Suomalainen Teaatteri

Suomalainen Teaatteri. M. Canth, Työmiehen vaimo. Kirjoittanut O. E. Tudeer

Niistä ajoista saakka, jolloin Ibsenin Noora pani mielet kuohumaan, ei mikään Suomalaisessa teaatterissa esitetty näytelmä ole yleisössä herättänyt niin harrasta osan-ottoa eikä antanut aihetta niin kiihkeään keskusteluun kuin rouva M. Canthin viimeinen kappale. Mutta nytkin, samoin kuin noina Nooran aikoina, keskustelu näyttää ainakin osaksi joutuneen harhateille. Sallittakoon meidän, ennen kuin ryhdymme riidan-alaisen kappaleen arvostelemiseen, lyhyesti esittää, millä tavoin runoteokset yleensä ja erittäin nykyajan tendenssidraamat meidän mielestämme ovat arvosteltavat.

Selväähän on, että jokainen runoteos – esiintyköön se sitten runopuvussa taikka suorasanaisessa muodossa – on arvosteltava semmoisenaan, se on: arvostelijaa on kysyminen: minkä kuvaa runoilija on tahtonut saada aikaan mielikuvituksessamme, ja millä tavoin hän on sen tehnyt? Yleensä draamallinen runous esittelee ihmisluonteita asetettuina toimimaan ja kehkeytymään määrätyissä oloissa, määrätyissä asemissa. Mitä nykyajan tendenssidraamoihin tulee, niissä useimmiten näytetään, kuinka muutamat ihmisluonteet semmoiset, jommoisia meidän aikakautemme synnyttää, joutuvat niissä oloissa, jotka aikamme on joko perinyt tahi luonut, surkeaan onnettomuuteen, masentavaan tunteiden sekasortoon, vieläpä siveelliseen haaksirikkoonkin; siten näytetään kuinka kaukana nykyinen ihmispolvi vielä on siitä siveellisestä ihanteesta, jota se kykenee omaksensa käsittämään. Ja jos me katseltuamme semmoista näytelmää, näemme tuon ihanteen selvempänä kuin sitä ennen, ja sydämessämme herää katkera suru sen laiminlyömisestä ja harras into sitä omistamaan ja toteuttamaan, niin silloin on runoilija saavuttanut tarkoituksensa.

On usein kuultu väitettävän, ett’ei tuo kirjallisuuden laji ole oikeastaan runoutta ollenkaan, kosk’ei se muka sovi kaunotieteen määräämiin kaavoihin. Sitä mielipidettä vastaan meidän on vaan muistuttaminen, että estetiikan kaavat ovat parhaasta päästä johtopäätöksiä taideniekkojen teoksista; niiden on siis muodostuminen taiteiden kehityksen mukaan, eikä päin vastoin. Vähät muutoin nimestä. Joka ei sille kirjallisuuden lajille suo runouden nimeä, nimittäköön sitä toisin. Hiukan omituista vain olisi, jos ne kirjailijat, jotka meidän aikoinamme nerokkaan kuvitusvoimansa tuotteilla mahtavimmin ovat kaiuttaneet henkemme jaloimpia säveliä, pyyhittäisiin pois runoilijain riveistä. Mutta kuten sanottu, tuo nimikysymys jääköön sikseen.

Jos myönnetään puheena olevien näytelmien tarkoituksen olevan semmoisen, kuin yllä selitettiin, niin on samalla myönnetty, että sitä on etupäässä pidettävä silmällä niitä arvosteltaessa eikä niihin tyrkytettävä mitään muun laista tarkoitusta. Harhateille siis joudutaan jos kysytään, kuten monen on tapa tehdä: ”miten olisi kirjailijan mielestä hänen kuvaamiensa henkilöiden pitänyt toisessa tahi toisessa kohtauksessa menetellä, välttääksensä sitä haaksirikkoa, johon he joutuvat?” Onhan esim. kysytty: ”olisiko äsken vihityn Johannan pitänyt rikkoa vihkimävalansa?” – jopa on kysytty: ”olisiko Ristosta tullut kunnon mies, jos hän olisi nainut – Vapun?” j. n. e. Semmoiset kysymykset ovat turhanpäiväisiä, sillä eihän runoilija ole ottanut osottaaksensa, miten noiden henkilöiden olisi pitänyt menetellä siinä tahi siinä tapauksessa, vaan hän on tahtonut näyttää, että ihmiset, jotka ovat tottuneet ajattelemaan ja toimimaan semmoisella tavalla kuin nuo näytelmässä esitetyt henkilöt, saattavat johdonmukaisesti, eläessään siinä keskustassa missä elävät, joutua kurjaan tilaan.

Luonnollista on, että, jos runoilijan on todella onnistunut luoda luonteita semmoisia, että ne tuntuvat olevan lihaa meidän lihastamme, emme voi katsella niiden erehdyksiä ja niiden kärsimyksiä näitä omaan itseemme sovittamatta. Mutta jos niiden opetusta käsitämme suoranaisina neuvoina, joiden mukaan meidänkin olisi samanlaisissa tilaisuuksissa menetteleminen, niin saatamme taaskin joutua harhateille. Esim. kun Noora-kiistan aikoina kysyttiin: ”neuvooko Ibsen vaimoa, joka on riitaantunut miehensä kanssa, heti pötkimään tiehensä huolimatta lapsistaankaan?” – tahi jos joku arvostelija nykyään on arvellut rouva Canthin neuvovan petettyä naista murhaamaan pettäjää vieläpä yrittämään maan lakia ja oikeutta kukistaa, niin on mainittujen runoilijoiden näytelmiä katseltu aivan väärältä näkökohdalta. Oikeammin on senlaatuista näytelmää käsittänyt se katselija, joka surulla tunnustaa, että siinä on paljastettu ihmiskunnan siveellisiä voimia kalvava vamma, ja sydämessään lupaa tehdä työtä sitä poistaaksensa. Sillä sehän juuri on noiden ”tarkoitusperäisten” näytelmien tarkoitus.

Pohjoismaiden tendenssirunoudessa voipi erottaa kaksi eri suuntaa; toinen viittaa etupäässä siihen, että yksilön on alottaminen tuota paheen poistamisen, ihanteen toteuttamisen työtä omassa itsessään, kukistamalla mahdollisuuden mukaan niitä luonteen taipumuksia, jotka saattavat johtaa paheesen; toinen taas kehottaa meitä ryhtymään taisteluun niitä ulkomaailmassa vallitsevia epäkohtia vastaan, jotka pahetta tukevat. Itse asiassa tietysti toinen harrastus on aina yhteydessä toisen kanssa, vaikka eri runoilijat, kukin luonteensa mukaan, ovat etupäässä kääntäneet huomionsa jommankumman puolelle. Ibsen on edellisen suunnan syvämielinen edustaja, Björnson näyttää, kallistuvan enemmän jälkimmäisen puolelle ja siihen suuntaan kääntyy myöskin rouva Canthin tendenssinäytelmä.

Yllä lausutuista mietteistä käynee selväksi, mimmoiselta näkökohdalta arvelemme ”Työmiehen Vaimon” olevan katseltavan ja arvosteltavan. Samalla niistä myöskin luullaksemme käypi selväksi, mimmoinen ajatuksemme tämän näytelmän arvosta on. Yleensä meidän täytyy tunnustaa, että kappale tekee meihin niin valtavan vaikutuksen, että tuntuu vaikealta ryhtyä sitä tyynesti arvostelemaan.

Rouva Canth on Työmiehen vaimossa esittänyt äärettömän surkean kuvauksen kansamme elämästä; palavalla mieliharmilla hän on kuvannut, kuinka itsekäs mies saattaa rankaisematta jalkainsa alle sorjaa vaimonsa, ilman että tällä on mitään mahdollisuutta puolustaa itseänsä; sen ovat häneltä riistäneet osaksi ”laki ja oikeus,” osaksi kansan käsitys laista ja oikeudesta, osaksi ja perinpohjaisimmin se ajatustapa ja se luonteenlaatu, joka on yleisen katsantotavan johdosta juurtunut itse vaimoonkin. Ja saattaapa sama mies lisäksi itsekkäiden, törkeiden himojensa tyydyttämiseksi turmella toisenkin naisen elämän, ja kuta turvattomampi tämä on, kuta kehnompi siis miehen käytös on, sitä vähemmin on miehen tarvis peljätä moitettakaan – saatikka sitten rangaistusta. Tämä synkkä kuvaus on esitetty erinomaisella draamallisella mahdilla ja elävyydellä; selvästi tuntee, ett’ei se ole tekemällä tehty, vaan tosirunoilijan luoma. Se tarkka havaitsemiskyky, joka ilmaantuu rouva Canthin edellisissäkin näytelmissä, esiintyy tässä kappaleessa suuresti kehkeytyneenä. Hänen edellisiä kappaleitansa on saattanut moittia siitä, että tuo tarkka silmä, joka ilmestyi yleisten kansallisten olojen ja useiden henkilöitten kuvaamisessa, ei ulottunut samassa määrässä syvempimielisiin, tuntehikkaampiin luonteisin, koska niiden kuvaus tuntui välistä hieman abstraktiselta. Työmiehen vaimossa sitä vastaan kaikki kaikenluontoiset henkilöt esiintyvät täysiverisinä tosi-ihmisinä; he toimivat ja ajattelevat, he ilmaisevat mietteitään ja tunteitaan tarkoin oman luonteensa ja olosuhteittensa mukaisesti. Ainoa poikkeus on ehkä niissä lauseissa, joilla Helka, mustalais-ämmä, ylistää mustalais-elämän onnea, sillä ne tuntuvat hiukan akadeemillis-rheetorisilta. – Mitä eri luonteiden kuvaamiseen tulee, niin ne ovat kaikki luontevia ja johdonmukaisia. Tietysti luonteen johdonmukaisuus ei ole samaa kuin loogillinen johdonmukaisuus; kun on moitittu Homsantuun käytöstä 3:nessa näytöksessä ristiriitaisuudesta, niin on unhotettu että tulisten tunteiden logiikka on aivan toinen kuin kylmän järjen. Näyttää yleensä siltä, kuin moni arvostelija olisi arvostellut hänen luonnettaan samalla tavoin, kuin näytelmässä kuvatut jokapäiväiset ihmiset; kun tuossa onnettomassa, turvattomassa, lapsuudestaan saakka sorretussa ja pilkatussa tytössä, jonka suonissa kuohuu kaukaisen, kuuman etelän tuima veri, eivät löydä vakavaa säännöllistä suomalaista luonnetta, niin he pitävät häntä, toiset hulluna, toiset luonnottomana. Sanoohan näppärä Laura-neitsy, että Homsantuu oli vaatteita huuhtoessaan ruvennut avannolla tanssimaan; ”johan siitä semmoisesta ihmistä tulee! kyllä kai!” – Erittäinkin on arveltu, ett’eivät nuo Homsantuun viimeiset sanat ole sopusoinnussa semmoisen henkilön ajatustavan ja henkisen kannan kanssa. Mutta onhan koko yhteiskunta ollut yksimielinen häntä sortamaan, onhan hänen jo täytynyt oppia, ett’ei hänellä siellä sijaa ole. Kun vihdoin tuo ”maan mato, tuonen toukka” nostaa päätään kostaaksensa sille miehelle, joka on syössyt hänet, ennestään onnettoman, äärettömään kurjuuteen, niin silloin tämä mies turvautuu maan lakiin ja oikeuteen; kyllä ne tulevat asianmukaisilla keinoilla siitä huolta pitämään, ett’ei hänen tarvitse tässä elämässä peljätä kostoa. Mikä on luonnollisempaa, mikä johdonmukaisempaa, kuin että tuo onneton – jonka muka olisi pitänyt yhteiskunnan lakeja ja laitoksia rakastaa ja kunnioittaa – lausuu vimmassaan vastaukseksi: ”Teidän lakinne ja oikeutenne, ha, ha, ha, – niitä minun pitikin ampua.”

Suureksi kunniaksi on runoilijalle, että hän on saattanut yhtä lempeällä sydämellä ja yhtä mahtavalla kuvausvoimalla kuvata kahta toisistaan niin eroavaista naisluonnetta, kuin Homsantuu ja Johanna ovat. Johanna on ”todellinen nainen,” mutta ei suinkaan kuvattuna ivalla, vaan päinvastoin hellällä myötätuntoisuudella, joka sytyttää samanlaista tunnetta katselijainkin sydämessä. Tosin yksi tärkeä kohta hänen kuvauksessaan näyttää sotivan hänen luonnettaan vastaan: kuinka saattoi tuommoinen vakava, järkevä, hienotunteinen tyttö rakastua semmoiseen kaikin puolin kunnottomaan mieheen, jommoisena Risto esiintyy koko näytelmässä, alusta loppuun saakka? Tässä kajoamme seikkaan, jossa mielestämme on kappaleen heikoin puoli. Mutta virhe ei ole oikeastaan Johannan vaan Riston luonteessa. Kyllä sekin luonne on, valitettavasti, todenperäinen ja itsessään johdonmukainen – vieläpä liiankin johdonmukainen. Mutta se ei täydelleen täytä sitä sijaa, joka on sille annettu näytelmässä. – Luullaksemme tekijä on Ristoa tarkoittanut jonkunmoiseksi Don Juanin-luonteeksi. Ja onhan Jumala paratkoon totta, että liedosta Lemminkäisestä saakka meidän aikoihimme asti kansat ja yksityiset, miehet ja naiset ovat ihmetelleet ja lempineet tuota vastustamattoman naisten viettelijän perikuvaa. Mutta siihen perikuvaan kuuluu välttämättömästi jotakin muuta, kuin reipas ulkomuoto vain: Don Juanin-luonne on sankari-luonne; hän voittaa kaikkien sydämen sen kautta, että hänessä ilmaantuu paljon hyviäkin avuja, vaikka hän leikitellen tuhlaa ne pois joutaviin. Etenkin siihen luonteesen kuuluu rohkeutta, vieläpä uhkarohkeuttakin; juuri tuo viettelijän miehuullisuus tekee, vanhan käsityksen mukaan, naisten heikkouden anteeksi-annettavaksi. Risto taas on kiireestä kantapäähän kurja. Hänestä emme saa kuulla emmekä nähdä mitään muuta hyvää, kuin ett’ei hän ole vaimoansa lyönyt; ehkä on myös ajateltava, ett’ei hän ole ollut varsinainen juoppo, ennen kuin sai Johannan 600 markkaa käsiinsä. Mutta kovin raakana hän ilmaantuu jo häissään – jo ennenkuin hänen konnamainen käytöksensä Homsantuuta vastaan on tullut ilmi – ja lopussa hän esiintyy vaivaisena pelkurina. Tekijä on, myötätuntoisuudessaan sorretuita vastaan, kuvannut sortajaa niin kurjaksi, niin vihattavaksi kuin mahdollista, mutta sen kautta hän on jossakin määrin heikontanut sitä vaikutusta, jota hän on tavottanut; siihen sääliin, jota tunnemme Johannaa kohtaan, sekaantuu epäilys, eikö hänessäkin ollut vikaa, kun saattoi miehekseen ottaa semmoisen kunnottoman hylkiön.

Muut luonteet muodostavat sen kuvauksen pohjan, josta päähenkilöt aivan luontevasti astuvat esiin. Yleensä niitä saattaa myös verrata antiikkisen tragedian kööriin, joka edustaa maailman tuomiota toimivista henkilöistä; erotus on vaan siinä, että vanhassa tragediassa köörin langettama tuomio oli enimmiten myöskin runoilijan ja katselijoiden, kun sitä vastoin Työmiehen vaimon tekijä ja samoin katselijatkin tuota maailman tuomiota epäävät. Koryphaioksena (köörin johtajana) on vanha Leena Kaisa, jonka persoonassa ruoskitaan sitä ”kristillisyyttä,” josta rakkauden ja oikeuden henki on haihtunut, niin että kuiva kuori vaan on jälellä. – Toiselta kannalta kuin muut sivuhenkilöt luopi tuo älykäs velikulta Toppo valoa kuvattuihin yhteiskunnallisiin oloihin, näyttämällä mimmoisia johtopäätöksiä niistä johdonmukaisesti saattaa tehdä.

Selvää on, että sen epäkohdan, jota mainitsimme, kun oli puhe Johannan ja Riston luonteista, täytyi jossakin määrin vaikuttaa haitallisesti koko suunnitelmaan. Muutoin on toiminta suunniteltu kiitettävällä taidolla. Tosin ei sen eri kohtia sido toisiinsa tuo välttämätön kausaalinen täytymys, joka Ibsenin näytelmissä on niin erinomaisen vaikuttava; niihin verraten saattaisi sanoa, että rouva Canthin näytelmässä eri kohtaukset esiintyvät jotensakin itsenäisinä kuvaelmina. Mutta johdonmukaisesti ja luontevasti ne kuitenkin seuraavat toinen toistansa, ja vaikuttavalla tavalla ne ovat järjestetyt; esimerkkinä huomautettakoon vaan sitä lohduttavaista huoahduksen hetkeä, jonka kolmannessa näytöksessä vallitsevat lempeät tunteet meille suovat keskellä toisen ja neljännen näytöksen sydäntä viiltävää realismia.

Vaikka siis toiminnan suunnitus on mielestämme Työmiehen vaimossa yleensä hyvin onnistunut, niin etevyydessä sen vielä suuresti voittaa dialoogi. Tämän laatimisessa Työmiehen vaimon tekijällä ei ole enään keltään oppimista; siinäpä ”Ei tunnu vasaran jälki, Eikä pihtien pitämät.” Niin sujuva, niin vilkas, niin luonteva on esitettyjen henkilöiden keskustelu, että sekä tekijä että teaatteri unohtuvat katselijoilta; ja kuitenkin on joka lause taidokkaasti laadittu ja asetettu juuri niin, että se tekee mitä mahtavimman vaikutuksen. Semmoista ei saa aikaan muu, kuin tosi-runoilijan äly ja into. – –

Kansallisella näyttämöllämme Työmiehen vaimoa on näytetty tavalla semmoisella, joka on sallinut sen monta hyvää puolta astua selvästi näkyviin ja tehdä tarkoitetun vaikutuksen. Vieläpä se tärkeä muutos, joka kappaletta näytettäessä on tehty sen loppunäytökseen, antaa sen päätarkoituksen astua esille vielä selvemmin, kuin jos tekijän laatima loppu olisi säilytetty. Ne joilla on ollut tilaisuus painettuun alkutekstiin verrata näytelmää, jommoisena sitä teaatterissa esitettiin, ovat kyllä huomanneet, että näytettäessä on jätetty pois se loppukohtaus, jossa Vappu, sen jälkeen kuin Homsantuu on viety pois vankeuteen, tulee Riston kotiin, ja vaatii häntä vastaamaan vanhurskauden valta-istuimen edessä niistä kahdesta naisesta, joiden elämän hän on turmellut. Tämä tämmöinen loppu on kyllä itsessään kaunis ja tyydyttävä, ja onhan siinä paras puolustus niitä vastaan, jotka rouva Canthin näytelmässä ovat vainuneet uskonnon halveksimista. Mutta eihän tekijä kuitenkaan ole etupäässä ottanut viitataksensa meitä siihen oikeuteen, joka haudan toisella puolella on kumoava vääryyden vallan, vaan avataksensa silmämme, jotta näkisimme ne hirveät, ihmis-arvoa alentavaiset epäkohdat, joita meidän on velvollisuus voimiemme takaa koettaa poistaa jo tästä maailmasta. Ja tämä tarkoitus saavutetaan epäilemättä parhaiten siten, että kappale päättyy Homsantuun vangitsemiseen ja sortajien rehentelemiseen; se johon tämä masentava loppukohtaus ei vaikuta, hän ei hyötyne, vaikka sen jälkeen puhuttaisiin ihmisten ja enkelein kielillä. – Että tämä loppu on näyttämöllä draamalliselta kannalta vaikuttavampi, on tuskin tarpeellista mainitakkaan.

Mitä varsinaisiin näyttämöllisiin laitoksiin tulee, niin on jo kylliksi tunnettu, että niistä pidetään kansallisessa teatterissamme tarkkaa huolta; kuitenkaan emme voi olla erittäin huomauttamatta, kuinka erinomaisen hyvin oli tässä kappaleessa sivuhenkilöltä harjoitettu; markkina-elämän kuvaaminen esimerkiksi voipi vetää vertoja siihen, mitä saapi nähdä Meiningiläisten näyttämöllä.

Yleensä emme luule milloinkaan teaatterissamme nähneemme suurta, syvämielistä näytelmää näytettävän niin kaikin puolin oivallisesti kuin Työmiehen vaimoa. Mitä päähenkilöihin tulee, niin neiti Avellanin Johanna todistaa hänen edistyneen sille kannalle, että hän ikäänkuin sulautuu täydelleen yhteen näytettävän luonteen kanssa. Hänen Johannassaan ei ollut ainoatakaan väärää nuottia; aivan luontevana ja yksinkertaisena hän esiintyi, ja juuri sentähden hän saattoi niin syvästi liikuttaa. Erittäinkin on mielestämme ihmeteltävä se hieno maltillisuus joka ilmestyi Johannan kärsimyksen historian viimeisessäkin osassa; se vaan lisäsi hänen kovan kohtalonsa sydäntä viiltävää vaikutusta. Neiti Aalbergilla oli Homsantuuta, tuota tunteittensa vallassa olevaa luonnonlasta näyttäessänsä erinomainen tilaisuus osottaa monipuolista neroansa; yhtä suloinen kuin hän oli surussaan ja rakkaudessaan kolmannessa näytöksessä, yhtä masentavan mahtava hän oli koston vaatijana kappaleen alussa ja lopussa. – Muista henkilöistä emme voi olla erikseen mainitsematta herra Rautiota; hänen Topponsa oli niin täynnä huumoria, ett’ei sen parempaa voi missään nähdä; ilolla suomalainen yleisö ottaa vastaan ne hyvät lupaukset, joita herra Rautio on tämän roolin kautta sille antanut.

[O. E.] T[udeer].

Lähde: Valvoja 1885. S. 166–172.