Suomen laulu (Luoma)

Wikiaineistosta
Suomen laulu.

Kirjoittanut Samppa Luoma


Se kasvoi keskellä korpien,
se tuntui jo turpehen alla
mun kansani tänne tullessa,
sen seurana nälkä ja halla;
    mutt’ kansapa vaan
    se laulujaan
ei jättänyt korpehen kuolemaan.
Jo korpien kylmistä notkoista
se kasvatti kirkkahan oraan,
ja siementä kansani sirotti
joka suolle ja kutkahan soraan.
    Ja laulaen
    luo kantelen
mun isäni astui, ja soitellen.
Ja milloin päivä päättynyt lie,
isät että ei laulua luoneet?
Ja milloin korvesta tullessaan
ei laululle lahjaa tuoneet –?
    – Ei milloinkaan
    ole laulustaan
viel’ lakanneet laaksot ”laulujenmaan”.
Kun kankailla kaskea kaadettiin
ja honkia huiskutti tuuli,
niin vanhat tietoja, viisautta
iki-henkien laulavan kuuli,
    he lapsilleen,
    koti kansalleen
niistä solmivat soitonseppeleen.
Niin yhtyi lauluhun nuoremmat,
jotka lähtivät korpien takaa
ja toivat esille taitojaan.
– Se virsi se oli niin vakaa,
    jota lauloivat –.
    Sen kuulivat
myös laulajat suuret ja summemmat.
Se varmaan heitä jo innosti
tuo salojen serenaadi,
koska helkkyen siitä jo helisee
pääkaupungin esplanaadi.
    Ja vieläkin on
    yhä kuolematon
sen alkaja, humina hongikon.

Helsingissä 19 20/6 00.


Lähde: Luoma, Samppa 1900: Laulurunoja. Antti Hautala, Kokkola.