Sumussa

Sumussa Kirjoittanut Saima Harmaja

I

Sun sydämesi kerran kadotin,

kun myrskyn huilut huusi täyteen ääneen.

Sen jälleen Jumalalta takaisin

sain niinkuin aarteen, hyrskyn alle jääneen,

kuin taivaan armon, jot’ en ansainnut,

ma, tuskan sumussa sua rukoillut.

Siks’ ihmeen hurma on sun sylissäsi

ja voiton mesi, joka huumaa mun.

Mut hehkuun ruusutarhan lumotun

ei jätä meitä tuskan luja käsi.

Tiheät hunnut peittää kohtaloita.

Sydämen voittain sallimusta voita

ei yksikään, ja aarteet löytyneet

taas vajoaa, kun kohoo pohjaveet.

Hämyssä virvain syttyy, sammuu mieli.

Mut kirkkaammin kuin kertoa voi kieli

ma tiedän, että eksyttää ei voi

se rakkaus, mi usvasta sun toi.

Syvyyden partaille vie ihmisretki,

ja meidän tiemme sumun syliin käy,

niin sankan, ettei kuilun suuta näy,

ja hetken kasvoja ei tunne hetki.

Mut ahnaat varjot käykööt vierelläsi,

en pelkää tuskaa, kädessäsi käsi.

Tajuton syvyys tienämme jos lie,

syvempi vielä rakkaus, mi vie.

II

Sa, kaukainen, mi ajatuksin kovin

mua maan ja meren yli kosketat,

niin että seison haavoittunein povin,

pois ota unelmani tuskaisat!

Etäällä, minne silmäni ei yllä,

sun sydämesi tiedän lyövän kyllä,

mut silmiesi totuutta en nää,

ma, jota eron sumu hämmentää.

Pois ota pelko, joka kastaa posken,

ja kovan sydämesi, johon kosken,

suo aueta, niin että hetken saan

kuvaani katsoa, sen suojaamaan.

Suo sana vain, niin tyynnyn lapsen lailla –

vain muiston liekki, kipu haaveiden,

yön uni, josta heräsit mua vailla –

tuo aamun tuli tyynylleni sen.

III

Sydäntä polttaa etäisyys.

En päästä voi sen yli.

Kuin sua ennen ehtis syys

ja mullan kylmä syli.

Syvällä alla ruusujen

on ehkä armas maata

sen, jonka sydän tulinen

sai sykkiä ja laata,

mut lapsi, joka hämärään

jäi varjoparven myötä,

etäälle huutaa hädissään:

Käy, joudu! Ennen yötä!

IV

Sun syleilyysi olen liian heikko,

sen silmäs myöntää, vaikka huules ei.

Sa olet juurtuvien puiden veikko,

ma olen lehti, jonka tuuli vei.

Ma olen aavain aalto, joka halaa

vain rantaan vajota ja kuolla niin.

Mut aallon meri imee syvyyksiin.

Se kuohuu, liukuu pois ja jälleen palaa.

Lähde: Harmaja, Saima 1936: Hunnutettu: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.