Suomen sepoille

Suomen sepoille. R. S. T:n talvijuhlassa 18 2/12 99. Kirjoittanut Samppa Luoma

I.

Sep’ on seppo Ilmarinen,

veli vanhan Wäinämöisen,

joka ensin pajan laati,

pajan laati, ahjon laittoi

sekä lietsimet latasi

tällä maalla mairehella,

Suomen niemellä hyvällä,

yhtenä kesäisnä yönä,

kahden kallion välihin.

– Päivän laati lietsimiä,

toisen ahjoa asetti,

päivänä jo kolmantena

alkoi rautoa takoa

ahjolla, alasimella,

vasaroilla, valkkamilla.

Kun on lietsoi liehautti,

säikkyi hiilet säkenihin.

Kun on lyödä lynnähytti,

kalke kuului kuun tupihin,

sieltä pilvihin samosi,

laski sitte lainehille.

Aallot loiskui luotoloihin,

kallioihin kaljahutti,

jotta kuuli kaikki kansa

kumua ylen kovoa

pirtissä istuessansa.

Kuulusteli kummaksensa

kansa Wäinön, arvelevi,

aattelevi,

mik’ on kamu kankahalla,

mikä mätkinä mäessä,

ritinä risukasassa.

Onko turma maille tullut,

vaiko pensahat palavi

Kalevalan kankahilla,

Suomen suuressa salossa?

Tuota tuossa mietitähän,

katsotahan, kuunnellahan:

on niin kummasti kumuaa,

helskyttää niin heleästi,

kun on paasia paloisi,

särkisi kivisiruja – –

Kunnoton kulopaloksi

sauhu, pieni saunaksikin,

säkenet ylen sakeat – –

Totta tiesi tehtäväksi

Kalevalan urho kansa

Suomen suuressa salossa

kun niin outo ääni soipi

kuusikosta, kumahtelee

lentäin lehtojen ylitse,

kankainen kainaloitse,

täyttää vuoret, täyttää laaksot,

soipi niin ylen somasti.

Kokoontui pajan ovelle

kansa kaikki, pienet, suuret,

ihmettä imehtimähän;

ei oo turma maille tullut,

eikä kuolema kohannut,

kotus vain on kankahalla,

kaunis pirtti kuusikossa;

nurkassa tuli tuhisi,

peurannahka puhalteli.

Itse seppo Ilmarinen

seisovi selin tulehen,

takoa taputtelevi

rautoa tuli-punaista.

Käänteleikse, katseleikse,

siitäpä hyvä tulevi,

koituvi ylen ihana.

Takoi päivän taputteli,

heilutti hiki otsassa,

tunsi hyvän tehnehensä,

parahan osannehensa,

jost’ on ilo ihmisillä

lauha ihmislapsosilla.

Silloin Wäinön kansa näki

taivaankannen päänsä päällä

täynnä tähtiä, tuhansin,

päivyt tähtien kesellä.

Päivyt paistoi pirttilöihin

kuu niin kauniisti kumotti,

jott’ ei moista ennen nähty

näillä mailla mairehilla,

Wäinölän kivi ahoilla.

Jo pian paja kohosi,

yksi siellä, toinen täällä,

pitkin Wäinölän kyliä,

kun on taito tarkattihin,

huomattiin ikihyväksi.

Raataa niissä rakettikin

miesten miekoiksi hyviksi,

tehtihin työkaluiksi,

joilla maata muokattihin,

kannot irti kiskottihin,

maita pelloks pengottihin.

Siitä kasvoi kaunis vilja

onneksi kovaosaisen

kansan, paljo kärsinehen.

Siitä jatkoi esi-isät

työtä, jonka Ilmarinen

oli kerran alkanunna.

Suomen kansa siitä varttui,

väestä ylen vähästä,

kun on voimin työtä väänsi,

Luojahansa luottain aina

kulki tietä viitottua.

Siitä kansan onni koitui.

Tiesi tielle tullehensa,

oikeaan osannehensa,

jott’ei kadu kulkuansa

sinä ilmoisna ikänä.

Niitä toivonsa heräsi

uuden Sammon saamiseksi,

jost’ on ilo ihmisillä,

lauha Suomen lapsosilla.

II.

Kauvan kulki kansa Wäinölän

pimeätä korpipolkuaan,

kauvan kesti, kesti kytien

ahjo, ennen kuin sai hehkumaan.

Sammunut ei sentään tuli,

kohta liekkihin se leimahtaa.

Räytyneeks jo luuli Kalevan

tulen maailma ja kulttuuri,

siks’ kun nähdä saivat, Pohjolan

taivas miten tulta hulmuvi;

leimuun sai sen itä tuuli,

kansan sydämeen kun puhalsi.

Siksi sepot, työhön joutukaa,

yksin mielin valon ahjon luo!

Hiili sydänmaille kantakaa,

kortes, seppo, yhteistyöhön tuo;

yksimielisyys on voimaa,

sillä vuoriakin siirtää voi!

Uusi ahjo, keskeen syvien

rivien te, sepot, laittakaa,

ja mitä kansan kallehinta on

sota-aseiksi se takokaa;

aseiks’ totuuden ja valon,

vaan ei välineiksi verityön!

III.

Kas, sitte, veikot, tuhansin kun ahjot hulmuaa,

ja tuhansista tulista säkenet suihkuaa,

niin silloin maailma nähdä saa, mit’ tämä kansa voi,

kun helkytykset seppojen korvesta Suomen soi!

Jos muut jo silloin väsynyt, on meillä kuntoa,

me maailmalle näytamme Suomemme sointuja,

ja kansat sivistyksensä näkevät vanhenneen,

ja uuden valon vartijaks’ Pohjolan astuneen.

Ja silloin maailman huomion saa Hakkapeliitat,

kuin muinoin, jolloin verisin miekoin he sotivat;

vaan silloin joukko toinen on ja toiset toivehet,

ei johda meitä sotaisuus, vaan uudet aattehet.

Tää kansa pieni, köyhä on, vaan siihen luottakaa,

ett’ tarmo, yksimielisyys voi kaikki toimittaa;

sen näytti Kreikka aikoinaan ja kansa Karttaagon,

mit’ valo, yksimielisyys ja tarmo kansan on.

Nyt meitä, veikot, innostaa maan suuret toivehet,

kansamme valo, vapaus, ei kalvat veriset.

Ei meitä idän irnusäät voi lyödä, masentaa,

me saamme toivon touosta satoa odottaa.

Se toivon touko kukassaan jo meillä kukoistaa,

ja valon viljavainio satoa ennustaa,

vain lisää työhön tarvitaan, väkeä toukohon,

me toivon toukopellolle! se tehtävämme on!

Ja sepot uudet takovat kansalle asehet,

joill’ miehissä me katkotaan kansamme kahlehet!

Kun näin me voimin työnnetään, niin aika pian on

jo käydä viljaa korjaamaan toivomme toukohon!

Lähde: Luoma, Samppa 1900: Laulurunoja. Antti Hautala, Kokkola.