Suomen laulu (Luoma)
| Suomen laulu. Kirjoittanut Samppa Luoma |
- Se kasvoi keskellä korpien,
- se tuntui jo turpehen alla
- mun kansani tänne tullessa,
- sen seurana nälkä ja halla;
- mutt’ kansapa vaan
- se laulujaan
- ei jättänyt korpehen kuolemaan.
- Jo korpien kylmistä notkoista
- se kasvatti kirkkahan oraan,
- ja siementä kansani sirotti
- joka suolle ja kutkahan soraan.
- Ja laulaen
- luo kantelen
- mun isäni astui, ja soitellen.
- Ja milloin päivä päättynyt lie,
- isät että ei laulua luoneet?
- Ja milloin korvesta tullessaan
- ei laululle lahjaa tuoneet –?
- – Ei milloinkaan
- ole laulustaan
- viel’ lakanneet laaksot ”laulujenmaan”.
- Kun kankailla kaskea kaadettiin
- ja honkia huiskutti tuuli,
- niin vanhat tietoja, viisautta
- iki-henkien laulavan kuuli,
- he lapsilleen,
- koti kansalleen
- niistä solmivat soitonseppeleen.
- Niin yhtyi lauluhun nuoremmat,
- jotka lähtivät korpien takaa
- ja toivat esille taitojaan.
- – Se virsi se oli niin vakaa,
- jota lauloivat –.
- Sen kuulivat
- myös laulajat suuret ja summemmat.
- Se varmaan heitä jo innosti
- tuo salojen serenaadi,
- koska helkkyen siitä jo helisee
- pääkaupungin esplanaadi.
- Ja vieläkin on
- yhä kuolematon
- sen alkaja, humina hongikon.
Helsingissä 19 20/6 00.
Lähde: Luoma, Samppa 1900: Laulurunoja. Antti Hautala, Kokkola.