Sukeltaja

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sukeltaja.
(Schiller).
Kirjoittanut Friedrich Schiller


”Ritarit, asemiehet te tohtiiko ken
Tuohon kuiluhun nyt sukeltaa?
Sihen maljan heitän ma kultaisen,
Kita musta sen kohta jo ahmastaa.
Ken maljan tuon mulle tuopi jällen,
Sen saa, omaksensa sen annan hällen”.
Kuningas näin lausuvi, viskaten
Luodosta, mi jyrkkänään
Merehen ulos aavahan pistäksen,
Pikarinsa Charybdihin ärjyvään.
”Ketäänkö ei teissä, ken uskaltaisi
Ja kuiluhun tuohon nyt sukeltaisi?”
Ritarit, asemiehet he kuulevat sen,
Mut ääneti, vaiti he käy,
Alas katsovat raivoavaan merehen,
Ei kenkään maljaa tahtovan näy.
Kuningas hän viel’ yhä tiedustaapi:
”Ketäkään ei siis, joka uskaltaapi?”
Vaan kaikk’ ovat vait, kuten äskettäin,
Hovipoikapa reipas vaan
Epäävien parvest’ astuvi päin,
Vyön heittävi, vaipan harteiltaan,
Ja, miehet ja naiset, he kaunokaista
Ihaillen katsovat nuorukaista.
Ja hän rinteellen käy kallion
Sekä kuiluhun katseen luo:
Vedet, kah, jotk’ äsken se ahminut on,
Kita ärjyvä taas ylös ilmahan tuo,
Ja kuin ukkonen kaukainen jylistellen
Syvänteestä ne syöksyvät vaahtoellen.
Ja se riehuu ja kiehuu ja kuohuu ja käy,
Tulen lailla min ves’ sokasee,
Ylös pilvihin vaahto se huuruna käy,
Ja tulvaa tuli yhä vaan ajelee,
Ja se loppumattomalt’ aivan näyttää
Meri kuin meren uuden tahtois täyttää.
Mut vihdoin hyrsky se käy lepohon,
Ja nyt vahdosta aukeentuu
Ammottava juova ja pohjaton
Ja musta kuin oisi se hornan suu,
Ja riehuen tyrskyvät aallot pyörii
Ja aukkohon kiehuvahan alas vyörii.
Mut ennenkuin kuohu se taas palajaa,
Jumalaan hän on turvaunut,
Ja – kauhun kuuluupi huudantaa
Pian pyörre jo on hänet nielaissut,
Ja rohkean uimarin jälkeen silloin
Kita sulkeutuu: hänt’ ei näy milloin.
Ja vetten päällä on tyyneys,
Syvyydessä vaan jyräjää,
Ja miehestä mieheen käy värähys:
”Hyvästi, jalo nuorukainen, jää!”
Ja ulvona käy yhä vaan koleammaks
Yhä kestäen, kasvaen kauheammaks.
Ja jos tuonne sa heittäisit kruunusikin
Sanoen: ken kantavi sen,
Sen saapi ja myös kuninkuutenikin!
En suostuis palkkahan kalliisen.
Povessaan mitä kätkevi kiehuva nielu,
Ei kertoa voi eläväinen sielu.
Moni laiva jo syössyt on kuiluhun,
Kadoten sen pyörteisiin,
Ja raadin ja maston pirstotun
Kaikk’-ahmiva aukko nyt tuo näkyviin,
Ja selvemmin yhä kuin humu myrskyn
Lähemmäks lähenee yhä pauhu tyrskyn
Ja se riehuu ja kiehuu ja kuohuu ja käy,
Tulen lailla, min ves’ sokasee,
Ylös pilvihin vaahto se huuruna käy,
Ja tulvaa tulv’ yhä vaan ajelee,
Ja kuin ukkonen kaukainen jylistellen
Syvänteestä se syöksyvi vaahtoellen.
Ja kah! veden mustasta helmasta niin
Kuni joutsen nyt sukeltaa,
Käsi, valkea kaula jo käy näkyviin,
Ja se uipi ja voimin se ponnistaa,
Ja hän on se, hän maljaa häilyttääpi
Kädessänsä ja riemuten nyykäyttääpi.
Ja kauan ja syvään huoahtaa
Tervehtien päivää nyt.
Ja kaikk’ ilahdellen huudahtaa:
”Eloss’ on hän! kah! se hänt’ ei pitänyt!
Oi, haudasta, kuilusta syvyydenkin
Pelastunna hän on eläväisin hengin”.
Ja hän käy läpi joukkojen riemuavain,
Kuninkaan hän astuvi luo,
Ja polvistuu, pikarin ojentain,
Tytärtäänp’ ihanaista nyt viittavi luo,
Tämä helmistä viiniä täytehen kaas’ sen,
Ja nuor mies kääntyy nyt kuninkaasen:
”Eläköön kuningas! sepä autuas, ken
Valon virtoja henkiä saa!
Tuoll’ alhaall’ on elo hirmuinen,
Jumaloit’ ei ihminen saa koettaa,
Ei tutkistella, mit’ armon Herra
On yön hämäryytehen peittänyt kerran”.
”Kuni leimaus ves’ mua kiidätti,
Kun rotkosta vastahan
”Raju, vinheä tuloa nyt syöksähti.
Ajaen minut ristivirtahan;
Ja niinkuin hyrrä, mi huimaten pyörii
Rajuellen se ympärilläni hyörii”.
”Mut suurimmassapa näin hädässäin
Jumalaa avuks huusin, ja nyt
Syvänteest’ ylös pistävän riutan näin,
Sihen tartuin’ ja surm’ oli välttynyt.
Kiven suipossa siin’ oli maljakin ynnä,
Syvyytehen muuten se ois hävinnynnä”.
”Sill’ allani viel’ oli pohjaton,
Tulen karvainen pimeys,
Ja vaikk’ kuollutta korvallen kaikk’ on,
Toki silmän valtavi hirvitys:
Syvyyden kuilussa tuolla riehuu
Tulikonnia, louhikäärmeitä kiehuu”.
”Rytistettynä julmihin ryhmihin
Näin mustana kiehuen
Epäluoman, hirmuisen hamorin,
Meren turskan ja rauskun piikkisen,
Hampaitaan irvisti hirmulainen
Meren hyena, haikala uhkaavainen”.
”Ja kauheus tuo kuvaton edessäin,
Etähäll’ avust’ ihmisten,
Kamalass’ erämaass’ olin yksinäin,
Sydän siell’ olin ainoa tuntoinen,
Syväll’ ihmiskielen soinnusta poissa
Epäluomien keskellä, hirmun ko’issa”.
”Näin kaukall’ aattelin, kun sadottain
Niveleitä ma näin matavan
Mua ahneillen, ja ma tuskissain
Kiven suiposta nyt käten’ irroitan;
Minuhun kurimus raju tarttui heti;
Oli onneni tuo, ylöspäin se mun veti”.
Kuningas hän tuost’ ihan ihmeissään
Nyt lausuvi: ”malja on sun,
Ja vielä sä sormuksen saat tään
Kivill’ arvokkaimmilla kauneillun,
Syvimmille jos meren syvänteille
Yrität sä ja taas näkös kerrot meille”.
Tytär hellämielinen kuuli sen,
Sulosuulla hän pyysi nyt:
”Isä, oi, huvi tuo jätä hirmuinen!
Hän kesti, mit’ yksi ei kestänyt;
Jos tehtäväks tuon tahdot koiton,
Ritar’ ottakoon asemiehestä voiton”.
Kuningas hän tempasi vaan pikarin
Ja sen nakkasi pyörteeseen:
”Ja jos maljan tuon taas tuot takasin
Ritarikseni parhaimmaks sinut teen,
Tänään vielä vaimonas saat halaella
Sitä, ken pyys puolestas rukoella”.
Hänet valtaa nyt pyhä innotar,
Tuli ihmistä tuikahtaa,
Ja hän huomaa kuin punehtuu sulotar,
Kuin kalvaaks käy hän jo raukeaa;
Ja hän palkan kallihin voittaakseen nyt
Elon kaupalla syöksevi pyörteeseen nyt.
Taas kuohu se käy, taas kääntyvi tuo,
Jymy kaikuva sen julistaa;
Ja he taas alas hellän katsehen luo,
Vedet kaikin, kaikin taas palajaa,
Ne kuohuu tänne, ne kuohuu tonne.
Mut nuorukaista ei tuo ne.

P[aavo]. C[ajander].


Lähde: Ylioppilas-Albumi J. V. Snellman’in 75 vuotisen syntymäpäivän muistoksi 13 p. Toukokuuta 1881. 1881. Helsinki.