosiollisesti vastaan, ja jos rouva Tallqvist suostuu antamaan sisarensa tyttären hänen omakseen.»

ROUVA TALLQVIST. Suostun, suostun. Tietysti minä suostun.

LEHTORI VIRTALA. Te annatte lupauksenne, vaikk’ette aavista, kuka sulhanen onkaan.

ROUVA TALLQVIST. Annan, ilman minkäänlaista epäilystä.

LEHTORI VIRTALA. Ai, ai, eikö se ole varomatonta?

NEITI TÖRNE. Helmiä ne henget vaan suosivat – mutta ei minua.

ROUVA RAMSTEDT (yksinkertaisesti). Kummallista – kun hengillä näyttää olevan ihan sama maku kuin ihmisilläkin.

NEITI TÖRNE. Siinä tapauksessa ne mahtavat teistä pitää hyvin vähän.

ROUVA RAMSTEDT. Paljon mahdollista.

HERRA ORELL. Vahvistanko siis hengille teidän lupauksenne, rouva Tallqvist?

ROUVA TALLQVIST. Tehkää se.

HERRA ORELL. Rouva Tallqvist suostuu antamaan sisarensa tyttären sille sulhaselle, jonka te meille esitätte. Me siis odotamme teidän toimenpiteitänne.

ROUVA RAMSTEDT. Siihen ei suuria toimenpiteitä tarvita, jos sulhanen on, niin kuin luulen, herra Orell itse.

LEHTORI VIRTALA. Niin, kuinkahan ne aikovat häntä meille esitellä? Soma nähdä.

ROUVA TALLQVIST. St, st! Minä tiedän, mitä tulee tapahtumaan, minä tiedän! Henget nostavat hänet tuolineen päivineen tuonne pöydälle.

LEHTORI VIRTALA. Herra Orellin? E-eihän toki?

ROUVA TALLQVIST. Niitä kummia on ennenkin tapahtunut.

ROUVA RAMSTEDT. Siunaa ja varjele! Kunhan eivät vaan minuakin nostaisi?

NEITI TÖRNE. Ei, hyvä rouva Ramstedt, te olette liian lihava.

ROUVA RAMSTEDT. Hyvä se edes. (Kolkutusta kuuluu.)

HERRA ORELL. Hiljaa, hiljaa. Henget suuttuvat, kun te puhelette niin paljon.

RENNE (ilmestyy haamuna uunille).

ROUVA TALLQVIST. No nyt! Katsokaa, katsokaa – ooh!

NEITI TÖRNE. Herra juumala!

ROUVA RAMSTEDT (parkaisee ja peittää silmänsä). Voi, minä hullu, voi minä hullu, kun jäinkin tänne!

HERRA ORELL. Ooh, kuinka tämä vie minulta voimia, ooh, ooh –!

ROUVA TALLQVIST. Nojautukaa minuun, herra Orell.

HELMI. Voi, voi, mitä tuo nyt on. Herkiä siellä jo kujeilemasta.

ROUVA TALLQVIST. Vaiti, mitä ajattelet? Henkiäkö sinä onneton rupeat nuhtelemaan? Katso vaan, kuinka sinun käy vielä lopulta.

HELMI. Hyvä täti, lähtään pois. Minä ainakin juoksen tieheni.

ROUVA TALLQVIST. Koetapas – koetapas hievahtaakaan paikaltasi.

HELMI. Voi, voi –!

NEITI TÖRNE. Se tulee tänne, se tulee tänne! (Parkaisee.)

ROUVA RAMSTEDT (parkuu). Lehtori, lehtori –

LEHTORI VIRTALA. Elkää hätäilkö – (Haamu laskeutuu verhon taakse.)

NEITI TÖRNE. Mihinkä se hävisi?

ROUVA TALLQVIST. Te säikytitte sen pois.

HERRA ORELL. Ooh, ooh, ooh –!

ROUVA TALLQVIST. Pian, pian, tuokaa vettä, hän pyörtyy.

NEITI TÖRNE (tuo vettä ja valaa sitä herra Orellin päähän). Hän kuolee, voi taivas!

ROUVA TALLQVIST (hieroo hänen ohauksiaan). Eikä kuole, olkaa hupsuttelematta.

ROUVA RAMSTEDT. Minäkin kuolen.

HELMI (tuo hänellekin vettä). Ryypätkää vähän vettä, rouva Ramstedt.

LEHTORI VIRTALA. Elkää enää pelätkö, johan se on poissa. (Kolkutusta verhon takaa.)

ROUVA RAMSTEDT. Tulee – tulee taas! Lehtori, lehtori –!

NEITI TÖRNE. Verhot liikkuvat!

ROUVA TALLQVIST. Sss – elkää kirkuko!

ROUVA RAMSTEDT. Pois, pois, lehtori, viekää minut pois!

LEHTORI VIRTALA. Rauhoittukaa, ei tässä ole hätää.

NEITI TÖRNE. Näettekö, näettekö kuinka verhot häilyvät? Nyt –!

RENNE (syöksee esille; kumartaa). Nöyrin palvelijanne, hyvät naiset, hyvät herrat!

ROUVA RAMSTEDT (kirkaisee ja pakenee toiselle puolen huonetta pöydän taakse). Pois, pois, pois –!

ROUVA TALLQVIST. Herra Hammar – tekö –!

RENNE (sieppaa Helmiä kädestä). Rouva Tallqvist, minä pyydän teiltä sisarenne tytärtä omakseni. Helmin kanssa olemme jo sopineet asiasta – ja te olette luvannut antaa suostumuksenne –

ROUVA TALLQVIST. Mutta enhän minä tiennyt –

HERRA ORELL. Että se oli hän. Niin, te ette sitä tietänyt, eikä semmoinen lupaus sido.

LEHTORI VIRTALA. Anteeksi, – te annoitte lupauksenne ilman ehtoja. Uskallatteko pettää henkiä?

NEITI TÖRNE. Pettääkö henkiä? Se olisi kauheata. Mitähän siitä seuraisikaan?

HERRA ORELL. Kysytään hengiltä uudelleen. He kenties eivät vaatineet sitä täydellä todella.

ROUVA TALLQVIST. Ei, ei, – vaativat tai ei – minä pidän sanani yhtäkaikki. Ottakaa hänet, ottakaa, herra Hammar, minä näen Helmin silmistä, ettei hänellä ole mitään sitä vastaan.

HERRA ORELL. Mutta malttakaahan nyt –

RENNE. Kiitoksia, rouva Tallqvist, kiitoksia, –

HELMI. Mutta torukaa häntä ensin, täti, hän on semmoinen ilveilijä

RENNE. Ei, elkää toruko, minä lupaan etten tästä lähtein enää milloinkaan ilveile henkien kanssa, jos vaan annatte kaikki entiset synnit anteeksi.

ROUVA TALLQVIST. No siinä tapauksessa annan vallan mielelläni, kaikesta sydämestäni.

RENNE. Kunniasanalla?

ROUVA TALLQVIST. Kunniasanalla!

RENNE. Nyt kuulet, Helmi –!

HELMI. Junkkari, sinä!

LIISA (tulee lakanan kanssa, jonka hän asettaa sahtikorvolle). Mitä hiidessä? Johan te olette tullut alas uunilta?

LEHTORI VIRTALA. Ahaa –

ROUVA TALLQVIST. Mitä? Mitä? Oletteko kujeillut kanssamme?

NEITI TÖRNE (iloisesti). Eipäs olleetkaan henget, jotka sieltä aina kieltäviä vastauksia minulle naputtelivat! Eivätpä arvon olleet! Jo minä arvelinkin –!

HERRA ORELL. Tämä on – tämä on hävytöntä!

LEHTORI VIRTALA (nauraen). Oivallista! Oivallista!

HELMI. Täti, te annoitte hänelle jo anteeksi? Eikös niin?

ROUVA TALLQVIST. No, annoinhan minä ja sanassani pysyn, mutta tämä oli sentään vähän liian –

RENNE. Te olette paras täti maailmassa!

ROUVA TALLQVIST. No niin, no niin! Hyvä herrasväki, pyydän teitä nyt siirtymään ylös. Juodaan siellä malja näiden nuorten onneksi.

LEHTORI VIRTALA. Kiitoksia, kiitoksia.

LIISA. Onkos kukaan muistanut vehnäsiä katsoa?

HELMI. Voi, ei! Ne ovat unehtuneet tykkönään. Otetaan pian pois uunista, Liisa hyvä. Kunhan eivät olisi palaneet. (Liisa ja Helmi ottavat vehnäsiä uunista.)

RENNE. Rouva Ramstedt – miksi pakenitte sinne? Tulkaa tänne muiden luokse.

ROUVA RAMSTEDT. Pois, pois, pois – elkää tulko lähelle. Lehtori Virtala, suojelkaa –!

RENNE. Mitä? Pelkäättekö te minua?

LEHTORI VIRTALA. Sehän on Renne – Renne Hammar.

ROUVA RAMSTEDT. Elkää uskoko. Hän on henki, materialiseerattu henki!

RENNE (nauraen). Aivan oikein! Materialiseerattu henki.

LEHTORI VIRTALA. Toisin sanoen, ihminen, niinkuin te ja minä. Koetelkaa hänen kättään – elkää pelätkö, pidänhän minä hänestä kiinni. – No, eikös se ole lämmin, niin kuin ihmisen käsi ainakin? Kas niin, kunniasanalla, häntä ei teidän tarvitse peljätä.

HELMI. Katsokaa, kuinka meidän vehnäset ovat kauniita. Eivät ole palaneet yhtään.

LIISA. Se ennustaa onnea nuorelle pariskunnalle.

ROUVA TALLQVIST. Ylös, hyvät naiset ja herrat, ylös, siellä kahvipöytä meitä odottaa. Herra Orell, tehkää hyvin –

HERRA ORELL. Minä en välitä –

NEITI TÖRNE. Oletteko vihainen?

HELMI. Leppykää, herra Orell. Kuinka raskitte olla vihainen, kun minä annan näin hyvää vehnästäkin kahvin kanssa?

HERRA ORELL. Ooh, neiti Helmi, neiti Helmi!

HELMI. Tästä lähtein olemme ystäviä, eikö totta?

HERRA ORELL. Totta, totta! Tästä lähtein olemme ystäviä! Ja nyt – unohtukoon kaikki teidän tähtenne, neiti Helmi. Mutta sen sanon, että ensi kerran kun teille manaan henkiä esille, niin toisin käy. Silloin on leikki kaukana –!

KAIKKI. Hyvä, hyvä!


Lähde: Canth, Minna 2004: Papin perhe; Hän on Sysmästä; Spiritistinen istunto. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Canth, Minna 1894: Spiritistinen istunto: ilveily yhdessä näytöksessä. Telén, Kuopio.