Suomen Iida

Suomen Iida. Kirjoittanut Edvard Valpas-Hänninen

On huoneessa kirkas, kun valoja hohtaa

ja loistavat katsehet intoiset.

Sen Iidan, sen kuulun, ne kaikki kohtaa,

ja sille ne sykkivät sydämmet.

Ne sykkii ja lyö kuni tuttavalle,

ja riemua tuntuvi kaikkialle.

Niin ylväsnä, ylpeenä mieli on

kuin kuuluisi jonnekin taivohon,

mi valaisi kaikelle maailmalle

sen tunteen, mi on kuni pohjaton.

Kas: Siitä on onni ja ylväs mieli

kun Suomemme suurta synnytti,

min mainetta kauvas kertoo kieli,

sen maatakin kiittää kuuluksi.

Soi kiitosta Iidan näyttelystä,

kun loihtii hän sillä viehätystä

ja lumoaa vallan yleisön.

Hän luopi taiteisen ilmiön,

mi korkeinta tuottavi tyytymystä,

on parasta nähtyä näyttämön.

Vaan usein se Iida, toivojen tuoja,

on niinkuin sen kahleet murtaa vois:

niin itkusa, surujen ihana suoja,

kuin vapautta turhaan taistoin lois.

Voi: sortuihan suruihin Kalevan Aino!

Ja useinhan voittavi väkevän vaino

ja kahleilla lempeän kylmettää

ja ruusuja surmaa pakkassää,

myös rintoja murtaa raskas paino,

vain jalous sorretun muistoksi jää.

Hän jalo ja hellä: kun lemmen kohtaa,

niin hennosti rintansa huokuaa

ja ihmeesti katsehet tunteita hohtaa;

myös kasvonsa kauniit kuvastaa

niin viehästi ilmeet ilosat, vienot,

niin hellästi huolet lempeät, lienot

ja syvästi suurimmat suruset

kuin huokuisi tuskien lähtehet

ja tulvisi tuntehet vahvat, hienot

ja aihtaisi värehet tuhannet.

Ja kuinka hän synkkänä hiljaa viihtyy:

kuin luonto ois edellä ukkosen.

Vaan sitte sen mieli nousee, kiihtyy

ja yltyy voimasta tuntehen:

jo läikkyy aivankuin lahdenlaine,

jo uhkaa aivankuin myrskynmaine,

jo huojuu, riehuisna roiskuen lyö

ja hurmaa vaahtoine voimakkaine

kuin Imatran kuohuva hyrskyvyö.

Kuin Suomeni kevään luonto suuri

sen sielussa silloin uhkuvi.

Se hyökkää ja ruhjoo: kahlemuuri

pois väistyös, väistyös kauvaksi! –

Myös sorron ja vainon painon alta

käy voitolle joskus elämänvalta

ja siunausrikkaana siittää ja luo

ja taistojen avulla auringon suo,

min kosketus tuntuvi satoisalta

kun liikettä, hyötyä, viehettä tuo.

Noin toivoa, toivoa: ettäpä kerran

pois inhotut sitehet irrata sais

ja elellä vapaana halunsa verran.

Vain itsensä vaistoja noudattais!

Ai, näinkö hän neuvovi Suomenmaalle,

sen vanhalle, orjalle oppilaalle:

on taiston ja hyvehen ainoa tie,

min inehmo konsaan keksinyt lie,

mi kelpaa kansalle voimakkaalle

ja vapauden kummulle joskus vie.

Ja näinpä hän näyttää Euroopalle:

On Suomi nyt surun ja toivon maa,

kuin vaimo mi sortui miehen alle

ja kantavi kahletta tuskaisaa,

vaan sillä on voimana siveys suuri

ja kuntokin vahva kuin kalliomuuri.

Se kestää, lujasti vastaan on

ja raivaa itsensä voittohon

ja nostaa kuin vehmas elämän juuri

myös kukkansa loistoon auringon.

Lähde: Valpas-Hänninen, Edvard 1904: Arkkiveisuja y. m. vetänyt viisi itse Ee Vuu Vessu. Helsinki.