Suen Moi
| Suen Moi. Kiinalainen taru. Kirjoittanut anonyymi |
Suen Moi eleli isänsä luona. Tämä oli vasujen tekijä; nyt hän oli vanha ja hänen sormensa olivat tulleet kankeiksi, niin olisi tullut hyvin köyhäksi, ellei hän jo nuoruudestaan olisi säästänyt yhtä huolellisesti kuin mehiläinen mettänsä.
Mutta tätä ei tiennyt Suen Moi. Hän möi orvokkeja ja toivoi siitä saavansa taivaan siunausta.
Hänen orvokkinsa kasvoivat talon edustalla auringon paisteessa. Hän tiesi, että ne rakastivat häntä; sillä kun ne kukkivat, käänsivät ne aina pienet päänsä ovea kohti. Hän sanoi kukkia lapsikseen. Hän antoi niille vettä, kun aurinko poltti taivailla, ja perkasi kaikki rikkaruohot kukkapenkeistä.
Joka aamu hän poimi kauneimmat niistä ja möi ne torilla, ettei hänen ijäkästen vanhempainsa tarvitsisi kärsiä puutetta.
Myödessään hän kuiskasi jokaiselle pikkukukkakimpulle lohdutukseksi: »Ni-ho-chi-loc.»
»Suen Moin orvokeilla on sielu», sanoivat ihmiset. »Ne tuntevat hänen äänensä ja hänen hymyilynsä. Niin pian kun ne joutuvat vieraan käsiin, kallistavat ne päänsä ja kuolevat.»
Mutta Suen Moi sanoi, että ne kaipasivat ainoastaan vettä.
Hän poimi orvokkinsa aikaisin aamulla ennen auringon nousua ja asetti ne pieneen bambukoriin. Kun hän eräänä aamuun oli lopettanut poimintansa, tuli nuori mies aidan luo.
»Myytkö sinä kukkiasi?» kysyi hän.
»Kyllä, arvoisa herra.»
Hän kumarsi syvään. Hänen vaatteistaan huomasi hänen olevan ylhäisen
»Ostaisin mielelläni orvokin«.
Suen Moi ojensi korin hänelle, jotta hän itse olisi saanut valita.
Hän otti yhden ainoan orvokin, tempasi kukkaron vyöstään ja pudotti rahan Suen Moin käteen.
Se oli kullasta ja kummallisen muotoinen. Suen Moi ei ymmärtänyt niitä merkkejä, jotka siihen olivat kaiverretut.
»Tämä on liian paljon», sanoi hän kuten lapsi, joka ei osaa lukea.
»Annan sen sinulle mielelläni, koska sinä rakastat kukkia ja olet hyvä niitä kohtaan», vastasi vieras.
Uteliaana seurasi Suen Moi häntä silmillään, kun tämä poistui. Siiten hän katseli kummallista rahaa.
Hän lähti vanhempainsa luo ja näytti sitä heille.
»Se on hyvin vanha», sanoi hänen isänsä. »Fuhthan museossa olen nähnyt juuri sellaisia».
«Se on kultaa», huomautti äiti. »Jos meillä olisi vielä kolme sellaista lisäksi, niin me olisimme rikkaita».
Seuraavana aamuna tuli vieras taasen.
»Suen Moi! Suen Moi! Anna minulle orvokki!» huusi hän tytölle.
»Olen poiminut teille parhaimman», vastasi tämä punehtuen.
»Miksi parhaimman?» kysyi toinen.
»Sen tähden, että tiedän myös teidän rakastavan kukkia», vastasi Suon Moi.
»Tiedätkö että sinä itsekin olet kukka?» kysyi vieras ja katsoi häntä silmiin.
Tyttö painoi siron päänsä alas. Niin ei ollut vielä kukaan puhunut hänelle.
»Olet yhtä kaunis kuin kukkasikin», puheli toinen edelleen. »Sinun sydämmesi on yhtä lempeä ja puhdas kuin nekin. Minä rakastan sinua niin kuin sinä rakastat kukkiasi.»
»Vieras seisoo taas aidan takana ja puhelee Suen Moin kanssa», sanoi isä äidille.
»Ole varoillasi, jos hän taas antaa hänelle kultarahan», vastani hän. »Jos asiat menevät menojansa, niin hän lumoo hänet.»
Hän meni ovelle.
»Voi, tyttö tuo hänet kanssaan tänne», jatkoi hän vakavalla äänellä, »siitä seuraa onnettomuutta.»
Suen Moi tuli korineen sisään.
Vieras seurasi häntä.
Molemmat vanhemmat lankesivat polvillensa ja koskettelivat päällään lattiaa, sillä he huomasivat selvään tulijan olevan ylhäisen herran.
»Tulen luoksenne tyttärenne sulhasena», sanoi vieras.
Molemmat vanhukset hämmästyivät niin, etteivät saaneet sanaa suustaan.
»Te ette saa enää lähettää häntä torille kukkia myömään. Toimittakaa hänelle sin-shang, joka opettaa hänelle kaikkia mitä hänen tulee tietää.»
»Mutta me olemme hyvin köyhät», sanoi vanha äiti.
Hänelle joutui tahtomattansa mieleen Suen Moin saama kummallinen raha.
Vieras tempasi vyöstään ompeluilla koristetun kukkaronsa ja laski sen pöydälle.
»Olette rikkaampi kuin naapurinne», vastasi hän ja jätti huoneen.
Päivän toisensa jälkeen tuli vieras auringon noustessa aidan taa ja Suen Moi poimi hänelle orvokin.
Eräänä päivänä hän kysyi vieraalta:
»Missä te, arvoisa herra, asutte?»
»Seitsemän runoilijan temppelissä.»
Näin lausuttuaan hän osoitti Fuhkhuniin päin.
»Mutta nyt kun olette kysynyt asuntoani, täytyy minun lähtöä täältä. Kun täysi kuu taas kumottaa kirkkaana taivaalla, palaan minä.»
Pieni orvokki kädessään hän lähti matkaansa.
Suen Moi palasi murhemielin huoneeseen.
Kolme puivaa hiin sureskeli.
Pienet orvokit käänsivät pienet päänsä ovea kohti ikäänkuin etsien häntä. Mutta hän ei tullut heidän luoksensa.
Rokko tuli kylään. Varkaan tavoin se hiipi pihamaalle, kukkapenkkiä pitkin huoneeseen. Se tunkeusi Suen Moin kamariin, laski raskaan kätensä hänen valkealle otsalleen ja kiinnitti hänet vuoteeseen.
Orvokit kukkatarhassa tiesivät sen ja kumarsivat suruissaan pieniä päitään.
Tulisissa kuumeen houreissa Suen Moi näki jälleen rakastajansa.
Hän oli tullut. Suen Moi haki pientä orvokkia hänelle, mutta niiden kaikkien päät olivat riipuksissa.
»Noh, nostakaahan toki päänne korkealle», lausui hän kuumeen houreissaan, »ettekö tiedä että ... että...
Hän ei tiennyt rakastajansa nimeä.
»Minä en voi sanoa miksi häntä kutsutaan», lausui hän kääntyen hänen puoleensa. »Mikä on teidän nimenne?»
Hänen poskensa peitti kainouden puna, kun hän teki tämän rohkean kysymyksensä, mutta se olikin vaan kuumeen puna.
»Vongfa on nimeni», vastasi rakastaja.
»Se on kukkien jumalan nimi», hän sanoi.[1]
»Se minä olenkin», oli vastaus.
Mutta pian tyttö unohti taas tämän kaiken.
Julma peto ei tunne armahtavaisuutta. Se iskee kaikkeen mitä ihmisessä on. Se ryösti Suen Moin sielun ja jätti vanhemmille ruumiin, jotta he saisivat sen ääressä vuodattaa katkeria kyyneliä.
Mutta kun sielu asteli huoneesta aittaa kohti, kohottivat kukkaset, päänsä ja rukoilivat Suen Moita tulemaan takaisin, ja hän tuli heidän luoksensa.
Kun aurinko seuraavana aamuna paistoi kukille, seisoi nuori mies aidan luona ja odotti Suen Moita.
Hän oli tullut takaisin. Hän odotti kunnes huomasi vaalean lakanan peittävän ovea. Silloin hän pelästyi kauheasti.
Hän meni huoneeseen.
»Missä on morsiammeni?» kysyi hän.
»Hän kuoli viime yönä ankaraan kuumeeseen.»
»Pukeudutteko purppuraan?» kysyi hän lempeästi. »Iloisinako te nostatte päänne, kun on kuollut hän, joka rakasti teitä kaikista enimmä?»
»Minkä tähden te ette sure?» kysyi hän. Ja ne värisivät aamukylmässä. »Surkaa häntä ijäti!»
Vanha äiti sytytti kynttilän, jotta Suen Moin sielu löytäisi tien pimeässä.
Kun Surumatkue kulki kukkien ohitse, olivat kaikki orvokit valkeita.
- ↑ Tämä rivi puuttuu suomennoksesta, ja se on lisätty siihen englanninkielisestä tarinasta suomennettuna.
Lähde: Työmies 15.12.1900.