Sukupuoliasia järjen ja hengen valossa: Avioliiton synty, sen vaiheet ja siveellinen merkitys

Kristinoppi ja sukuvietti kaksintaistelussa

Avioliiton synty, sen vaiheet ja siveellinen merkitys. Sukupuoliasia järjen ja hengen valossa Kirjoittanut Veikko Palomaa

Sukupuoliasiain salaperäisyys ja hävettäväisyys

Toht. A. Nyström sanoo Könslifvet och dess lagar-nimisessä teoksessaan avioliiton aikaisimmista vaiheista:

»On kaikki syyt olettaa, ettei alkuihmisillä ollut minkäänmoista avioliittoa vaan että täydellinen yhteisyys (kommunismi) vallitsi sekä naisiin että lapsiin ja omaisuuteen nähden. Vielä vanhimpana historiallisena aikana tapaamme kansoja, kuten etruskit, vanhimmat spartalaiset, massageetit, limyrnakit y. m., jotka pitivät naiset yhteisinä. Lapset kasvatettiin myös yhteisesti, mutta jätettiin ensimäisen lapsuusiän kuluttua usein niille isille, joitten näköisiä ne jotenkin olivat. Kreikassa oli naisyhteisyys Ateenan perustajan Kekroopsin aikana (noin 1,600 e. Kr.) ja Kiinassa ensimäisen hallitusmiehen Fo-Hin aikana (noin 2,850 e. Kr.). Myöskin Perussa ja Kaliforniassa löytyi muinoin naisyhteisyys.«

Herodotoksen mukaan elivät useat afrikkalaiset kansanheimot samalla tavalla. Vielä tänä päivänä löytyy neekerikansoja, jotka eivät tunnusta mitään avioliittoa.

Hawain saarella, joka nyttemmin kuuluu Yhdysvaltioihin, on jokainen lapsi koko suuren perheryhmän oma ja hänellä on siis useampia »isiä« ja »äitejä«.

Todelliset alkuihmiset – semmoiset, joilla ei ensinkään ollut nykyaikaista karkea-aineista fyysillistä ruumista – lisääntyivät toisella tavalla kuin fyysilliset ihmiseläimet. Toht. Nyström tarkottaa tietysti »alkuihmisillä« samallaisia luonnontieteellisiä ihmiseläimiä, joita nykyaikaisetkin ihmiset ovat. Hänen laskunsa ulottuvatkin vaan pari kolme vuosituhatta ajassa taaksepäin.

Jos naiset jonakin aikana ovat olleet miesten yhteisiä, niin tämmöinen asiain tila todistaa, ettei tuollaisen kommunismin aikana ole ollut minkäänlaista avioliittoa. Kun elettiin täydellistä yhteiselämää, ei luonnollisesti minkäänlainen eri sukupuolten välinen »liitto« voinut tulla kysymykseen. Sukuvietin tyydyttämiseen käytettiin yhteistä kansallisvarastoa aivan samoin kuin ruumiin muittenkin tarpeitten hyvittämiseen.

Nykyajan ihmiset pitävät päivän selvänä, että noissa muinaisajan kommunistisissa yhteiskunnissa vallitsi kauhea raakuus ja eläimellisyys. Mutta niin ei asianlaidan tarvitse läheskään olla. Jos muutamien nykyajan sivistyskansojen perhe-elämää voi sen onnellisuuteen katsoen kutsua taivaaksi, niin ovat sitä useammat perheet »maallisia helvettejä«. Vaikka ei yksistään naishommunismia korkeammalta näkökannalta voikaan pitää ihanteellisena eikä tavoteltavana, täytyy epäilemättä myöntää, että semmoisessa yhteiskunnassa, jossa vallitsee edes naiskommunismi, ei löydy perheriitaisuuksia. Yksityisten miesten kesken saattaa syntyä kinastelua ja riitaa, jopa kaksintaistelukin naisen tilapäisestä käyttämisoikeudesta. Mutta voipa toinen kilpalempijä lohduttaa itseään silläkin, että hänenkin »vuoronsa« tulee. Semmoista »toivoa« ei ole elämänikäiseen avioliittoon menneillä. Sivistyskansojen keskuudessa on lukemattomia tapauksia, jotka osottavat, että kilpakosinnasta johtuva viha voi muuttua veriseksi vainoksi, joka usein päättyy murhalla.

Väitetään, että naiset ollessaan miesten »yhteistä omaisuutta« ovat omistajainsa täydellisiä orjia. Mutta toisaalta on lohduttavaa se tieto, että on löytynyt ja löytyy vielä tänä päivänä mieskommunismiakin, esim. saksalaisessa Kamerumissa länsi-Afrikassa. Siellä ovat miehet naisten »yhteistä omaisuutta«. Nainen saa valita lapsensa isäksi miehen, jonka hän itse tahtoo, ja tähän tehtävään tilapäisesti »valittu« mies katsoo velvollisuudekseen naisen palvelemisen tämmöisessä asiassa.

Mitä orjuuteen tulee semmoisissa yhteiskunnissa, joissa joko naiset tai miehet ovat yhteisiä, ei siitä voi puhuakaan nykyajan sivistyksen kannalta. Tuommoisissa kommunistisissa yhteiskunnissa ei näet toisen yksilön aineellinen toimeentulo ole suhteellisesti parempi eikä huonompi kuin toisenkaan. Aineellisen toimeentulon suuri erilaisuus n. s. sivistyneissä yhteiskunnissa tekee kansan enemmistön sekä miehet että naiset »parempiosaisten« orjiksi. Työmiehen vaimo on miehensä orjatar siitä syystä, että mies puolestaan on rahamiesten orja.

Avioliiton alkuperää ei itse asiassa voida johtaa nais- eikä mieskommunismista, sillä kommunistisessa yhteiskunnassa ei ole yksityisomaisuutta, joka on yksilöllisen itsekkäisyyden kiteytymä. Avioliitto on syntynyt itsekkäistä pyyteistä. Lubbockin mukaan on avioliitto johtunut morsiamenryöstöstä, s. o. miehen halusta väkivallalla anastaa itselleen vieraaseen heimoon kuuluva nainen erityiseksi omaisuudeksi, jonka hän on saattanut pitää koko elämänsä iän tai, jos on tarpeelliseksi katsonut, luovuttaa toiselle miehelle sovitusta korvauksesta.

Morsiamenryöstöä käyttävät vielä tänä päivänä alhaisella kehitysasteella olevat kansat, esim. Austraalian alkuasukkaat. Mutta vanhempina aikoina yleinen naiskommunismi todistaa selvästi, että ihmiset ovat aikojen kuluessa siveellisesti taantuneet. Tämä väite onkin salaisoppeihin nojautuvan maailmankatsomuksen kannalta oikea. Kun yksilö kehittyy – eli taantuu – niin pitkälle, että hän pitää itseään kaiken nautinnon ainoana keskuksena, niin on hänen kehityksensäkin alimmalla asteellaan.

Kun morsiamenryöstöt aina aiheuttivat verisiä sotia ja vastaryöstöjä loukatun heimon puolelta, lakkasivat ne vähitellen, heimojen väkiluvun lisääntyessä. Ryöstetty vaimo ei sitä paitsi ollut mikään hauska kumppani, sillä hän kävi usein kynsin ja hampain miehensä kimppuun.

Morsiamenosto on useimmilla indoeurooopalaisilla kansoilla ollut tavallista. Kreikassa esim. olivat tytöt 10 vuosisadalla e. Kr. vanhemmilleen tuottavaa tavaraa.

Muinaishebrealaisetkin käyttivät morsiamenostoa. Tämä käyttötapa on epäilemättä aiheuttanut kristittyjen uskonnollisissa hartausseuroissa ja -kirjoissa puheen »Kristuksen kalliisti ostetusta morsiamesta«, jolla tarkotetaan kristillistä seurakuntaa.

Nykyajan sivistyskansojen häämenoissa esiintyy vieläkin kohtia, jotka viittaavat siihen väkivaltaiseen tapaan, mitä miehet ovat ennen käyttäneet ja monin paikoin vieläkin käyttävät vaimoa hankkiessaan. Paikottain on näet sivistysmaissa vielä tapana häätilaisuudessa kantaa morsian kynnyksen yli. Tämä nykyään sangen viattomalta näyttävä temppu muistuttaa ryöstetyn morsiamen kotiin viemistä, jota esim. vanhat germanilaiset kutsuivat brautlaufiksi, s. o. morsianjuoksuksi. Ruotsinkielinen »bröllop« (häät) viittaa samaan tosiasiaan.

Jos vähänkin arvostelemme avioliitto-käsitteen merkitystä, niin voimme osaksi entisten n. s. sivistyskansojen historian, osaksi oman nykyisen kokemuksemme perusteella päättää, ettei ihmiskunnan yksilöjen enemmistöllä ole ennen ollut eikä nykyäänkään ole mitään todellista avioliittoa. Kun nainen on ollut ja vieläkin on miehen orjana, ei heidän keskensä ole voitu mitään liittoa solmia. »Liitto« merkitsee joko kahden tai useamman vapaan ihmisen vapaaehtoista, keskinäistä sitoutumista joko määräajaksi tai eliniäksi noudattamaan liiton perusteena olevia sopimuksia. Missä nais- tai miesyhteisyydestä on luovuttu, siinä on käytetty joko törkeämpää tai siistimpää väkivaltaa toisen sukupuolen – enimmäkseen naisen – omistamiseksi. Liittoutuneilla on yhtä suuri valta liittoon sisältyvissä asioissa. Semmoista tasapuolista valtaa saa turhaan etsiä sekä entisten että nykyisten kansojen n. s. avioliitosta.

Suomalainen sana avioliitto sisältää enemmän henkevyyttä kuin miehen ja naisen nykyaikaiselta »luvalliselta« yhdyselämältä voi odottaa. Monessa muussa kielessä sitä vastoin ei puhuta mistään »liitosta« tässä suhteessa. Vanhat roomalaiset esim. antoivat tämmöiselle yhdyselämälle nimen matrimonium, s. o. äidintila, koska avioliiton yksinomainen tarkotus oli suvun lisääminen. Jos näet vapaan roomalaisen miehen vaimo ei synnyttänyt lasta, oli miehellä täysi oikeus julkisesti erota vaimostaan, mikäli tämä todistettavasti oli hedelmätön. Kun taas vika oli miehessä, oli hänen veljensä – jos hänellä semmoinen oli – tai jonkun muun sukulaisen täytettävä hänen paikkansa siittäjänä. Vaimon täytyi nurkumatta antautua tälle sijaiselle. Niin suuri oli lasten merkitys Rooman valtakunnassa.

Itsekkäisyys omistusoikeuden muodossa on, kuten jo on sanottu, avioliiton johtava periaate. Tämmöistä itsekkäisyyttä ei nykyiseltä hyödyllisyyskannalta katsoen suinkaan tarvitse pitää vääränä; päinvastoin on se välttämättömän tarpeellinen rengas kehityksen äärettömässä ketjussa. Mutta kun nykyajan tavallista avioliittomoraalia noustaan puolustamaan semmoisella tavalla, että tämmöinen sukupuolten yhteys on ihmissuvun lisäämisen ja siveyslakien loukkaamattomuuden ainoa ajateltava mahdollisuus, niin jo järkikin tuntee halua arvostella tämmöistä »patentin saanutta hyvää«.

Avioliittomoraalin ikävin puoli on se sairaalloinen teeskentely ja ulkokultaisuus, joka ikäänkuin on pakottanut n. s. yleisen mielipiteen – paremmin sivistyneen kirkollis-kristillisen mielipiteen – tunnustamaan kaiken sukupuoliyhteyden siveellisesti oikeaksi ainoastaan muodollisessa avioliitossa. Tämä ulkokultaisuus on sitä räikeämpää, kun sivistys toisaalta keinotekoisesti ärsyttää sukuvietin heräämistä, toisaalta koettaa jonkinmoisen »puhtauden ihanteen« saarnaamisella ynnä taloudellisia vaikeuksia luomalla estää täysin kehittyneitä, terveitä ihmisiä tätä viettiä tyydyttämästä.

On varsin hyvin tunnettua se korkeakirkollinen siveysoppi, että keskenään avioliittoon aikovat lempijät tekevät jonkinmoisen siveysrikoksen, jos he ennen »vihkimistä« sekaantuvat toisiinsa. Mutta maalaisväestöön – joka muuten aina on ollut kansan, siveystunnon luotettava ilmapuntari – ei tämmöinen siveysoppi ole vielä koskaan sanottavasti pystynyt. Maalaisväestö vetoaa tässä suhteessa siihen vanhaan puheenparteen, ettei »sikaa säkissä osteta«. Ei liene liioteltua väittää, että 99 prosenttia niistä virallisista avioliitoista, jotka esim. Suomen maalaiskansassa vuoden kuluessa solmitaan, on alettu n. s. ennenaikaisella sukupuoliyhteydellä.

N. s. ennenaikainen sukupuoliyhteys ei johdu mistään paheena pidettävästä irstaisuudesta vaan terveestä luonnollisesta vaistosta. Tässä suhteessa ei mikään kansa myöskään ole ollut toisia parempi tai huonompi. Kun kehitys on joutunut siihen kohtaan, että yksiavioinen, elinaikainen avioliitto on katsottu aikakauden parhaaksi eri sukupuolten yhdessäolotavaksi, on luonto kehottanut tätä yksipuolisuutta jollakin tavalla tasottamaan. Tämmöinen tasottamistapa on ikivanhoista ajoista ollut lempivien toistensa kanssa sukupuoliyhteydellä kokeileminen.

Muinaisessa Egyptissä otti mies naisen vuoden ajaksi koetuksella vaimokseen. Jos nainen tämän ajan kuluessa tuli raskaaksi, oli mies velvotettu ottamaan hänet lailliseksi vaimokseen. Päinvastaisessa tapauksessa saivat he erota, jos halusivat.

Essealaisten keskuudessa oli tapana, että mies otti vaimon 3 vuoden koetusajaksi.

Ceylonin saaren alkuasukasten keskuudessa on tämä koetusaika ainoastaan 14 päivää.

Islannin saarella on koeaika yksi vuosi. Jos nainen ei sen kuluessa ole tullut raskaaksi, saa mies hänestä erota. Mutta jos molemmat sittenkin suostuvat yhdessä olemaan, saavat he sen tehdä.

Yorkshiressä Englannissa sanoo sulhanen koeajan alkaessa morsiamelleen: »Jos tulet raskaaksi, otan minä sinut.« Jos sulhanen hylkää raskaana olevan morsiamensa, arvostelevat naapurit semmoista tekoa sangen ankarasti.

Itä-Preussissa on n. s. koenaiminen ollut yleisenä tapana maalaisväestön keskuudessa. Varsinainen avioliitto solmitaan sitten kun morsian on tullut raskaaksi.

Kaffereilla on koeparittelu yleinen. Mies on velvotettu pitämään raskaaksi makaamansa tytön vaimonaan.

Kun tervettä luonnollisuutta vastustetaan ja julkisuuden silmissä tahdotaan tehdä ihmiseläimistä sukupuolisuutta vailla olevia henkiolentoja, niin pakkokeinoilla sieväksi tehty sukupuolielämä saa sen surullisen suunnan, mikä sillä nykyään on kaikissa n. s. sivistysmaissa. Aistillisen sivistyksen mukana syntyy porttoloita, ja mitä rumimmat nuorten lastenkin raiskaukset kuuluvat päiväjärjestykseen erittäin kaupungeissa, joissa eri sukupuolia määrätyissä tilaisuuksissa ankarasti koetetaan pitää toisistaan erotettuina.

Maaseutu alkaa nyttemmin jäljitellä kaupunkilaissivistystä tässäkin suhteessa. Sielläkin saarnataan jo semmoista moraalia, että eri sukupuolten muutamissa tilaisuuksissa on vältettävä toisiaan. Mutta moinen moraali tuottaa aivan päinvastaisia tuloksia kuin »säädyllisyydestä« puhujat tuntuvat toivovan. Kaikki, mikä on »kiellettyä«, synnyttää utelijaisuutta ja epäterveellistä kiihotusta.

N. s. yökulkuja on maaseudulla jo alettu pitää hyvin alentavina. Sanotaan, että nuorten tulee julkisesti ja päivällä solmia lemmenliittonsa. Neuvo on helposti annettu, mutta sitä ei ole yhtä helppo toteuttaa. Koko kristinopin kieltäymismoraali, tämän moraalin luoma kaihteleminen ja n. s. mustasukkaisuus estävät nuorison, jolta puuttuu itsenäistä vakaumusta, julkisesti toimimasta lemmenasioissa.

Toisin oli asianlaita ennen, jolloin ei ulkopuolinen tapojen hienous ollut tunnettua. Saksalainen kirjailija J. Fischer esim. kertoo teoksessaan, jonka nimi on Über die Probenächte, ja joka ilmestyi painosta 1780, että Saksan maalaisväestö silloin piti nuorten vapaan sukupuoliyhteyden aivan luonnollisena asiana. Kun pappi esim. tuli käymään maalaistaloon ja kysyi tytärten vointia, niin isä ehätti tyytyväisenä selittämään, että tyttäret ovat täysikasvuisia ja terveitä, ja että he jo ovat alkaneet »vastaanottoyönsä«.

Toht. E. Reich sanoo Die Geschichte des ehelichen Leben-teoksessaan (1864), että »koeyöt eivät vähimmässäkään määrässä vahingoita siveyttä vaan päinvastoin mitä parhaiten estävät irstailuja ja paheita«.

Kun avioliittomoraali erittäinkin niissä maissa, joissa yhteiskunnallinen elämä on n. s. kirkon holhousvallan alainen, määrää, että avioliiton tulee olla kahden sukupuolen elinaikainen yhteys, luulisi »terveen järjenkin« kannalta olevan välttämätöntä, että tämmöiseen elinaikaiseen sitoumukseen aikovat asianomaiset mahdollisimman tarkasti ottaisivat selvän toistensa ruumiillisestakin sopivaisuudesta toisilleen. Vai mitä sanottaisiin henkilöstä, joka tekisi talonkaupan ollenkaan näkemättä talon huoneita ja viljelyksiä? Ja kuitenkin olisi hänellä vapaus myydä, noin umpimähkään ostamansa talo milloin vaan halullinen ostaja ilmaantuisi.

Moni ehättänee väittämään, ettei avioliittoa sovi ensinkään verrata talonkauppaan. Miksi ei sovi? Aivan samoin kuin talonkaupassa koettaa kumpikin asianomainen avioliittoon mennessään mahdollisimmassa määrässä hyötyä. Hyödyn perusteet voivat viimeksi mainitussa tapauksessa olla hyvinkin erilaisia, riippuen siitä, mikä vaikutin kulloinkin on etualalla valinnan määräämisessä, mutta kaikessa tapauksessa on mahdollisimman suuri hyöty ainoana määrääjänä avioliittoasiassa.

Kuulee vanhempien ja kokeneempien ihmisten usein neuvovan nuoria, että näitten tulisi olla tarkkoja valinnassaan ennen kun astuvat niin tärkeän ja ratkaisevan askelen kuin avioliiton solmiminen on. Valinnassa noudatettava »tarkkuus« tarkottaneekin joko asianomaisten luonteitten toisilleen soveltuvaisuutta tai omaisuussuhteita, koska ei tahdota mitään tietää asianomaisten ruumiillisesti toisilleen soveltuvaisuudesta vaan päinvastoin – erittäinkin kiiltosivistyneitten kesken – pidetään alhaismoraalisina, jopa »eläimellisinä« niitä asianomaisia, jotka »ennen vihkimistä« tiedettävästi ovat toisiinsa sekaantuneet, ikäänkuin ei sukupuoliyhteys, tapahtukoon se minkälaisten muotomenojen ja temppujen jälkeen tahansa, »pitkin koko linjaa« olisi eläimellistä.

Ei ole niinkään harvassa sellaisia parikuntia, joilla ei ole yhtään lasta, vaikka sen mielellään ottaisivat. Jos tällaiset puolisot olisivat oikein »luvallisesti« eläneet joko lyhyemmän tai pitemmän koetusajan yhdessä, ei heidän tarvitsisi kärsiä elinaikaista »lapsenikävää«. Tämmöiset puolisot eivät voi purkaakaan hedelmätöntä avioliittoaan maissa, joissa »aviorikos« yksinomaan oikeuttaa avioliiton purkamisen.

Merkillinen on muuten tuo »luvatonta yhteyttä« tuomitseva moraali, kun tuomitsijat useimmiten itse ovat parhaita »vapaalempijöitä«, kunhan lempiminen vaan voi tapahtua heidän luulonsa mukaan salaisuudessa.

Monet »pakanakansat« ovat olleet kristityltä paljoa rehellisempiä siinäkin suhteessa, että ovat tehneet miehen kaikkiaikaisen sukuvietin tyydyttämishalun yhteiseksi ja julkiseksi kansalliseksi asiaksi. Vaikka useilla kansoilla on ollut ja edelleenkin on se tapa, että miehellä on yksi varsinainen vaimo, käyttää hän muitakin naisia. Tämmöinen elämä selitetään muodollisen kristinopin kannalta »jumalattomuudeksi«, »törkeäksi lihallisuudeksi« ja milloin miksikin kauhistukseksi. Henkilön, joka tämmöistä elämäntapaa sanallakin puoltaa, sanotaan saarnaavan »lihan evankeliumia«, joka tietysti on jotakin kauheaa. Mutta sekä vanhoilla että nykyaikaisilla, valistuneilla kansoilla on tällainen elämäntapa ollut aivan luonnollista.

Vanhassa Rooman valtakunnassa saivat ainoastaan vapaat kansalaiset mennä varsinaiseen avioliittoon, s. o. ottaa yhden päävaimon. Orjat saivat elää keskenään vapaata sukupuolielämää, joka kutsuttiin contubernium-nimellä. Mutta vapailla roomalaisilla miehillä oli paitsi yhtä päävaimoa – matronaa – koko joukko sivuvaimoja eli konkubinoja. Ainoastaan »matronasta« syntyneet lapset olivat vapaita – liberi – ja miehen laillisia perillisiä. Mutta matronakin lapsineen oli oikeastaan perheenisän omaisuutta, joka tuotti hänelle mainetta. Familia (perhe) johtuu näet fama-sanasta, joka merkitsee maine, kunnia.

Vanhoilla kreikkalaisilla oli asianlaita sama. Paitsi päävaimoa oli vapaalla miehellä sivuvaimoja, joita kutsuttiin hetairoiksi. Hetairat olivat – aivan päinvastoin kuin roomalaisten konkubinat, jotka olivat orjattaria – vapaita, opetusta saaneita ja valistuneita naisia, jotka sitä paitsi olivat kauniita. Varsinaisella vaimolla oli käsissä perheen johto ja lasten hoitaminen; hetairat (hyvät ystävättäret) pitivät vireillä hilpeää mielialaa ja harjottivat miehen kanssa sukupuoliyhteyttä niinä aikoina, jolloin ei varsinainen vaimo luonnollisista syistä semmoiseen antautunut.

Suuri kreikkalainen valtiomies ja julkinen puhuja Deemosthenees sanoo: »Meillä on hetairoja huvejamme varten, mutta vaimoja sentähden, että he antavat meille laillisia lapsia ja uskollisesti valvovat perheen sisäistä elämää.«

Kreikkalainen vaimo sai, jos halusi, ottaa eron miehestään.

Vanhoilla germanilaisilla ja muinaisskandinaavialaisilla oli tapana joko varsinainen monivaimoisuus tai yhden pää- ja useamman sivuvaimon pitäminen.

Kiinassa vallitsee, kuten tiedetään, monivaimoisuus. Sivuvaimot ovat päävaimon alamaisia.

Jaapanissa on yksivaimoisuus tosin voimassa oleva muodollinen tapa, mutta monivaimoisuus asiallisesti käytännössä. Mies saa pitää ainoastaan yhden laillisen vaimon, mutta sen sijaan on hän oikeutettu käyttämään monta »mekakeeta« eli sivuvaimoa. Kumminkin on jaapanilaisten siveydellinen elämä paljoa parempi kuin esim. kristittyjen eurooppalaisten. Jaapanissa ei rahavalta ole vielä ehtinyt kääntämään oloja nurinniskoin. Jaapanilaisten häämenotkin ovat mitä yksinkertaisimmat. Morsiuspari juo sulhasen kotona kolme kertaa sakeeta (riissiviiniä) samasta pikarista, ja sillä tempulla on koko avioliitto päätetty.

»Äpärälapsia« ei Jaapanissa ole niinkuin kristityissä maissa. Sivuvaimojen lapset ovat samanarvoisia kuin päävaimonkin.

Vaimo on tosin Jaapanissa samoin kuin Kiinassa ja yleensä kaikkialla miehen orja, mutta nyttemmin ovat naiset sielläkin heräämässä itsetietoisuuteen. Toivoa sopiikin, että Jaapani tulee naisten vapautus- ja itsenäisyystyössä näyttämään esimerkkiä muulle maailmalle, kuten se monessa muussa asiassa jo on näyttänyt. Mutta naisen ja miehen jommoinenkin tasa-arvoisuus sukupuoliasioihin nähden on mahdollinen ainoastaan siinä tapauksessa, että lapset elätetään, hoidetaan ja opetetaan yhteisillä varoilla, jolloin ei minkäänmoista muodollista avioliittoa tarvita.

Ihmiset, joitten aika ei ole vielä tullut luoda itselleen sovinnaisista tavoista ja auktoriteeteista välittämätöntä maailmankatsomusta, pitävät avioliiton ainoana mahdollisena ja samalla ihanteellisena laitoksena, jonka turvissa ihmiskunta voi jatkaa kehitystään, ja jonka avulla vältetään sukuviettivallattomuutta. Mutta ihmisyksilöjen enemmistön kokemus puhuu toista kieltä. Semmoisia avioliittoja, joissa hurskaat kirkolliset toiveet edes suunnilleen toteutuisivat, ei ole yhtä tuhannesta. Mutta jos suurin osa avioliitoista kerran on epäonnistunut, niin täytyy luonnollisesti etsiä epäonnistumisen syitä. Missä sitten piilevät ne syyt, jotka tekevät melkein kaikki avioliitot epäonnistuneiksi ja siis tarkotustaan vastaamattomiksi? Tähän kysymykseen vastattaisiin monella eri tavalla, riippuen siitä, minkälainen näkökanta vastausten antajilla olisi. Kirkollisvanhoilliset selittäisivät vian johtuvan »synnistä«. Mutta sellainen vastaus tyydyttäisi ainoastaan toisia kirkollisvanhoillisia, jotka eivät ole tottuneet kysymään, mitä »synti« on, vielä vähemmin epäilemään semmoisen pahan olemassaolosta. Nykyajan materialistiset sosialistit taasen, jotka tahtovat nähdä kaiken epäonnistumisen syyn nurjissa yhteiskuntaoloissa, väittäisivät – niinkuin he sekä suullisessa että kirjallisessa esityksessä tekevätkin – että avioliittojen epäonnistuminen ja tarkotustaan vastaamattomuus johtuu taloudellisista epäkohdista.

Emme nyt kajoa kirkollisten väitteeseen, siihen nimittäin, että avioliittojen epäonnistuminen johtuisi synnistä. »Synti« on näet siksi epämääräinen ja laaja käsite, että sen joltinenkin käsitteleminen vaatisi paksun kirjateoksen osakseen. Koko ilmiöelämä on »syntiä« korkeampaan elämään verrattuna.

Mitä taas tulee siihen väitteeseen, että avioliittojen epäonnistuminen ja yleensä kaikkia sukupuoliasioita koskevat epäkohdat johtuisivat taloudellisista vaikeuksista, ei se perustu jokapäiväiseen kokemukseen. Taloudellisesti hyvä, keskinkertainen ja kurja asema eivät merkitse mitään sukuvietin tyydyttämishaluun nähden. Kerrassaan lapsellinen on se usko, että hyvälle taloudelliselle perustukselle rakennetusta avioliitosta haetaan n. s. sukupuoli-irstailun ehkäisijää. On lukemattomia esimerkkejä todistamassa, että taloudellisesti kaikenasteiset avioliitot ovat epäonnistuneita juuri sentähden, että jompikumpi puoliso – joskus molemmatkin – »pitää muita«, kuten jokapäiväisessä puheessa käyvä sananparsi kuuluu. Jos »suuren yleisön« kanssa uskoisin, että ihmiskunta on aina ollut, tulee aina olemaan kahteen eri sukupuoleen jaettuna, ja että avioliitto on yhtä vanha kuin ismiskunta, niin väittäisin, että tämä »muitten pitäminen« on myös yhtä vanha kuin ihmiskunta ja kumminkin uusi joka kerta kun semmoista »pitämistä« tapahtuu.

»Muitten pitäminen« on pakollisen avioliiton luonnollinen seuraus. Tuskin löytyy tuhannesta yhtä aviopuolisoa, joka 20–30 vuotta yksiavioisessa avioliitossa oltuaan ei olisi joskus »langennut« tai parhaassa tapauksessa tuntenut voimakasta halua »lankeemukseen«. Ne aniharvat, jotka eivät teossa ole »langenneet«, ovat eläneet fyysillisesti epänormaalitiloissa, joko kirjaimellisesti uskoneet kirkon helvettioppiin ja »hirmuisen jumalan vihaan«, poteneet hivuttavaa tautia tai jo aikaa sitten kyllästyneet sukupuoliyhteyteen. Viimeksi mainittuun kohtaan soveltuvat erittäinkin vaimot, joissa sukuvietti on laimea, mutta joitten miehet ovat heidän suoranaisia vastakohtiaan. Mutta kaikki tavalliset, jotakuinkin »säännölliset« aviopuolisot ovat tavalla tai toisella »langenneet«, s. o. joutuneet n. s. luvattomaan sukupuoliyhteyteen tai ainakin kuvitelleet semmoisessa olevansa. Mutta juuri se seikka, ettei tämmöisistä asioista ole eikä nykyaikaisen sairaalloisen siveysmoraalin mukaan saakaan olla minkäänmoista tilastoa, tekee »suuresta yleisöstä« todistusten keräämisen mahdottomaksi. Päinvastoin ovat jokapäiväiset ihmiset niin ulkokullattuja, että tuomitsevat »siveellisesti rappeutuneeksi« henkilön, jonka n. s. luvaton sukupuolielämä on tullut paikkakunnalla tunnetuksi.

Pakollisen avioliiton siveellinen merkitys ei ole kovinkaan kehuttavaa juuri siitä syystä, että semmoinen avioliitto on luonut moraalin, jonka mukaan »muitten pitäminen« on inhottava rikos, mutta toisaalta on vallan kykenemätön tukahuttamaan sitä utelijaisuutta, joka juuri houkuttelee »muita pitämään«. Siitäpä syystä täytyykin uskoa, ettei se »salaisuus«, joka ylimalkaan tunnustetaan avioliitolle, ollenkaan kohdistu aviopuolisojen fyysillisiin ruumiisiin, vaan että sen perusteena ovat nykyaikaisten ihmisten enemmistölle vielä tuntemattomat voimayhteydet.

Taloudellisen pulan ollessa nykyisellä kannalla astuu avioliiton huono siveellinen merkitys näkyviin siinäkin tosiasiassa, että puolisojen kauemmin toisistaan erillään ollessa täytyy sukuvietin tyydyttämiseksi turvautua muitten apuun. Vai miten voi vaatia, että mies, joka perheelleen leipää hankkiakseen menee esim. Amerikkaan, siellä voisi olla kokonaan sukuviettiä tyydyttämättä, erittäinkin jos hän viipyy maassa monta vuotta? Itsekö hän tahallaan sen vietin valmistaa silloin kun hän on vaimonsa luona? Jos »himo« saa hänessä semmoisen vallan, että hänen täytyy tyydyttää se vaimonsa kanssa, niin miten voisi hän saman himon kuolettaa esim. Amerikassa? Jos himo on tarpeen synnyttämä, ei suinkaan sitä voi kuolettaa tarvetta tyydyttämättä. Eläimellisen tarpeen kannalta – ja järki tunnustaa tämän tarpeen – on n. s. aviomiehellä siis täysi siveellinen oikeus tyydyttää sukuviettiään muittenkin kanssa, kun hänen on mahdoton päästä vaimonsa luo.

Ihan sama on vaimojen laita. Valtaavan suuri prosentti niitä »Amerikan leskiä«, joitten miehet ovat olleet monta vuotta poissa, sekaantuu muihin miehiin. Hyvä onkin, että niin käy, koska m. m. siten saadaan todistetuksi, että naisillakin on sukuvietti, seikka, jota monet vaimot itsepintaisesti väittävät vastaan. Tämmöinen vastaan väittäminen – joka muuten on aikamme sairaalloisen sukupuolimoraalin selvä ilmaus – on niin mukavaa silloin kun miehen kotona ollessa saa lykätä kaiken »syyn« hänen niskoilleen.

Mutta paljo on sekä miehiä että vaimoja, jotka toistensa luonakin ollessaan »pitävät muita«. Syy miksi he näin tekevät on se, että he ovat joko kyllästyneet toisiinsa tai vaan tilapäisen utelijaisuuden tyydytykseksi hakevat »vierasta« lempeä. Mutta kun tämmöiset asiat koetetaan viimeiseen asti pitää salassa, ei niistä, kuten sanottu, ole minkäänmoista tilastoa. Harva nykyajan sivistyskansoihin kuuluva mies ja nainen seisookaan siveellisesti siksi vankasti »omilla jaloillaan«, että rohkenee moisen tekonsa avoimesti tunnustaa. Ajan sukupuolimoraali käskee ihmisten tässä suhteessa valehtelemaan, ja tämän valehtelemisen turvissa saa pakollinen avioliitto pitää sen yksinoikeuden, mikä sille sukuvietin tyydyttämiseen nähden tahdotaan tunnustaa.

Jos avioliiton tarkotus tosiaankin on ihmissuvun voimassapitäminen, kuten yleisesti väitetään, niin ei nykyajan sivistyskansojen avioliitoille voi tunnustaa suurtakaan siveellistä merkitystä tässä suhteessa. Olisi todellakin huvittavaa tietää, kuinka monta avioliittoa nykyaikana solmitaan tuossa tarkotuksessa. Uskallan väittää, ettei yhtä tuhannesta. Avioliitto on nykyään keinottelulaitos, jolla niin helposti kuin mahdollista tahdotaan hankkia omaisuutta. Nykyään ei kukaan »sivistynyt« mies »säännöllisissä oloissa« huoli vaimokseen naisesta, jonka mukana ei saa rahaa ja tavaraa. Köyhälistön tyttäriä herrat kyllä ovat ylen kärkkäitä lähentelemään saadakseen vaan tilapäisesti tyydyttää sukuviettiään, mutta vaimoikseen eivät he – harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta – köyhistä tytöistä huoli, kun näiltä puuttuu rahaa ja »sivistystä«, ominaisuus, joka on »sivistyneitten« avioliiton toinen ehto. Ensimäisellä sijalla on siis raha, toisella sivistys, kolmannella kauneus, neljännellä sukuvietin tyydyttäminen ja vasta ehkä viidennellä tuo kehuttu ihmissuvun lisäämisen huoli.

Talonpojat jäljittelevät herroja siinä suhteessa, että tulevalla vaimolla etupäässä pitää olla omaisuutta. »Sivistyksestä« ei heillä ole puhetta, koska sivistynyt nainen ei kelpaa talon emännäksi. Kauneus on syrjäseikka. Sukuvietin tyydyttämisellä lienee hieman suurempi merkitys kuin herrasavioliitoissa, sillä herrat saavat avioliiton ulkopuolellakin semmoista hyvää helpommin kuin talonpojat. Ihmissuvun lisäämishuoli ei myöskään ole varsin tuntuva, erittäinkin jos talo on pieni. Yhdessä tai korkeintaan kahdessa perillisessä olisi jo kyllä.

Köyhälistön avioliittoehdoista jäävät säännöllisesti pois varallisuus ja sivistys. Kauneudella on jotakin merkitystä. Sukuvietin tyydyttämisellä lienee suurempi merkitys kuin herras- ja talonpoikaisavioliitoissa, mutta ihmissuvun lisäämishuolista ei ole jälkeäkään.

Ei missään sivistysmaitten »yhteiskuntaluokassa« avioliiton tarkotuksena ole ihmissuvun voimassapitäminen. Tämmöinen väite on paljas kulunut »fraasi«, jota papit hyvin mielellään käyttävät vihkimätilaisuuksissa, siten koettaen pysyttää arvossa »virkatehtäviään«.

Kuinka moni mies ja vaimo sukupuoliyhteyteen antautuessaan toivoo lasta? Ei taaskaan yksi tuhannesta. Sukuvietin tyydyttämisestä lähtevä nautinto on ainoa paritteluun houkuttelija. Se seikka, että ihmiset kokemuksesta tietävät semmoisesta yhteydestä lapsia tulevan, ei suinkaan ole samaa kuin tähän yhteyteen antautuminen yksinomaan sentähden, että saataisiin perillisiä. Henkilöt, jotka tavalla tai toisella ovat osanneet itselleen hankkia omaisuutta, haluavat yhden tai kaksi lasta, eivät sentähden, että ihmissuku voimassa pysyisi vaan siinä tarkotuksessa, että heidän omaisuutensa jäisi perintönä heidän omalle »siemenelleen«.

Mutta n. s. rikkaat eivät suinkaan huolisi monesta lapsesta, peläten, että näistä, jos heitä on liian monta perintöä jakamassa, tulee köyhiä, s. o. »työväen« arvoisia ihmisiä. He käyttävätkin usein »suojeluskeinoja«, oikeinpa lääkärin määräämiä, ettei vaan liiaksi perillisiä tulisi.

Varattomalla väellä on lapsia tavallisesti enemmän kuin varakkaalla. Mutta eivät köyhät suinkaan haluaisi ihmissukua lisätä enempää kuin rikkaatkaan. Päinvastoin tulee puutteessa ja kurjuudessa elävän miehen ja vaimon mieli hyvin synkäksi, kun saavat tietää, että heille monen entisen lisäksi on lapsi tulossa. Toht. Nyström mainitsee moniaita tapauksia, joissa vaimo huomattuaan raskaaksi tulleensa oli vähällä menettää järkensä surusta. Ja kumminkin olivat he menneet avioliittoon ihmissuvun voimassapitämiseksi! Niin oli kai pappi heillekin vakuuttanut.

Avioliittomoraali tuntuu ainakin nykyajan järki-ihmisestä luonnottomalta – vaikka senkin tietysti täytyy luontoon mahtua – koska se tahtoo sitoa sukuvietin tyydyttämistarpeen taloudelliseen toimeentuloon, yhteiskunnalliseen asemaan y. m. asiaan kuulumattomiin ehtoihin. Voi ymmärtää, minkälaisia ikävyyksiä moinen moraali synnyttää. Herrasmies esim. katsoo järkeväksi ja hyvin harkituksi menettelyksi »perustaa perheen« vasta sitten kun hänen aineellinen toimeentulonsa on turvattu hyväpalkkaisella viralla, s. o. 30–35 vuoden ikäisenä. Näinkö myöhään hänessä siis vasta herää sukuvietti ja sen synnyttämä lempimishalu? Kaikkea muuta! »Säännöllisissä oloissa« on hän jo nuorena miehenä ahkera parittelija, mutta sukuviettiään ei hän tyydytä omaan laskuunsa, s. o. ei ajattele isäksi tulemista. Kysymykseen mistä hän milloinkin saa »osakkaan«, on helppo vastata. Hän käyttää joko enemmin tai vähemmin »yleisiä« naisia – joita rahavallan runtelemassa yhteiskunnassa ilmaantuu kuin »sieniä sateella« – tai houkuttelee pauloihinsa köyhälistön tyttäriä avioliittolupauksen nimessä. Mies, joka kulkee »työmiehen« nimellä, on siinä suhteessa onnellisempi, ettei hänen tarvitse hyvätuloista virkaa odottaessaan lykätä avioliittoaan epävarmaan tulevaisuuteen. Mutta ymmärtävämmät heistäkään eivät enää tahdo kiirehtiä tuohon liittoon, jossa »vilu ja nälkä vihitään yhteen«. Tämä avioliiton lykkääminen ei »työmieheenkään« nähden sentään merkitse samaa kuin sukuviettiä tuntemattomuus tai sen tyydyttämättä jättäminen. Hänkin koettaa tarpeen tullen saada »osakkaan«. Mutta kun avioliittomoraalin puolesta kiivailijat usein vaativat ja toisinaan saavatkin viranomaiset vainoamaan sukuvietin tyydyttämiseksi tilapäisesti syntyneitä »osakeyhtiöitä«, niin ei ole hyvä »valtakirjattakaan« paritteleminen. Vaikea on siis asema. »Yläluokkaiset« saarnaavat työväelle: »Sydämetöntä on toimittaa lapsia puutteeseen ja kurjuuteen.« Tämä saarna kohdistuu tietysti jo avioliitossa oleviin köyhiin. Kirkollis-kristillis-vanhoillinen avioliittomoraali taas kieltää kaiken sukupuoliyhteyden avioliiton ulkopuolella. Kunkin asianomaisen pakottava tarve puolestaan käskee olla sekä taloudellisista huolista että vanhentuneesta siveysmoraalista välittämättä. Miten »kunnon ihmisen« tulisi elämän merellä purjehtia, voidakseen välttää karille ajamista? Sitenkö, että hän uskonnollisella mietiskelyllä kokonaan hävittäisi ruumiistaan sukuvietin tuntemisen? Mutta semmoiseen mietiskelyyn ei nykyajan ihmisten enemmistöllä ole halua eikä tilaisuutta. Sitä paitsi ei semmoinen mietiskely keinotekoisena sukuviettiä vähennä. Kristinopin ja sukuvietin välisestä kaksintaistelusta puhuttaessa jo näimme, kuinka papit ja munkit pahoin pettyivät, kun teennäisessä pidättäytymiselämässä luulivat vapautuvansa suku vietin »perkeleestä«. Vai olisiko ainoaksi pahan ehkäisykeinoksi turvauduttava »itsesaastutukseen« eli onaniaan? Mutta sen kieltää taas lääkeoppi terveydelle vahingollisena. Sitä paitsi eivät semmoista »hätäventtiiliä« kykene käyttämään muut kuin heikkohermoiset. Ja mistäpä ne heikot hermot tarpeen tullen ottaisi? Vai olisiko »Sodoman synnit« tehtävä vielä yleisemmiksi kuin ne jo ovat? Mutta ne ovat tuiki mahdottomia ihmisille, joitten sukupuolitunne on oikealla paikalla.

Avioliitto – eli miehen ja naisen pakollinen »toisiinsa tyytyminen« – kaikkine seurauksineen hallitsee sukupuolimoraalia tietysti samassa määrässä kuin nykyinen omistusoikeusmoraali hallitsee ihmisten oikeustajuntaa. Mutta mikäli yksityisen omistusoikeuden »pyhyys« – tietysti sisäisen hengentyön vaikutuksesta – väistyy kaikkien oikeuden tieltä, sikäli nykyisten sivistyskansojen paritteluavioliitto tulee siveellisesti ala-arvoiseksi ja menettää kannatuksensa niitten ihmisten keskuudessa, jotka katselevat elämää laajemmalta näkökannalta kuin nykyajan siveysopin ahtaasta karsinasta. »Henkinen avioliitto« taas, s. o. syntymäntakaisiin syihin perustuva, kahden henkilön läheinen yhteys – vaikka eivät olisikaan fyysillisesti eri sukupuolia – säilyy paritteluavioliiton hävittyäkin.