Suomalais-ugrilainen đ

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suomalais-ugrilainen đ

Kirjoittanut Arvid Genetz



SUOMALAIS-UGRILAINEN đ


ENSIMMÄISEN JA TOISEN TAVUUN
VOKAALIEN VÄLISSÄ.


TUTKINUT


ARVID GENETZ.




HELSINGISSÄ,
SUOMAL. KIRJALL. SEURAN KIRJAPAINON OSAKEYHTIÖ,

1896.










Suomalais-ugrilainen đ

ensimmäisen ja toisen tavuun vokaalien välissä.

(Esitetty Suomalais-ugrilaisessa Seurassa kevättalvella 1895.)


     Tietääkseni ovat kaikki suomalais-ugrilaisten kielten
tutkijat tähän asti yksimielisesti olettaneet, että ne pääasiassa
kahtalaiset, suomalaisen vokaalienvälisen lyhyen t:n vasti-
neet, jotka tavataan varsinkin unkarin, votjakin-syrjänin ja
vogulin-ostjakin kielissä ja jotka jyrkimmin esiintyvät vasta-
tusten unkarin z ja l äänteinä, esim. ház koti, mutta velő
ydin, ytimen, ovat kehittyneet samasta, klusiilisesta dentaali-
äänteestä. Niinpä Donner vertailevassa sanakirjassaan on
sovittanut kummankin ryhmän sanat juurien alle, jotka
päättyvät t:hen, ja Budenz on sekä suuressa sanakirjassaan
että muissa teoksissaan olettanut näille sanoille alkumuotoja,
joissa kaikissa on d. En ole myöskään Setälän Äännehisto-
riasta löytänyt viittausta siihen, että tuon kahtalaisuuden
jälkiä tavattaisiin laajemmalla alalla kuin yllämainituissa
kielissä.[1]

4

     Mitä lapin kieleen tulee, niin Budenz, pitäen silmällä
etupäässä Ruotsin lappia, ei nähnyt muuta, kuin että tämä
kieli oli säilyttänyt alkuperäisen klusiilin (d:n, t:n) yhtäläisesti
kaikissa tähän kuuluvissa sanoissa, ja tulikin tämän nojalla
siihen johtopäätökseen, että lappi oli ensimmäiseksi eronnut
siitä „pohjois-ugrilaisesta” kielihaarasta, johon se yllämainit-
tujen kolmen kieliyhteyden kanssa oli kuulunut.[2] Kumma
kyllä, häneltä jäi siinä huomaamatta seikka, joka ei saata
olla kellekään lapin kielen tutkijalle tuntematon, että näet
se murreryhmä, joka on kohonnut varsinaiseksi lapin kirja-
kieleksi, nim. Ruijan lappi, ja yhtäpitäen sen kanssa Inarin
sekä läntisin Kuollan lapin murre käyttävät alkujaan avo-
naisen tavuun alussa kahta eri konsonanttimuotoa suomen
lyhyen t:n vastineena: toisissa sanoissa tt:tä ja toisissa đđ:tä
(mutta kumpaisissakin, alkujaan suljetun tavuun alussa đ:tä).
Tämän kahtalaisuuden syytä ja ikää olin kauvan ajatellut
löytämättä tyydyttävää selitystä, kunnes äskettäin huomasin
että lapin tt ainakin muutamissa sanoissa vastaa unkarin z:tä
ja lap. đđ taas unkarin l:ää, esim.

     suom. kota = unk. ház = lap. goatte;

mutta

     suom. ydin, ytimen = unk. velő = lap. ađa, ađđama.

5

     Saadakseni asian selville olen koonnut tähän kuuluvat
sanavertaukset, etupäässä Budenzin ja Donnerin sanakirjoista,
ja järjestänyt ne kahteen ryhmään, sen mukaan onko lapissa
tt vai đđ ja unkarissa z vai l (tai jokin muu äänne) ainoana,
ensitavuun vokaalia seuraavana konsonanttina.

     Tulokset ovat seuraavat.

     Ensimmäiseen ryhmään kuuluvissa sanoissa on Suo-
messa aina t: itää, kete (nom. kesi), kota, käte (nom. käsi),
lutee (nom. lude), mete (nom. mesi), mätä, pata, pitää, sata,
vete (nom. vesi), vetää.
Lapissa on melkein aina tt, esim. gietta käsi, goatte
kota, čuötte sata, ja Kuoll. murt. kɵht, katt karvainen nahka
(vrt. suom. kesi); batte pata on ensitavuun vokaalista päät-
täen suomalainen, ja mietta mesi suom. tai skand. laina.
Kerran on tt:n asemesta cc: accet nousta (merivedestä puh.)
= suom. itää, ostj. et- nousta, lähteä, tapahtua, niinkuin
joskus semmoisissa suom.-lappalaisissa sanoissa, joita ei tavata
laajemmalti, esim. čæcce setä, vacca viti.
Mordvassa on d (ď), harvoin murteettain vaihetellen t:n
kanssa, esim. ked nahka, kesi, kud, kudo koti, käd, keď käsi,
med mesi, śada, -do sata, ved, veď vesi, väťan, veťan, veďan
ohjata (vrt. suom. vetää?).
Tsheremississä on d (δ) vokaalin edessä ja murteettain
sen kanssa vaihdellen t sanan lopussa, esim. kudo, -da kota,
koti, küdül- liki (vrt. unk. közel), modam, madam leikkiä
(vrt. unk. mozo-gni liikkua), pidam sitoa (unk. fűzni kiin-
nittää); kid, ket käsi, vid, vit, vüt vesi. Ainoa poikkeus on
, mesi (vrt. kuitenkin vog.-ostj. muotoihin).
     Permiläisessä kieliyhteydessä on dentaali useimmiten
kadonnut: ki käsi, ku nahka (vrt. suom. kesi), mu, ma mesi
(vrt. kuitenkin vog.-ostj. muotoihin), śu, śo sata, vu, va vesi.
Joskus tavataan, tosin enemmän tai vähemmän epävarmoissa
esimerkeissä konsonantti: d: ludyk lude (ost. ƚotek, todek,
mutta vrt. myös syrj. ludny syyhyä); z: vez-gödny vetää,
vez-gyny imeä; l: kvala, kola kota, jota käytetään lyhempien

6

kva, -ka, -ko, -ku muotojen ohessa ja joka mahdollisesti on
johdettu -la päätteellä.[3]
     Vogulin ja ostjakin kielissä on t (ť), soinnillisen äänteen
edessä joskus ostjakissa d, esim. ostj. et-, ed- nousta (vrt.
suom. itää), vog. kät, kat, ostj. kēt, köt käsi, ostj. ƚotek,
todek lude, vog. pūt, pōt, ostj. put pata, vog. sat, šat, ostj.
sāt, sōt sata, vog. sater tuhat (vrt. unk. ezer), vog. vit, uiť
vesi, vog. nuk vät- vetää l. pukea ylle. Poikkeuksena on
kodan vogulilainen nimitys kol, küäl, joka ei pidä yhtä ostj.
χōt, χāt, kȧt muotojen kanssa ja johon siis mahdollisesti on
vaikuttanut syrj. muoto, ynnä meden nimet: vog. maî, mau,
mag, ostj. mavi, mag, jotka liian paljon poikkeevat ainakin
suom., mordv. ja unk. muodoista ollakseen niiden kanssa
indenttisiä.
     Unkarissa on z: bűz haisu (vrt. suom. mätä?), ezer
tuhat (vrt. vog. sater?), faz-ék pata, fűzni kiinnittää (vrt.
tsher. pidam sitoa, suom. pitää?), ház koti, talo, kéz käsi,
közel likeinen, liki (vrt. tsher. küdül), méz mesi, mozo-gni
liikkua (vrt. tsher. modam leikkiä), száz sata, veze-tni joh-
dattaa (vrt. suom. vetää, tsher. videm), víz vesi. Joskus
vaihtelee z ja d (gy), esim. büdös haiseva (vrt. bűz), vizes
ja vides vetinen, märkä, Fekete-ügy Cserna-voda; samoin
pronomineissa ez tämä, az tuo, mutta ide tänne, oda tuonne,
sinne. Näitä pronomineja en tosin, niinkuin Budenz, pidä
syntyneinä varsinaisen reduplikatsioonin kautta, koska den-
taaliklusiilin katoominen sanan alusta, kuten Anderson[4] on
todistanut, ei ole oletettavissa; mutta en myöskään saata hyväk-
syä Anderssonin mutkikasta selitystä, vaan luulen, että yksin-
kertaisten pronominivartaloiden eteen on demonstratsioonin
vahvistamiseksi liitetty erityinen prefiksi, joka ei ole klu-
siililla alkanut. Joka tapauksessa on tietysti z näissä unk.
pronomineissa syntynyt lyhyestä dentaaliklusiilista, joka alku-

7

jaan oli t niinkuin vieläkin latiiveissa -tova tänne tuonne,
sinne tänne, mutta jouduttuaan prefiksin vokaalin
jälkeen muuttui d:ksi ja sitten z:ksi.
     Suomen laskusanoja viisi ja kuusi vastaa tosin sään-
nöllisesti lapissa vitta, gutta (gen. viđa, kuđa), mutta muualla
enimmäkseen semmoiset muodot, joissa on vahvempi keski-
konsonantti: unk. öt, hat, mordv. vetä, kota, perm. vit, viť
ja kvajt, kvať. Tämä seikka on kaiketi paraiten selitet-
tävä ja onkin selitetty niin, että ensivokaalin ja dentaalin
välillä on ollut jokin äänne (huom. syrj. j), joka suomessa
ja lapissa aikaisin yhtyi edelliseen vokaaliin ja pitensi sen
(lap. vitta < *vīte), useimmissa muissa sukukielissä taas
yhtyi seuraavaan konsonanttin. Mutta samalla kuin hyväk-
symme tämän selityksen, jätämme puheenalaiset sanat käsillä-
olevasta tutkimuksesta pois ja siirrämme ne niiden sanojen
yhteyteen, joissa dentaalin edellä on puolivokaali tai konso-
nantti.
     Ensimmäisen ryhmän sanoissa saatamme siis päättää
olleen suom.-ugrilaisena aikana lyhyen dentaaliklusiilin,
joka mordvassa, yhteistsheremississä sekä vogulin ja ostjakin
kielessä on säilynyt klusiilina, permiläiskielissä tavallisesti
on kadonnut, unkarissa säännöllisesti muuttunut dentaali-
spirantiksi, lapissa avonaisen tavuun alussa vahvistunut tt:ksi
ja suljetun tavuun alussa heikentynyt spirantiksi sekä suo-
messa avonaisen tavuun alussa pysynyt klusiilina, mutta
suljetun tavuun alussa heikentynyt niinkuin lapissa.
     Huomiota ansaitsee lopuksi, että muutamilla tämän ryh-
män sanoilla on indoeurooppalaiset vastineet, joissa suom.-
ugrilaista klusiilia vastaa dentaalikonsonantti, yhdentekevä
onko se tenuis, media vai aspirata (tai spirantti), esim. sanskr.
çata- sata, *vad, *ud vesi, madhu mesi (sahasra, pers. hazār
tuhat, vog. sater, unk. ezer, mutta ostj. ťaras, ťores, votj.-
syrj. śurs[5].

8

     Toisessa ryhmässä on sitä vastoin vaihtelevaisuus,
mitä vokaalienväliseen konsonanttiin tulee, paljoa suurempi.
     Suomessa on tosin t jotenkin yleinen, esim. katoa- (inf.
kadota), kutea, kutoa, pato, putoa- (inf. pudota), sitoa, syte
(nom. sysi), uute (nom. uusi), vuotee (nom. vuode). Mutta
useammin tavataan odotettavan t:n asemesta tai sen kanssa
vaihetellen muita konsonantteja: d (= đ), l, r, s, j, v, taikka
on dentaali kokonaan kadonnut.
     Sanassa sydäme (nom. sydän), karj. šeäme (nom. šeämi
t. šeän) ei ole missään murteessa t:tä;
     ytime (n. ydin) on Agricolalla kirjoitettuna ytime, yty-
me, ythyme ja ydhyme;
     hitu sanan rinnalla, jota näyttää vastaavan lap. sađđe,
syrj. šelu-ka (?), unk. haj, héj (?), löytyy deminutiivi hiukka
(eikä hidukka);
     mataa verbin frekventatiivina saatamme pitää maleksia
verbiä (vrt. antaa, anneksia, Ruots. lap. modet, muoješet);
     mordv. moda vastaa toiselta puolen suom. muta, mura
sanaa ja lap. sanaa mođđe tomu (motte muta on ehkä suom.
laina), toiselta puolen taas suom. maa, syrj. mu, vog. ma,
ostj. sanoja; minä oletan siis, että suom. alkumuoto on
ollut muđa, joka toiselta puolen on jo yhteissuomalaisena
aikana kadottanut đ:nsä ja sitten assimileerannut vokaalit
u-a pitkäksi aa:ksi (vrt. suom. päältä < *pijältä = lap.
bajeld), toiselta puolen on muuttanut đ:n r:ksi tai avonaisen
tavuun alussa t:ksi;
     samalla tapaa kuin yhdistän saada ja sataa verbit, joiden
merkitys näkyy alkujaan olleen: joutuen liikkua, juosta
(vrt. lap. čuöđđet löbe omkring i Parningstiden, unk. szala-
dni juosta), sitten tulla (niink. tavallisesti Kalevalassa; vrt.
myös satama = tulopaikka, sato = (vuoden-)tulo, ja kaussa-
tiivivervi saattaa, joka neljättä sataa vuotta sitten vielä
kuului sađattaa[6], tulla alas, pudota (sade, unk. szállani),

9

tapahtua (vrt. Kal. satunen tapahtuma, seikka; satu oik.
tapaus (?), sitten tapauksen kertomus, vrt. äfventyr sanan
molemmat merkitykset, saks. geschehen ja Geschichte);
     nitoa sanan rinnalla löytyy nioa, nijoa, nivoa (vrt. lap.
njađđet);
     putu ja puru vaihtelevat (vrt. lap. bođđit dissecare,
dividere);
     palella ja pakkanen ovat luultavasti lähteneet samasta
kantasanasta pađȣ (vrt. ostj. pōt-, unk. fagy; palaa sanassa
on sitä vastoin luultavasti alkuperäinen l);
     vala, mordv. val sana, puhe, tsher. oj puhe, verrattuna
verbiin vannoa, lap. vuordnot, näyttää viittaavan alkuperäi-
seen kantasanaan vađȣ;
     älä, äl-, vir. ära, är-, mordv. iľa, îa-t(< *iďa-t), tsher.
it, ostj. , at näyttävät edellyttävän muotoa äđȣ̈;[7]
     vasempi, votj. paljan, paljam, unk. bal < *pađȣ,
vađȣ (?);
     sisä, vir. sizi (gen. see < *siđen), karj. siďeľi, sizeli
povi, lap. čađa läpi, kautta (?), unk. szé-k, szí-k sisus < siđȣ̈(?).

     Lapissa on melkein aina đđ, esim. mođđe tomu (vrt.
mordv. moda maa), njađđet nitoa, sađđe, sođđe hitu y. m.;
harvoin muita konsonantteja: j: Ruots. lap. muoješet madella,
maleksia; n: čadnat, čanam sitoa; s: sisa sisään (ensitavuun
vokaalista päätellen suom. laina); l: ale, Kuoll. lap. jiele älä,
elä (suom. lainoja ?); buola-š pakkanen (vrt. suom. palella).
     Mordvassa on tosin d (ď, t) tavallisin, esim. kadan jät-
tää (lap. guöđđet), kodan kutoa, maďan panna maata, sammua
(vrt. suom. mataa ?) moda maa, od uusi, nuori, seď, säď sysi,
sädej, sedej, sedi sydän, sodan, mokshassa myös sotan, sitoa,
udan maata (lap. oađđet). Mutta löytyy poikkeuksiakin:
palan paleltua (myös palaa), val sana (vrt. suom. vala <
*vađȣ?); pran (< *purán) pudota; moksh. uj, ers. uďeme,

10

udime ydin, sajan, savan, san tulla (vrt. suom. saada). Vaih-
televaisuus on siis pääasiassa samallainen kuin Suomessa.

     Tsheremississä tavataan muutamissa sanoissa d (δ) ja
sanan lopussa t, esim. kodem jättää (mordv. kadan), müdö
vuj mätäs (oik. maan pää ?), šidä puun sydän (vrt. suom.
sisä, unk. szék, szík), it älä, mutta useammin on konsonantti
kokonaan kadoksissa tai pari kertaa korvattuna j:llä, esim.
kuem kutoa, šuam, šoam joutua (vrt. saada), šü sysi, uo, u,
ū uusi, šüm sydän, vem, vim ydin; oj puhe (mordv. val), püa,
püje pato, kujam coire (vrt. suom. kutea, ostj. χujem). Kerran
esiintyy l, nim. sanassa mülande maa (vrt. yllämain. müdö vuj),
jossa luulen olevan saman johtopäätteen kuin suom. mantere,
mantu ja mansikka sanojen oletettavassa yhteisessä kanta-
sanassa *mantȣ (< *muđa-ntȣ); r tavataan sanassa mörtńä,
-ńe, nörtmö mäti, mähnä, jossa t luultavasti on myöhempisyn-
tyinen siirtoäänne (vrt. vog. mārńä, ostj. māren; lap. mæđem,
kuoll. mienen, miejn, mejn, joka ensivokaalista päättäen
viittaa suomalaiseen vaikutukseen; alkumuoto: mäđȣ̈ńȣ̈?).

     Votjakin ja syrjänin kielissä on, niinkuin Budenz on
huomauttanutkin, usein ľ (l), esim. koľny jättää (lap. guöđđet),
śulem, śölöm sydän, vyľ uusi, voľ vuode. Mutta ainakin yhtä
usein on konsonantti kadonnut ja pari kertaa j:ksi muuttunut:
jialny, jyalny nidellä, kuny, kyny, kyjny kutoa, mu maa,
su, sa noki (vrt. suom. sysi), suny tulla, vyjim, vim, vem ydin;
d esiintyy sanassa pudny jyrsiä rikki (vrt. lap. bođđit). Votj.
sanassa myź mäti, mähnä edustaa ź ehkä muutakin kuin
pelkkää puheenaolevaa dentaalia (vrt. ed. kapp.).

     Obilais-ugrilaisissa kielissä ovat vog. l, pohj.-ostj. ƚ (l),
(Surgutin murt. đ, ƚ, Irtyshin murt. d, t) toistensa vastineina,
joiden kanssa kuitenkin j vaihtelee, esim. vog. kul-, ostj. χaj-
jättää; vog. ḁj-, ostj. oƚ- maata; ostj. aj, āj pieni, nuori (vrt. suom.
uusi?); vog. valem, ost. vēƚı̊m ydin; ost. χuj- kutea. Välistä
on konsonantti kadonnut, esim. vog. ma, ostj. maa, vog.
sim, šim, ostj. sem, sam sydän. Klusiili on, jos emme ota
lukuun Irt. murretta, harvinainen: ostj. poƚ, pot pato, vog.

11

poľ-, pol-, ostj. pōt- paleltua, jäähtyä; r:stä ovat esimerkkeinä:
vog. mārńä, ostj. māren mäti, ostj. jir, jer- sitoa (vrt. suom.
nitoa).

     Unkarissa näyttää tosin l olevan tavallisin, esim. alunni
maata (lap. oađđet), bal vasen, nyaláb kimppu (vrt. suom.
nitoa), saladni juosta (vrt. lap. čuöđđet), szalag side, nauha,
velő ydin. Mutta sitä paitsi tavataan j, gy (= ď) ja kon-
sonantin kato, eikä millään voi todistaa Budenzin usein
lausumaa arvelua, että niiden sijalla ennen olisi unkarissa
ollut l; esim. haj, héj kuori (vrt. syrj. šeluka?), új uusi; ágy
vuode, fagy pakkanen, fagyni paleltua, jäätyä, hagyni jättää;
fá-zni palella, má-szni madella, maleksia, szív sydän, szé-k,
szí-k sisus.

     Toiseen ryhmään kuuluvilla sanoilla en ole huomannut
olevan indoeurooppalaisia vastineita, joka onkin luonnollista,
jos, niinkuin luulen edellisestä esityksestä selviävän, näissä
sanoissa on oletettava suom.-ugrilaiselle alkukielelle
omituinen, suomen d:n sekä l:n ja r:n kaltainen soin-
nillinen konsonantti, joka ei sopinut korvaamaan
lainasanojen dentaalista t:tä, d:tä tai dh:ta. Sillä etenkin
suhteet unkarin kielessä, jossa z:tä ei tavata tämän ryhmän
sanoissa, viittaavat siihen, että puheenaoleva äänne ei ollut
varsinainen dentaali, vaan alveolaarinen, joko spirantti
niinkuin suomen länsimurteissa tänäkin päivänä, tai mahdol-
lisesti bilateraalinen eksplosiva, sentapainen kuin ostjakin
Surgutin murteen đ, pohjoismurt. ƚ. Tämä äänne periytyi
nähtävästi useimmissa tapauksissa jotenkin muuttumatonna
kaikkiin erityiskieliin ja on paraiten säilynyt lapissa, mutta
muissa kielissä eri aikoina sekaantunut sukulais-äänteisiin
taikka kadonnut. Suomessa ja murteettain lapissa tämä
äänne helposti hämmentyi siihen dentaaliseen δ spiranttiin,
joka konsonanttiheikennyksen kautta oli syntynyt dentaali-
klusiilista t:stä suljetun tavuun alussa, ja tämän johdosta
tuli sitten suom. t, lap. tt avonaisen tavuun alussa käytän-
töön niiden sanojen mallin mukaan, joissa t oli alkuperäinen,
esim. suom. pađon : pato (alk. pađo), = koδan : kota ; Turjan

12

lap. vı̊ɵiδe nuku, makaa: vı̊ɵittet nukkua, maata = kı̊ɵiδe
kodan: kı̊ɵitte kota (mutta Ruijan lap. oađe : oađđet eikä
oattet).

     Yllä esitettyjen sanaryhmien ulkopuolelle olen jättänyt
muutamia sanoja, joiden asemaa en ole saattanut määrätä,
koska lappalaiset, unkarilaiset ja vog.-ostjakkilaiset vastineet
puuttuvat tai ovat epävarmoja; semmoisia ovat mordv. śudan
kirota, tsher. šüdem, šudem käskeä, šüdalam kirota, unk.
szidni kirota, torua (vrt. suom. sadatella); udar, utare, mordv.
odar, tsher. vodar, vadar (liett. laina); vuosi, syrj. vo, u; lato,
mordv. lata; hiite (nom. hiisi), hiito, hitto, tsher. ia, ijá
(tatar. laina?), joiden kanssa mahdollisesti kuuluu yhteen lap.
sieidde uhripaikka, epäjumalankuva ja jotka siinä tapauk-
sessa ovatkin esitettävät semmoisten sanojen yhteydessä kuin
viisi, kuusi, neiti, köysi y. m. Niiden esittämisen jätän kui-
tenkin toiseen tilaisuuteen.

Alaviitteet[muokkaa]

  1. Esitelmäni jälkeen ilmoitti professori Setälä, että hän ja samoin
    herra Wiklund olivat jo ennen minua tulleet samaan päätökseen kuin
    minä. Samalla kun siis mielelläni myönnän heille prioriteetin, en katso
    enää olevani estetty julkaisemasta tutkimustani, sittenkuin prof. S. näinä
    päivinä ilmestyneessä tiedonannossaan „Über Quantitätswechsel im Fin-
    nisch-Ugrischen” on maininnut puheenalaista asiaa koskevien tutkimus-
    tensa lopputuloksen — joka kuitenkaan ei ole aivan sama kuin minun
    — ja herra Wiklund äsken ilmestyneessä väitöskirjassaan, jota en vielä ole
    nähnyt, epäilemättä esittää saman asian omain havaintojensa nojalla. —
    Käsikirjoitukseeni en ole tehnyt muita mainittavia muutoksia, kuin
    jättänyt pois jonkin epävarman vertauksen sekä kaikki esimerkit, joissa
    dentaalin edellä on umpiloppuinen diftongi eikä pelkkä vokaali; nämät
    sanat eivät nimittäin vaikuta lopputulokseen ja sopivat paremmin esi-
    teltäviksi niiden sanojen yhteydessä, joissa dentaali on konsonantin
    jäljessä tai edellä. Toiselta puolen olen lisännyt muutamia myöhemmin
    huomaamiani vertauksia ja selvemmin lausunut ajatukseni suom.-ugr.
    ð:n ääntämistavasta ja -kohdasta. — Mitä prof. S:n äskenmainittuun
    tiedonantoon tulee, jossa hän esittää sen hypoteesin, että suomalais-
    lappalainen laajuuden-vaihtelu olisi suomalais-ugrilainen perintö, ei
    minulla muuten ole syytä siihen tällä kertaa kajota, vaan jään odotta-
    maan todistuksia. Helsingissä 29 p. Toukok. 1896.
  2. Magyar-ugor Ősszehasonlító Szótár, ss. 386—387. — Üeber
    die Verzweigung der ugrischen Sprachen, ss. 27—32.
  3. Ks. Wiedemann, Gramm. d. Syrjän. Spr. § 27. — Setälän mai-
    nitsema sana maľa, joka yhdysperäisissä mehiläisen nimissä vaihtelee
    ma ja baľa sanojen kanssa, on hämärä.
  4. Teoksessaan „Wandlungen der anlautenden dentalen Spirans
    im Ostjakischen”.
  5. Ks. Thomsen, Den got. sprogkl. inflyd., ss. 2–3. — Tekisi
    mieli panna myös kota (Thoms. s. 40, Ahlqvist, Kulturwörter ss. 104–
    105), pata (Kulturw. s. 138) ja vetää sanat yhteyteen indo-eur. vastinei-
    den kanssa.
  6. Kustaa Waasan julistuksessa Helsingistä ²¹⁄₁₁ 1555: Hengen
    Rijſtan tauaran ia kaicken modon kanſa quin tee voitt edes ſadatta
    — Agricolan Ps. 81 b: ioille hen caikia paha sadhatta.
  7. Saman selitystavan voisimme ehkä sovittaa esim. sanoihin
    ylkä ja yrkä, lap. orrot (vrt. olla), mordv. eŕan elää, unk. három, vog.
    χurum kolme y. m. joissa l ja r vaihtelevat.