Suomen viljelys

Suomen viljelys. Kuninkaalliselle Suomen Talousseuralle. Kirjoittanut Frans Mikael Franzén

1800.

Kai elät, kehuttu sä keskuushyve vielä?

En kuvaas Kreikasta ja Roomasta, vaan sun

näen Pohjolassa nyt mä itses. Metsään siellä

paeten pyhyytes sä kätkit runnotun.

Ja rauha, valistus ne tarjoo loiston, jota

maass’ urhotöiden et suurempaa saanutkaan.

Uroita vaatii myös se sota,

kun turhuus, velttous ja raakuus voitetaan.

Niit’ on; ja, Suomi, saat myös vihdoin pääsi nostaa

Euroopan jaloimpain sä lasten rinnallen.

Mitk’ aiheet toivon – kas! – on laaksossasi, josta

jo itkun ajat pois käy kanssa sumujen!

Tuhanten käsien ken ketjun kaunokaisen

korvesta johti runotartes rannoillen?

Ken iski tulen isänmaisen,

min säen liekkiin saa jo rinnat kaikkien?

Isäini seutu! Ei nyt vaurastustas estä

sisäinen sorranta, ei raasto ulkomaan.

Mut poikas vieläkin nyt metsän sydämestä

leiväksi kehnoa käy kaarnaa ottamaan.

Kuin julmus, luontokin lahjansa tuhoaapi:

nietoksen värihin saa viljan julma yö.

Tai tulva seudun upottaapi,

tai liekki ytimen ja mehun kaiken syö.

Sinulta, Birger, sai maa kaunis itsellensä

valtaajan koston sijaan armon valtiaan.

Sen metsäkentätkin soi jylheydessänsä

aarteita, joiden arvon havaitsit sä vaan.

Sen kansa, hitainen ja juro tavoiltansa,

se kesytönnä soi sun nähdä kuitenkin,

hiljaisen voiman, kunnon kanssa,

lujuuden, kohoovan kuin patsas, pilvihin.

Vaan turhaan tehdystä sä läksit linnastasi

kaskelta kaskelle ja savupirteillen,

viisaalla voimallas ja uljaudellasi

raakuutta vastahan voitolla taistellen.

Lain uhkaa voimakkaampi templin lohdutuskin

sai asutuiksi kolkot seudut – turhaan vaan:

se Pohjaan siirtymään sai tuskin

vähääkään teltit, porot auhdon Lapinmaan.

Maakuntas, koko valtakuntas ajan pahan

hirmuisen hairan taistokentäks tulikin:

sen turmanhenki, valmis vaivas raiskaamahan,

toi valtain myrskypilvein pyörteen tännekin.

Välistä Idan raakalaiset raivosivat,

välistä haave Roomast’ yössä rikosten;

vain hirmuks portit aukenivat

pyhätkin lakitupain, templein, linnojen.

Sun, säikytetty kansa, kummastelemasi,

komeat tornit kalliiks sulle tulivat.

Ja minkä hedelmän myös kuulemisestasi

airuet Jumalan ja vallan antoivat?

Sen, että Pietarin myös Tapion kanssa puki

lumouslauluihinsa kansan loitsijat;

ett’ tuhannet tyrannit luki

sun kaikki vakos, kaikki laumas karitsat.

Tulisin lauleluis, mit luonnosta vain vuosi,

ja sananlaskuin, syväin tuumais aartehin,

perheesi kuninkaana, raudall’ oman suosi

taistellen vastahan petoja, nälkääkin;

seuduissa iloisissa, hirvein kotomailla,

sä, poika Skytein, olit viisas, onneinen; –

nyt olet vapauttas vailla:

sen vaihdoit – kelloin kaikuun, piiluin hohteesen!

Vaan vihdoin sumu käy pois valtain, templein päältä:

valistus, totuus, hyve astuu taivaasta.

Poltettuin rantain verivirrat poistuu täältä,

ihmisten päät ei nyt kaunista linnoja.

Kas, riidan aaveet kauhistuu, ei säily maassa,

vaan poistuu, turhaan yön varjoihin lymyten.

Sä vapautit, jalo Waasa,

myös Suomen kansan uljaan, hyväavuisen.

Hyljätty kansa, sun kielelläs – kuule tuota! –

jo pyhä totuus saarnaa rauhaa, valoa,

kuvastuin ristiltä, kun siinä verta vuotaa

Jumalan juurikuva ihmismuodossa.

Jo sorron linnat on rannoillas ränstyvinä:

sull’ yks on kuningas ja Jumal’ yksi vain.

Manhemin lasten seass’ sinä

lujennat lujain Taalain miesten kanssa lain.

Ojenna vakaa kätes yli Baltin hiekkain!

Sodassa, rauhass’ oli veljes Ruotsin mies.

Teill’ yks on maine. Jalo sankari sun miekkain

melskeessä Leipzigissä oivaks urhoks ties.

Myös hänen tyttärensä vihki kalliin meille

totuuden, kauneuden ja hyveen temppelin,

ja tuottaville papereille

kirjoitti Kaarlon säästönhenki nimeskin...

Vaan haamuin toivoton taas joukko hiiviksivi

majoistas pakoon, tainnuksissa hädästään.

Maas hylkäs poikansa ja, julmana kuin kivi,

vain tyhjät vaot soi hänelle kynnöstään.

Täys kuolevia vain maanties on; »auta, auta!»

Ne pyytää hoippuen ja kaatuu kuolemaan.

Pois kuolkaa! Rauhan antaa hauta:

äidiltään leipää siell’ ei itke lapsikaan.

Vaiheille vaivain viety onneton mun maani!

Sun turmanvirtas käy vain kuohuun suurempaan:

kun ensin nälän raivo, ruton myrkky vaani,

niin loput sota peittää polttoon, veriin vaan.

O! muistot ajan sen, kun maamies, auraltansa

ajettuna, löys vain ruumiita majastaan,

kun korvessa hän petoin kanssa

vaivaajain sadat piinasurmat vältti vaan!

Pitk’ oli, synnyinmaa, sun kurja aikas juuri;

vaan kaikkein kamalin ol’ aikakausi tää,

mi muistoin parvessa on pyramiiti suuri,

maan turhain toivojen velasta raskas pää,

mi peittyy ukkospilviin; juureen varjon heittää

yö, autio kuin haudan yö. – Se haihtui jo:

sait vainajasi hautaan peittää;

nyt haut’ on uutten poikais viljavainio.

Äl’ ihmistavalla sä huomaamatta jätä

valoa itkun päiväin, nähden varjon vain!

Palosta älä muista tuhkaa vain ja hätää,

vaan uusi rakennus myös aikain parempain!

Kas, hädän antamin, niin tavattomin tarmoin

vastustain voimaa vihollisten, luonnonkin,

vaiheissas seisot voitoin varmoin,

kaunistus Ruotsin ollen ynnä tukikin.

Kas, koko Idän mahti murtuu kallioissa

rannallas, jolle Svea linnan tehnyt on!

Kas, peikot karjuu turhaan Pohjan louhistoissa:

lain nuija kädessä on Waasa-urohon!

Kas, säännöllisiin kenttiin sääntyy korpes, joihin

pesille petojen jo kasvaa kaupunki!

Kas, kauas Intian saaristoihin

vapaana siteistään jo liitää lippusi!

Iloitse: unheesta sun nostaa rivi Kustain.

He arvos huomaavat kurjassa tilassas.

Et raastettuna kautta Slaavein tekoin mustain,

siskoilles jakamaan käyt leipää laaksoistas.

Surusi unohda! Ne loisto vie, mi koittaa

sinulle päivistä jo Kustaa Aadolfin.

Sull’ leikkuuseppeleen hän voittaa,

sulomman seppeltä, min kannoit kyynelin.

Hän, kanssa riemuin kokoontuneen piirin jalon,

hyveiden lämpimän ja liekin levittää

ja uusin istukkain ja uusin sädevaloin

sun kansas sydämen ja seudun sivistää,

näin ohjaa nuoren mieles, koskes kuohuvaisen,

puhdistaa taijat, hallat rantais sumuisten:

on lailla soiton orfilaisen

väkevä ääni innon isänmaallisen.

Mua hurmaa ääni sen: kas, kaunoisena vasta

näen maani toivon peilissä kuin Albionin:

on seudut täynnä laivaa, leivoa ja lasta,

maan tuotteet virta vie lahdelmaan kuhunkin.

Näen maani poikain älyn taiteen työssä ani

ylevän loiston levittävän piirissään.

Rinnalla Ruotsin Suomeani

ihmehtii maailma, mi siit’ ei tiennytkään.

Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.