Suomen kielestä

Wikiaineistosta
Suomen kielestä

Kirjoittanut Pentti Lyytinen


Olis lysti Lyytisennik
Kerran ruveta runoillen.
Mistähän saanen sanoja
Pantavaks paperin päälle?
Saanenko heitä Savoista,
Vaiko kutsun Kainuhusta,
Maamme puolesta puhua,
Kielestämme kirjoitella?
Siit’ on Suomemme surunen,
Kuin on pilkkana pidetty,
Alemmaksi arvattuna,
Miesten peräti parista,
Waikk’ on meiän mielestämme
Kieli kyllä kelvollinen,
Jolla saattaapi sanoa
Nimen kaikellen kalullen,
Sekä lausua Lakia,
Että Evangeliumia.
Kaswoipa kapalolapsi
Ennen miehenkin mitallen;
Waan on Suomemme suloinen
Käärittynä kätkyessä,
Kyllä pienessä pu’ussa,
Aiwan halwassa hameessa.
Ikäwässä iltakauet
Saapi harmista haleta,
Waikk’ on wuosia kulunut
Paljo kyllä kymmeniä:
Kolkuttanut kauvan kyllä
Ja ollut owen takana.
Rakastettu Ruohtalainen,
Jospa aukaset owea,
Kumartelen kunnialla,
Lasken lakkini alemma:
Suaihte sanoja Suomen
Suosiolla Seuranasi!
Ehk’ on ennenkin eletty
Kielen entisen eduilla,
Niin on maksettu mahotoin,
Suuri summa suoritettu
Suomen köyhästä kylästä
Mataloistakin majoista.
Lainna-kielellä Lakimme
Hakenunna hartahasti,
Rukoillunna Ruohtalaista
Raittihin rahan sivussa,
Kuin on pyyetty pykälät
Tutaksemme duomioista. –
Se on ihmettä ikänsä
Ett’ ei tykätä tytöistä,
Waikk’ on silmiltä siviä,
Sekä poskilta punakka,
Wielä kieleltä kiwerä,
Sanoiltansa selvä seppä,
Joka taitaapi takoa,
Herroillenkin helkytellä.
Onhan Suomikin sukua,
Herroillenkin heimolainen:
Saattaahan sillä sanoa,
Selitellä selvän tiedon,
Waikka Saksasta sanomat,
Eli uskon ulkomailta:
Kirkastella kiiltäwäksi
Sekä waltikan Wenäjän
Että ruunun Ruhtinoitten:
Sekä kukkua koreesti,
Että laulut lauleskella.
Suomi rukka on rutussa,
Sananlaskunsa salassa,
Joist’ on Suomemme sakia,
Sanan parsista paraista.
Hän on toiwonut todella
Sitä sulhaista suloista,
Outellut aina owessa,
Jospa wietäsiin wihille
Sulhasen suloisen kansa,
Rinnallansa Ruohtalainen.
Lähestyyhän lapsukainen
Hywän isänsä etehen,
Walituksella wajaasta,
Muistutuksella mureista;
Tässä toiwossa tulemme
Lähemmäksi länsi puolta,
Jossa paistaapi paremmin
Aurinkomme ankaremmin,
Joka näkyypi nutusta
Suuri oppi olkapäiltä.
Täällä näkyypi näköisät
Taidon kynttilät kytewän,
Paistavan paremmin aina,
Opin koitto korkiammin.
Jos lienen paljo puhunna,
Äitimme kieltä kehunna,
Kuitenkin kumarran wielä,
Aiwan nöyrästi nökötän,
Niinkuin köyhä kerjäläinen,
Joka maistaisi muruja,
Palan makeita paloja,
Syänmaassa synkiässä,
Wieressä wihawan leiwän.
Toiset tanssia tekewät,
Iloitsewat ilta kauet
Kyllä suuressa salissa,
Lihawalla laitumella;
Suomen ukko ulkopuolia
Saapi wäristä wilussa,
Josta hän wiimmen wäsyypi
Walittaapi waiwojansa.
Wielä herttanen hewoinen
Saapi seista tantereella,
Waljastettu walmihiksi
Ruohtalaiselle ruweta,
Kuin on päästy pöyän päästä,
Tultu tanssista takasin.
Sanoisin pari sanaani,
Josma oikein osaisin:
Jossa sowinto suloinen
Öisi weljesten wälillä,
Siinä koittaisi koreesti
Aina onnen aamu rusko,
Sekä korkeihen kotona,
Että majassa matalan.
Siwiä sowinnon poski,
Joka kaikki kaunistaapi,
Peittelee pienet wiatkin,
Riiat ratkaisee rajoilta.
Rakkaus on rauhan juuri,
Sill’ on enemmän ewästä.
Joss’ on rakkaus rakettu,
Sanan lasku saavutettu,
Siin’ on siunaus sisällä,
Rauha kansa kartanolla,
Siin’ on walta wanhemmilla,
Siinä lapsilla lakinsa.
Kuin ei Adami asuisi
Wallihteisi wallan päällä
Maalla missäkään majassa,
Silloin onnesta osamme
Saisimme salatun voiman,
Seurata sovinnon tietä
Maailmassa matkallamme.
Sitten saisimme samota
Sisällen onnen owista
Kaikissakin kartanoissa.


Kunnioitettavat Isät kielissä!!![muokkaa]

Pää asiana tässä paperissa ei ole mitään muuta, kuin että lapsillisimmassa nöyryydessä ja suurimmassa yksinkertaisuudessa ilmoittaa ikäwätä siitä, kuin Suomen kieli on pidetty niin halpana maailmassa, nimittäin yksinkertaisilta, että tuskin se on palwelian wäärti: waan niinkuin orja. Joka ikävä on alkunsa saanut siitä, koska korwiimme on kajahtanut ja silmiimme myös koittanut, että kunnioitettawat ja korkiasti oppineet Opettajat owat huolta pitäneet Suomenkielenkin eduista. Muutoin minä en olis osannut ajatellakkaan tämänlaisesta asiasta, ja sitä wähemmän liikuttaa huonoo pannaani. Herra siunauksella krunatkoon kaikkia Esimiehiämme, jotka ottawat waaria kaikkein yhteisestä paraasta, ja muistawat vähäisiäkin weljiä.


Lähde: Lyytinen, Pentti ja Anna Reetta Korhonen 1961: Pentti Lyytisen ja Anna Reetta Korhosen runoja. Toimittanut Vihtori Laurila. Peuran museosäätiö, Rautalampi.