Suomalaisen ensimmäinen alamainen tervehys Armolliselle Keisarille NIKOLAILLE, käytyänsä Suomesa vuonna 1830

Wikiaineistosta
Suomalaisen ensimmäinen alamainen tervehys Armolliselle Keisarille NIKOLAILLE, käytyänsä Suomesa vuonna 1830 *).

Kirjoittanut Jaakko Heickell


Tervet! Isämme, ilomme,
rauhallinen rakkahamme,
paras turvamme tukemme,
armollisin ainoamme:
Tervet! hyvin tekiämme:
koskas armias korjaisit,
siirtelit siipeisi alle,
kansan, joka katkerasti
itki suloista Isäänsä,
ALEXANDER’ armiasta,
jonka tutuks’ tultuamme,
tehtyä silmä-teräksi,
maamme läpi matkustaisa,
tuonne piti tuonelahan,
ihanampaan isän maahan,
taivaan isohon talohon,
ennen ehtoonsa eroita
kodostamme kuolevaisten,
heittämähän äitin helma,
rauhan maja rakkahimman,
sukulaisensa suloiset,
lapset alkain Lapinmaasta
alla auringon avaran,
Kiinan kaukaisen rajoille,
jotka äänellä yhellä,
pisaroilla suuret pienet,
itkit parasta isäänsä,
vartiaansa valittivat,
asti päivään armaasehen,
koska tulit turvaksemme,
orvoille oiva isäksi,
NICOLAI laupiaamme,
siunaus Ruhtinan sivulla.
Sinä tuiman Turkin vallan’
mahtavan, ensin masennit,
ylösnostit ystäväksi
vanhan veri-vainoojamme,
Saatit (Raamatun sanoilla
puhuakseni paremmin)
maailmaista mammonata
kristi-kunnan kunniaksi.
Ole’ ilomme, omamme,
tarvet, toivo, tavaramme,
rauhallinen rakkahamme,
Suomen majoin mataloihin
ensi kerran Keisarina
tervet tultuas tuhansin!
Siunatulla sitehellä,
uskon oivalla opilla,
parahalla pantsarilla,
yhdistänet yli maamme
kaikkein sydämmet syliisi,
hellään armo hellmahasi.
Meill’ on ilomme ihanin
huvitussa huolten alla
täällä murehen majasa,
paitsi taivaan tavaroita,
iankaikkista iloa,
olla aina kuuliaiset
aina nöyrät alamaiset;
korotella korkeimmalle
rukoukset Ruhtinamme,
esivaltamme edestä.
Sitä vanhat varoittavat
keskellämme kelvolliset,
opettajat oivalliset
lasten poveen latelevat
pehmiäksi perinnöksi.
Annoit kyllä aikakirjat,
saatit maahamme sanomat,
tiedon kuinka kuuluisasti
kansakunnat aina kaiken
vastaan otit valtikkaansa
pauhuin, jylyin pauhinalla,
äänen, huuliin huminalla,
kullaisilla kunnioilla,
katovilla kaunehilla,
jotka sauvuna samoisit,
höyry päisä päilyilivät
ensi tuulen tuntuvisa,
kovan ilman koittehilla;
vaan ei ole ollenkahan
näitä suonut Suomen maahan
Luoja suuri luomisesa,
ainoastaan antoi meille
poloisille pohjolasa
halun, tunnon hartahimman
valtiaalle valmistahan
kunnian portit povihimme,
synnyttämään sydämmihin,
jois’ on sia siunattuna
muurit, aikain muttamatta,
lähdet hyvin lämmitetty
rakkauden raittihimman
aina sille armiaalle,
jonka taivas johdattanut,
Herraksemme herättänyt,
pyhä voidet voidellunna
valvomahan vakuuttamme.
Tämän, kelpo Keisarimme,
NIKOLAI laupiaamme!
majan löydät matkustaisas
Suomen rannoille raketun,
pohjan perään perustetun;
tukevan kuin tunturimme.
Pantu niinkuin vuoren pahta,
lykkäämätöin lyngällensä,
tämä alati avoinna
vahvalla on varustettu
rakkaudell’ rautaisella
runsahasti Ruhtinalle.
Tämä taivahan tavara
peri isiltä peritty
lahjaks jääpi lapsillemme.
Vaikka kerran kerskannevat
muukalaiset muilta mailta
kansoja kauniimpiakin
olevan onnen tilasa,
taaemmilla tantereilla,
joill’ on kulta kunniana,
maja hohtaa hopealta,
hyvin silmäin siveyttä,
aina huulisa hunaja;
vaan ei ole vaivaisilla
tallella talven varaksi
uskoo, rauhaa, rakkautta
viettelykset välttämähän,
povesa kuin pohjolaisen,
jot’ ei vilppi vietellynnä,
kaikkein aikain kavaluudet,
luomisesta luettavat,
voineet olla voimalliset
Esivallast’ eroittamaan
uskoo vahvaa unhottamaan.
Näillä tunnoilla tulimme,
lähestyimmä lämpimillä,
ALEXANDER’ armiasta,
kallihinta, kaunihinta,
taivahitten tavarata
muuttumatta muistoisamme,
koska tahto taivahasta
vaati Häntä vallan päälle
surutettuun Suomen maahan.
Samat uhrit uskolliset,
alamaiset antimemme,
syliis armas kantanemme,
toivollamme totisella
tullaksemme tuntemahan,
saahaksemme saman armon,
suosion ja suojeluksen
uuden Isän istuimelta.
Ylähälle yhdistyvät,
lasten todet toivotukset,
että aina armiaasti
Herra ottais hellmohinsa,
kuulis taivahan Kuningas
korkeudes’ korvillansa;
että antais’ armiaalle
Isällemme ilon päivät
aina’ koittaa’ avarasti,
huolet suuret huojentaisi
valvoisansa vakautta,
kantaisansa monen kansan
onnet, murheet olallansa;
ettei vaipuis vaivain alla,
kohtais Häntä kompaistukset,
jonka taivas johdatteli
annoi tulla armostansa
iloks turvaks ihmisille,
kantaan kuvaa kaikkivallan
pitkin piirinsä lavean.
Näihin antais’ armon Isä
Ruhtinamme runsahasti
saaha riemu-sanomilla
iloisia, ihanoita
vuosikausia kauniita
nautita isoon ikähän;
siihen teräs terveyden
lahjain Herra lahjoittaisi
kukistamaan menot kurjat,
riettaudet rikkomahan,
vääntään niskat väkivallan,
jos tuo tohtis’ torjumahan,
kehtais tulla vielä kerran
rajoillemme rauhallisten.
Vaan kuin vihdoin viimeiseltä,
armiaamme ajan tullen,
taivas lainaansa takaisin
vaatii, retkell’ vaivaisenki,
tuodaan kuttut kunniahan,
iankaikkiseen ilohon
taivaan Isän istuimelta,
perimähän perintönsä,
vaivain palkinnon parahan;
silloin meille siunauksen
jälkehensä jättäköhön
Herran siunattu suloinen;
silloin suru rakkauden
seastamme siirtyvätä
siviästi seuratkohon,
muiston ikuisen muasa,
tuonne taivahan talohon,
armon Herran asuntohon.

J[aakko]. H[eickell].

*) Muualta tullut. Tämä Runo on ollut meillä jo viikkokausia, mutta ei ole sopinut, erinäisten syitten vuoksi, panna’ sitä ennen näihin Aviiseihin. W. S. T.


Lähde: Oulun Viikko-Sanomia -lehden vuosikerta 1830, 23. lokakuuta s. 3, 30. lokakuuta s. 2–3. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 28.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Oulun Viikko-Sanomia, vuosikerta 1830. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ovs/ovs_1830_rdf.xml.