Sukeltaja
| Sukeltaja. (Schiller). Kirjoittanut Friedrich Schiller |
- ”Ritarit, asemiehet te tohtiiko ken
- Tuohon kuiluhun nyt sukeltaa?
- Sihen maljan heitän ma kultaisen,
- Kita musta sen kohta jo ahmastaa.
- Ken maljan tuon mulle tuopi jällen,
- Sen saa, omaksensa sen annan hällen”.
- Kuningas näin lausuvi, viskaten
- Luodosta, mi jyrkkänään
- Merehen ulos aavahan pistäksen,
- Pikarinsa Charybdihin ärjyvään.
- ”Ketäänkö ei teissä, ken uskaltaisi
- Ja kuiluhun tuohon nyt sukeltaisi?”
- Ritarit, asemiehet he kuulevat sen,
- Mut ääneti, vaiti he käy,
- Alas katsovat raivoavaan merehen,
- Ei kenkään maljaa tahtovan näy.
- Kuningas hän viel’ yhä tiedustaapi:
- ”Ketäkään ei siis, joka uskaltaapi?”
- Vaan kaikk’ ovat vait, kuten äskettäin,
- Hovipoikapa reipas vaan
- Epäävien parvest’ astuvi päin,
- Vyön heittävi, vaipan harteiltaan,
- Ja, miehet ja naiset, he kaunokaista
- Ihaillen katsovat nuorukaista.
- Ja hän rinteellen käy kallion
- Sekä kuiluhun katseen luo:
- Vedet, kah, jotk’ äsken se ahminut on,
- Kita ärjyvä taas ylös ilmahan tuo,
- Ja kuin ukkonen kaukainen jylistellen
- Syvänteestä ne syöksyvät vaahtoellen.
- Ja se riehuu ja kiehuu ja kuohuu ja käy,
- Tulen lailla min ves’ sokasee,
- Ylös pilvihin vaahto se huuruna käy,
- Ja tulvaa tuli yhä vaan ajelee,
- Ja se loppumattomalt’ aivan näyttää
- Meri kuin meren uuden tahtois täyttää.
- Mut vihdoin hyrsky se käy lepohon,
- Ja nyt vahdosta aukeentuu
- Ammottava juova ja pohjaton
- Ja musta kuin oisi se hornan suu,
- Ja riehuen tyrskyvät aallot pyörii
- Ja aukkohon kiehuvahan alas vyörii.
- Mut ennenkuin kuohu se taas palajaa,
- Jumalaan hän on turvaunut,
- Ja – kauhun kuuluupi huudantaa
- Pian pyörre jo on hänet nielaissut,
- Ja rohkean uimarin jälkeen silloin
- Kita sulkeutuu: hänt’ ei näy milloin.
- Ja vetten päällä on tyyneys,
- Syvyydessä vaan jyräjää,
- Ja miehestä mieheen käy värähys:
- ”Hyvästi, jalo nuorukainen, jää!”
- Ja ulvona käy yhä vaan koleammaks
- Yhä kestäen, kasvaen kauheammaks.
- Ja jos tuonne sa heittäisit kruunusikin
- Sanoen: ken kantavi sen,
- Sen saapi ja myös kuninkuutenikin!
- En suostuis palkkahan kalliisen.
- Povessaan mitä kätkevi kiehuva nielu,
- Ei kertoa voi eläväinen sielu.
- Moni laiva jo syössyt on kuiluhun,
- Kadoten sen pyörteisiin,
- Ja raadin ja maston pirstotun
- Kaikk’-ahmiva aukko nyt tuo näkyviin,
- Ja selvemmin yhä kuin humu myrskyn
- Lähemmäks lähenee yhä pauhu tyrskyn
- Ja se riehuu ja kiehuu ja kuohuu ja käy,
- Tulen lailla, min ves’ sokasee,
- Ylös pilvihin vaahto se huuruna käy,
- Ja tulvaa tulv’ yhä vaan ajelee,
- Ja kuin ukkonen kaukainen jylistellen
- Syvänteestä se syöksyvi vaahtoellen.
- Ja kah! veden mustasta helmasta niin
- Kuni joutsen nyt sukeltaa,
- Käsi, valkea kaula jo käy näkyviin,
- Ja se uipi ja voimin se ponnistaa,
- Ja hän on se, hän maljaa häilyttääpi
- Kädessänsä ja riemuten nyykäyttääpi.
- Ja kauan ja syvään huoahtaa
- Tervehtien päivää nyt.
- Ja kaikk’ ilahdellen huudahtaa:
- ”Eloss’ on hän! kah! se hänt’ ei pitänyt!
- Oi, haudasta, kuilusta syvyydenkin
- Pelastunna hän on eläväisin hengin”.
- Ja hän käy läpi joukkojen riemuavain,
- Kuninkaan hän astuvi luo,
- Ja polvistuu, pikarin ojentain,
- Tytärtäänp’ ihanaista nyt viittavi luo,
- Tämä helmistä viiniä täytehen kaas’ sen,
- Ja nuor mies kääntyy nyt kuninkaasen:
- ”Eläköön kuningas! sepä autuas, ken
- Valon virtoja henkiä saa!
- Tuoll’ alhaall’ on elo hirmuinen,
- Jumaloit’ ei ihminen saa koettaa,
- Ei tutkistella, mit’ armon Herra
- On yön hämäryytehen peittänyt kerran”.
- ”Kuni leimaus ves’ mua kiidätti,
- Kun rotkosta vastahan
- ”Raju, vinheä tuloa nyt syöksähti.
- Ajaen minut ristivirtahan;
- Ja niinkuin hyrrä, mi huimaten pyörii
- Rajuellen se ympärilläni hyörii”.
- ”Mut suurimmassapa näin hädässäin
- Jumalaa avuks huusin, ja nyt
- Syvänteest’ ylös pistävän riutan näin,
- Sihen tartuin’ ja surm’ oli välttynyt.
- Kiven suipossa siin’ oli maljakin ynnä,
- Syvyytehen muuten se ois hävinnynnä”.
- ”Sill’ allani viel’ oli pohjaton,
- Tulen karvainen pimeys,
- Ja vaikk’ kuollutta korvallen kaikk’ on,
- Toki silmän valtavi hirvitys:
- Syvyyden kuilussa tuolla riehuu
- Tulikonnia, louhikäärmeitä kiehuu”.
- ”Rytistettynä julmihin ryhmihin
- Näin mustana kiehuen
- Epäluoman, hirmuisen hamorin,
- Meren turskan ja rauskun piikkisen,
- Hampaitaan irvisti hirmulainen
- Meren hyena, haikala uhkaavainen”.
- ”Ja kauheus tuo kuvaton edessäin,
- Etähäll’ avust’ ihmisten,
- Kamalass’ erämaass’ olin yksinäin,
- Sydän siell’ olin ainoa tuntoinen,
- Syväll’ ihmiskielen soinnusta poissa
- Epäluomien keskellä, hirmun ko’issa”.
- ”Näin kaukall’ aattelin, kun sadottain
- Niveleitä ma näin matavan
- Mua ahneillen, ja ma tuskissain
- Kiven suiposta nyt käten’ irroitan;
- Minuhun kurimus raju tarttui heti;
- Oli onneni tuo, ylöspäin se mun veti”.
- Kuningas hän tuost’ ihan ihmeissään
- Nyt lausuvi: ”malja on sun,
- Ja vielä sä sormuksen saat tään
- Kivill’ arvokkaimmilla kauneillun,
- Syvimmille jos meren syvänteille
- Yrität sä ja taas näkös kerrot meille”.
- Tytär hellämielinen kuuli sen,
- Sulosuulla hän pyysi nyt:
- ”Isä, oi, huvi tuo jätä hirmuinen!
- Hän kesti, mit’ yksi ei kestänyt;
- Jos tehtäväks tuon tahdot koiton,
- Ritar’ ottakoon asemiehestä voiton”.
- Kuningas hän tempasi vaan pikarin
- Ja sen nakkasi pyörteeseen:
- ”Ja jos maljan tuon taas tuot takasin
- Ritarikseni parhaimmaks sinut teen,
- Tänään vielä vaimonas saat halaella
- Sitä, ken pyys puolestas rukoella”.
- Hänet valtaa nyt pyhä innotar,
- Tuli ihmistä tuikahtaa,
- Ja hän huomaa kuin punehtuu sulotar,
- Kuin kalvaaks käy hän jo raukeaa;
- Ja hän palkan kallihin voittaakseen nyt
- Elon kaupalla syöksevi pyörteeseen nyt.
- Taas kuohu se käy, taas kääntyvi tuo,
- Jymy kaikuva sen julistaa;
- Ja he taas alas hellän katsehen luo,
- Vedet kaikin, kaikin taas palajaa,
- Ne kuohuu tänne, ne kuohuu tonne.
- Mut nuorukaista ei tuo ne.
Lähde: Ylioppilas-Albumi J. V. Snellman’in 75 vuotisen syntymäpäivän muistoksi 13 p. Toukokuuta 1881. 1881. Helsinki.