Suomen kielen ylenkatseesta

Wikiaineistosta
Suomen kielen ylenkatseesta.

Kirjoittanut Pentti Lyytinen


Olisipa Lyytisenki
kerran ruveta runoille,
kielestämme kirjoitella,
maamme puolesta puhua.
Siit on Suomemme suruinen,
kun on pilkkana pietty,
alemmaksi arvattuna,
vaikk’ on meiän mielestämme
kieli kyllä kelvollinen,
jolla saattaapi sanoa
nimen kaikellen kalullen,
sekä lausua lakia,
että evankeljumia.
Kasvoipa kapalolapsi
ennen miehenki mitalle,
eli kuoli kerassansa,
vaan on Suomemme suruinen
käärittynä kätkyehen,
lyöty vangiksi vakuhun,
jossa kestääpi kitua,
saapi itkeä ikänsä,
ikäviä iltakauet,
aivan harmista haleta,
asua oven takana,
eikä kuulla kolkutusta.
Olipa ennen oiva tyttö,
talon tyttö taitavainen,
se oli kaunis kasvoiltansa,
varsin siviä varreltansa,
oli silmiltä siviä,
sekä poskilta punakka,
vielä kieleltä kiverä,
sanoiltansa selvä seppä;
muut ne vietihin vihille,
hän jäi yksin outtamahan,
jok’ oli ihmettä ikänsä,
kumma kaikkien katsella.
Tahdotko nimenki tietä
tämän tyttären siviän? –
se oli Suomi sievä tyttö,
hän on toivonut toella,
kauan aikoa katsellut,
aina outellut ovessa,
sitä sulhoa suloista,
ken hänen vihille veisi,
taluttaisi häätupahan.
Toiset tanssia tekevät,
iloitsevat iltakauet,
kyllä suuressa salissa,
lavioilla lattioilla;
Suomi raukka sen ikänsä
saapi seisoa pihalla,
olla ain’ oven takana,
saapi väristä vilusta;
josta viimeinki väsyypi,
valittaapi vaivojansa.
Lähestyyhän lapsukainen
hyvän isänsä etehen,
valituksella vajaasta,
muistutuksella mureesta. –
Tällä mielellä monesti
meki muina aikoinamme
lähestyimme länsi puolta,
tässä toivossa tulemme,
taaskin iskeymme itähän,
jossa paistaapi paremmin,
aurinkoinen ankarammin;
jossa näkyypi näköisät
taidon kynttilät kytevän,
aina paistavan paremmin,
opin koitto korkiammin.
Kyll’ on kylästä Suomen
kauan Ruotsia rukoiltu,
kyll’ on maksettu mahoton,
suuri summa suoritettu,
mataloistaki majoista.
Haettuna on hartahasti,
kumarrettuna kovasti,
raittihin rahan sivussa,
kun on pyyetty pykälä
tutaksemme tuomiosta,
eli kirja kirjoitettu,
vaikka kyllä vaillinainen,
puuttuvaisella puheella.
Onhan Suomi suora kieli,
puheissansa puuttumaton;
saattahan sillä sanoa,
selitellä selvät tiedot,
vaikka Saksasta sanomat,
eli opit ulkomailta,
kirkastella kiiltäväksi;
voipi kukkua koreesti,
että laulut lauleskella.
Jo lienen paljon puhunna,
kieltä äitimme kehunna;
kuitenkin kumarran vielä,
aivan nöyrästi nökötän,
niinkun köyhä kerjäläinen,
joka maistaisi muruja,
palan makeita paloja,
syänmaassa synkiässä
vieressä vihavan leivän.


Lähde: Sanan Saattaja Viipurista -lehden vuosikerta 1841, 18. joulukuuta s. 2–3. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 22.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Sanan Saattaja Viipurista, vuosikerta 1841. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ssv/ssv1841_rdf.xml.