Suomenkieliset sukunimet osakunnassamme

Suomenkieliset sukunimet osakunnassamme. Kirjoittanut Kaarle Krohn

Suomenkielisten sukunimien häviäminen sivistyneemmistä säätyluokistamme Ruotsinvallan aikana kuvastaa kansallistunteen heikkenemistä ja oman kielen syrjäytymistä maassamme. 1500 luvulla ne katoavat Suomen aatelistosta, 1600 luvulla myös papistosta ja samoin porvaristosta 1700 luvun alkupuolella. Viimein tyrkytetään talonpojillekin länsi- ja etelä-Suomessa vieraskieliset nimet.

Suomenkielisten sukunimien jälleen arvoon pääseminen meidän ajallamme osoittaa kansallisen itsetajunnan uudelleen voimistumista. Mutta se osoittaa vielä jotain muuta: mitenkä ja missä määrin kansan syvistä riveistä kohoaa yhä uusia henkisiä voimia sivistyksen palvelukseen. Selvimmin voi tämän nähdä savokarjalaisessa osakunnassamme, jossa on sekä ehdottomasti että suhteellisesti suurempi luku suomalaisnimisiä jäseniä kuin missään muussa ylioppilasosakunnassa.

Kun viipurilainen osakunta v. 1833 jaettiin kahtia: viipurilaiseen ja savokarjalaiseen, niin tapaamme jo muutamia suomenkielisiä nimiä, jotka kuitenkin kaikki olivat uuden viipurilaisen osakunnan alueelta ja siihen liittyivätkin. Ainoa suomalaisniminen Savolainen 1820 luvulla, nim. Hukkanen Rantasalmelta, ylioppilas vuodelta 1825, ei enää näy olleen yliopiston kirjoissa. Ilman yhtäkään suomenkielistä nimeä pysyy osakuntamme nimikirja 1830 luvun loppuun asti. Sitä vastoin se vilisee nimistä, joiden edellä on <a>af ja von; tähän aikaan näet oli aatelisilla nuorukaisilla oikein muotiasiana pyrkiä savokarjalaiseen osakuntaan. Kuitenkin ilmestyy samana vuonna, kuin osakuntamme perustetaan, siihen yksi nimi Hanén, joka myöhemmin palautettuna alkuperäiseen Hannikainen muotoon edustaa vanhinta vielä elossa olevaa veteraania suomalaisuuden ensi taistelujen ajoilta.

Vasta v. 1841 esiintyvät ensimmäiset suomenkieliset nimet uusien osakuntaan pyrkivien joukossa. Nekin, Tikkanen ja Veänänen, olivat koulussa väännettyjen Ticklén ja Venell nimien sijalle palautetut takaisin isännimen alkuperäiseen muotoon. Sitten kuluu kokonaista kolme vuotta, ennenkuin jälleen osakuntaan astuu kaksi suomalaisnimistä: Vitikka ja Korhonen v. 1844, ja näiden jälkeen v. 1846 Putkonen. Taas seuraa pitempi väliaika, jonka perästä vv. 1850–52 kunakin yksi uusi jäsen suomalaisella nimellä: Kinnunen, Kotilainen ja Pelkonen, tulee vastaanotetuksi. Kaikkiansa siis ainoasti kahdeksan 202:sta 12:n vuoden kuluessa!

Vuosilta 1853–-68, jolloin osakunnat yliopistossamme olivat lakkautettuina, on tietysti vaikea aivan tarkalleen määrätä, kuinka monta suomalaisnimistä olisi osakuntaamme tullut, jos se virallisesti olisi ollut olemassa. Mutta niitä, jotka myöhemmin ovat kirjoittautuneet v. 1868 jälleen laillistetun savokarjalaisen osakunnan jäseniksi sekä vuosilta 1864–7 säilyneestä nimikirjasta päättäen ovat kuuluneet epävirallisesti toimivaan osakuntaan, on tältä ajalta 23. Jos niihin vielä luemme lisäksi 6, joiden kotipaikka on osakuntamme alueella^[1], niin saamme suomalaistumisia osakuntalaisia 16 vuoden aikana kaikkiansa 29, siis ei täyttä kahta keskimäärin vuodessa. Suurin luku näitä tulokkaita 6 on vuodelta 1865, pienin 0 vuodelta 1859; muina vuosina se vaihtelee 1–3 välillä.

Nykyisen osakuntalaitoksemme aikana on otettu vastaan suomalaisnimisiä koko määrästä uusia jäseniä:

1869.	3 (25)
1870.	8 (32)
1871.	3 (21)
1872.	22 (53)
1873.	5 (24)
1874.	4 (13)
1875.	5 (30)
1876.	5 (17)
1877.	7 (26)
1878.	7 (29)
1879.	18 (24)
11 v.	77 (294)

1880.	13 (46)
1881.	9 (28)
1882.	16 (35)
1883.	13 (33)
1884.	20 (47)
1885.	19 (52)
1886.	11 (40)
1887.	11 (44)
1888.	18 (44)
1889.	12 (44)
10 v.	142 (410)

1890.	11 (29)
1891.	18 (44)
1892.	18 (48)
1893.	24 (57)
1894.	19 (49)
1895.	27 (42)
1896.	33 (63)
7 v.	150 (332)

Suomenkielisten sukunimien vuotuinen lisääntyminen 1870, 1880 ja 1890 luvulla on siis ollut 7–14–21. Suomalaisnimisten tulokkaiden suhteellinen lisääntyminen näinä vuosikymmeninä osoittaa kohoamista neljänneksestä kolmannekseen ja lähes puoleen eli prosenttiluvuissa 26–35–45. Että lisääntymistä tulee yhä vielä jatkumaan, todistavat kahden viimeisen vuoden numerot, joista edellinen edustaa kaikista suurinta suhdelukua 64 prosenttia eli lähes kahta kolmannesta, jälkimmäinen kaikkein suurinta tulokkaiden lukumäärää 33.

Tämä edistys on silminnähtävästi kehittyneiden kouluolojemme tulos. Jos suomenkielisen yleensä on ollut vaikea saada oppia oudon koulukielen tähden, niin on se ollut vieläkin vaikeampi savokarjalaisen osakunnan alueella, jossa ei ollut ainoatakaan yliopistoon vievää oppilaitosta ennen kuin vuodesta 1844 Kuopiossa. Siihen asti saivat Savolaiset käydä Porvoossa saakka jatkamassa lukujaan taikka myös yksityis-opetuksen avulla täydennellä tietojansa. Samoja opinteitä käytettiin vielä kauan senkin jälkeen kuin Kuopion kimnaasi jo oli täydessä toimessa. Varsinaisen merkityksensä Savon suomenkieliselle kansalle sai tämä opisto vasta sitten, kun se 1860 luvulla ruotsinkielisestä muutettiin kaksikieliseksi ja 1870 luvulla kokonaan suomenkieliseksi. Merkillinen ilmiö on osakuntaamme v. 1872 pyrkineitten suomalaisnimisten suhteettoman suuri luku (22), joka lienee mahdoton muuten selittää kuin kansan kauan pidätetyn lukuhalun puhkeamisena esiin ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa sitä tyydyttämään. Jo aikaisemmin oli joku savokarjalainen ennättänyt nauttia opetusta omalla kielellään Jyväskylän alkeis-opistossa, myöhemmin auttoi myös Helsingin normaalilyseen suomalainen osasto muutamia meikäläisiä opin uralle.

Vv. 1841–79 on osakuntaamme siten tullut suomalaisnimisiä:

	1841–58	1860–69	1870–79
Yksityisellä todistuksella:	9	–	–
Porvoon koulun ”	5	4	–
Kuopion ” ”	3	17	57
Jyväskylän ” ”	–	1	11
Suomal. Mallikoul. ”	–	–	3
Muun ruotsal.koul. ”	–	1	3

Vuodesta 1880 alkoi niitä tulla myös Mikkelin vasta valmistuneesta ruotsinkielisestä lyseestä, joka muuttui pian kaksikieliseksi ja luonnollisesti yhä enemmän suomenkieliseksi. Viimein pääsivät 1890 luvulla Savonlinnan ja Joensuun suomalaiset lyseet lähettämään kasvattejansa yliopistoon.

Kaikkiansa on savokarjalaiseen osakuntaan tullut jäseniä suomalaisella nimellä 406. Näiden lisäksi on vielä luettava 12, jotka osakunnassa ollessaan ovat muuttaneet nimensä suomalaisiksi, niin että niiden koko määrä nousee 418:aan^[2]. Ensimmäinen nimensä suomalaistuttanut osakuntalainen on Mela, josta nimikirjassa leikillisesti mainitaan: »Malmberg kuoli Heinäkuun 3:na päivänä 1876, mutta heräsi samana päivänä Melana eloon». Toisena noudatti hänen jälkiään Äyräpää (Europaeus), joka nimikirjan mukaan on »ottanut sukunsa alkuperäisen nimen takaisin 16 päivä Marraskuuta 1876». Seuraavana päivänä seurasivat esimerkkiä Salmela (Neiglick) ja Vainio (Lang) sekä saman kuun 28 ja 29 päivänä Suomalainen (Fenander) ja Laiho (Liljeroos). Yksin ajoin ovat vielä Paasonen (Andersson) ja Vuorio (Forsberg) ottaneet nimensä, edellinen 26 p. Tammik., jälkimmäinen 5 p. Maalisk. 1877. Näiden kahdeksan nimen suomennoksen jälkeen tulee ainoasti kaksi v. 1879, yksi v. 1884 ja yksi v. 1890.

Jos taas tahtoo määrätä, kuinka monella osakuntalaisella on ollut isältänsä perintönä suomalainen nimi, pitää luvusta 406 vielä vähentää 9, jotka ennen ylioppilaaksi tuloansa ovat nimensä suomentaneet. Näistä ensimmäinen Manner (Heliin) on ylioppilas vuodelta 1873; muut ovat vuosilta 1884–96, niiden joukossa Aug. Ahlqvist’in poika Oksanen, jolle isä itse jo kouluun pannessaan antoi runoilijanimensä. Osakunnassamme on siis 397 eli 95 % alkuansa suomalaista ja 21 eli 5 % suomennettua sukunimeä.

Nimensä muuttaminen vieraskielisestä omakieliseksi on niin luonnollinen vastavirtaus edellisten vuosisatojen lukemattomille nimenmuutoksille epäkansalliseen suuntaan, että ennakolta arvaten jokainen, niinkuin tämän kirjoittajakin, olisi odottanut suurempaa suhdelukua kuin ainoasti 5 %. Sitä olisi odottanut ainakin siitä melusta päättäen, jota asiasta pidettiin sekä vastaan että myötä, erittäin silloin kuin Melan kanssa yhtaikaa usea toisten osakuntain etevimmistä jäsenistä: Kari (Christersson), Kivekäs (Stenbäck), Päivärinta (Svan), Raitio (Kåhlman), julkaisi uuden suomalaisen nimensä. Mutta ensimmäinen innostus, niinkuin meidänkin osakuntalaistemme nimen muutoksista näkyy, ei kestänyt vuotta kauemmin. Mitä myöhemmin on nimensuomennoksia tapahtunut, on enimmäkseen suoritettu kaikessa hiljaisuudessa ennen ylioppilaaksi tuloa tai juuri ylioppilas-elämään astuessa, joka onkin siihen sopivin tilaisuus.

Se, mikä mainitussa suuressa nimenmuutoksessa oli vaikuttavana syynä, oli epäilemättä ajatus vieraasta lipusta, joka kaikki Suomalaisten teot ja toimet on peittänyt. Siihen aikaan väitettiin meillä usein, että ainoasti Ruotsalaiset s. o. ruotsalaisnimiset maassamme jotain kelvollista kirjoittivat. Ulkomailla vedettiin joskus Lönnrot’inkin nimi esimerkiksi siitä, että Ruotsalaisen oli pitänyt meille Kalevalakin koota ja yhteen liittää. Sitä paitsi löytyy toinen vielä painavampi syy sille toivomukselle, että suomenkieliset nimet tulisivat yleisemmiksi virkamiehistössämme. Jokainen, joka on elänyt tai edes matkustellut maaseuduilla, tietää, kuinka vaikea kansamme on lausua vieraskielistä nimeä, ja lienee myös tuntenut, kuinka se häntä jonkun verran kansasta vieroittaa. Nimi on kuitenkin pelkkä ulkokuori, jonka koko sisällys riippuu nimen kantajasta. Kansalle on tietysti opettajan ja virkamiehen suomenkielistä nimikylttiä monin verroin tärkeämpi tämän suomalainen mieli ja suomenkieli jokapäiväisenä puhekielenä hänen kodissaan. Mutta mikään ulkonainenkaan side, joka eri kansanluokat maassamme liittää toisiinsa ja yhteistä kansallistunnetta lujentaa, ei ole vähäarvoiseksi katsottava.

Kuinka pienessä määrin osakunnan kansallinen harrastus on ollut vaikuttavana nimenmuutoksissa, osoittaa paraiten se seikka, että 21 vieraskielistä suomenkieliseksi muutettua nimeä vastaa kokonaista 13 suomenkielisestä toiseksi suomenkieliseksi muodostettua nimeä. Syynä näihin muunnoksiin näkyy olleen milloin jonkun ruman nimen sievisteleminen, milloin muuten pulskemman nimen tavoitteleminen, jolloin ei aina näy muistetun sananlaskua: ei nimi miestä pahenna. Välistä on päinvastoin mies nimensä pahentanut tai naurettavaksi tehnyt ja siitä syystä ottanut toisen. Muutamassa tapauksessa koko muutos ollut siinä, että nimestä on -nen pois heitetty, esim. Koivisto (Koivistoinen)^[3].

Osakunnan 384:sta muuttamattomasta suomalaisesta sukunimestä on 336 eli 7/8 -nen päätteistä. Tämä pieni -nen pääte on nähtävästi ollut se, joka on varjellut itä-Suomen kansan nimiä muuttumasta vieraskielisiksi. Se on ensiksi antanut niille varsinaisen sukunimen luonteen paljoa suuremmassa määrin kuin länsisuomalainen -la pääte, joka seuraa samalle paikalle asettuvia eri sukuisiakin henkilöitä; toiseksi on se tehnyt kantasanan merkityksen hämärämmäksi ja vaikeammaksi toiselle kielelle kääntää kuin pääteettömänä pysyneen kaksitavuisen nimen. Näitä viimeksimainittuja on osakunnassamme ollut kaikkiaan 28, joista suurin ryhmä eläinkunnasta otettuja nimiä: Karhu, Repo, Saukko, kaksi Varista, Tikka, Kiuru ja Muikku.

Päätteellä -kka esiintyy: kolme Kurikkaa, kaksi Puhakkaa ja Valjakkaa sekä yksi Vitikka; päätteellä -la viisi osakunnan jäsentä, joiden kuitenkin kaikkien on ulkopuolelta savokarjalaista aluetta joko oma tai isän koti; muunpäätteellisiä on kaksi Koivistoa, Ripatti, Kolari ja Varjus. Lopuksi mainittakoon -io-pääte, jota edustaa ainoasti kaksi nimenä käytettyä sanaa: Kontio ja Haapio.

Tämä viimeksi mainittu pääte näkyy sitävastoin olevan yleisin ja enimmin suosittu osakunnan omatekoisista nimistä. Kaikkiansa 34:sta on se edustettuna kokonaisella 10:llä: Vainiolla, Vuoriolla, kahdella Saarniolla, kahdella Rauniolla, kahta eri sukua, ja neljällä Aarniolla, kolmea eri sukua. Muutetuille nimille ominainen on vielä -er pääte: Auer, Manner ja kaksi Tannerta, eri sukua molemmat. Myös -la päätteisiä on 4, mutta -nen päätteisiä ei ole useampia kuin 5. Kaksitavuisista päätteettömistä nimistä voi tehdä sen huomion, ettei eläinkunnasta ole ainoatakaan valittu, vaan sen sijaan kasvillisuudesta ja muusta luonnosta, semmoisia kuin Halme, kaksi Laihoa sekä Laine.

Väärää olisi kuitenkin väittää, että nimensuomenuoksen harvinaisuus osoittaisi kansallisen harrastuksen puutetta osakunnassamme; tätä keinoa osakunnan suomalaisen leiman aikaansaamiseksi ei ole suuressa määrin tarvittu. Niillä osakuntalaisilla, jotka ensi polvessa lähtien Savon ja Karjalan kansasta ovat tulleet yliopistoon ja joiden yleensä on ollut helpoin muuttaa vielä vähän tunnettua sukunimeänsä, on enimmäkseen ollut jo alkuansa suomenkielinen nimi.

Toiselta puolen nämät alkuperäiset suomenkieliset sukunimet antavat meille jonkunlaisen käsityksen siitä lukumäärästä osakuntalaisia, jotka ensi polvessa ovat itselleen omistaneet yliopistollisen sivistyksen. 397:stä suomenkielisen isännimen omistajasta on ainoasti 22 toisessa polvessa yliopistoon tulleita, nimittäin: 4 Hannikaista, ennen mainitun maamittarin poikia; kolme Pelkosta, kaksi Savolaista, Rytköstä ja Hulkkosta, yksi Kotilainen, Piispanen, Karttunen ja Mehtonen, joiden isät ovat osakuntalaisia vuosilta 1851–65 ja kaikki pappeja, paitsi yhtä koulun rehtoria; muut viisi ovat toisissa osakunnissa olleiden pappismiesten ja opettajain jälkeläisiä. Luku 375 osoittaa siis, kuinka monta suomalaisnimistä on osakuntaamme tullut suorastaan kansan keskeltä. Minkä verran kansanlapsia on lisäksi tullut vieraskielisellä nimellä, ei kuulu esitettävään aineesen, eikä niiden lukumäärä ole niin suuri, että se sanottavasti vaikuttaisi esitykseen.

Mainitut 375 osakuntalaista jakautuvat kotipaikkaa myöten seuraavalla tavalla. Vanhimmasta koulukaupungista Kuopiosta ja siihen kuuluvasta maaseurakunnasta on luonnollisesti suurin luku 61; sitten seuraavat Mikkelin kaupunki pitäjineen 27:llä, Joensuu ja Kontiolahti 20:llä sekä Savonlinna ja Sääminki 8:lla yliopistoon asti päässeellä kansanlapsella. Varsinaisen maaseudun etupäässä on Juva 13:lla ja Rantasalmi 11:llä; 10:ä edustavat Joroinen, Nurmes ja Liperi; 9:ä Kihtelysvaara ja Kerimäki; 8:a Tohmajärvi, Leppävirta ja Pielavesi; 7:ä Iisalmi, Tuusniemi ja Heinävesi; 6:a Mäntyharju sekä Hirvensalmi. Vielä on tullut seitsemästä seurakunnasta itsekustakin 5, neljästä 4, samoin neljästä 3, 2 ja 1. Ainoasti Enon pitäjä sekä muutama kappeliseurakunta ovat yhtäkään edustamatta. Ulkopuolelta osakunnan virallista aluetta on kaikkiansa 55, nimittäin 7 Helsingistä, 6 Inkerinmaalta, 6 Rautalammilta, 5 Impilahdelta, 4 Ruskealasta, 3 Sortavalasta ja 3 Lappeenrannasta, 2 Uukuniemeltä ja Kajaanista sekä 17:stä eri paikasta, mmm muassa Ovambomaan lähetysasemalta etelä-Afrikasta, itsekustakin 1.

Jos näitä lukuja vertaa niihin, joita voi saada esim. lähinnä olevasta viipurilaisesta osakunnasta, niin vastaa Kuopion 61:ä 21 Viipurin kaupungista ja maaseurakunnasta tullutta suomalaisnimistä ylioppilasta. Muualta Viipurin läänistä on ainoasti Antrean pitäjästä tullut mainittuun osakuntaan 6, toisista korkeintaan 2, mutta tavallisesti 1 tai ei yhtään. Eroitukseen on tietysti osaksi vaikuttanut se, että Viipuriin vasta paljoa myöhemmin kuin Kuopioon saatiin suomenkielinen opisto. Mutta pääasiallisena syynä siihen, että talonpoikainen väestö Kuopion ja Mikkelin lääneissä on niin paljoa suuremmassa määrin voinut saada lapsilleen hankituksi korkeampaa kouluopetusta kuin kansa Viipurin läänissä, on epäilemättä edellisen omantakeinen aineellinen asema. Niidenkin harvojen suomalaisnimisten maaseutulaisten joukossa, jotka ovat otetut viipurilaiseen osakuntaan, on suhteettomasti paljon maakauppiasten, lukkarien, kansakoulun-opettajain ja nimismiesten lapsia varsinaisten talonpoikaisten lukuun nähden.

Saman huomion voi tehdä näiden osakuntain suomalaisnimisten jäsenten opintoihin katsoen. Viipurilaisessa ovat jo alusta alkaen juriidiset opinnot etukynnessä. Savokarjalaisessa osakunnassa sitävastoin on teologinen ja sille läheinen historiallisfilologinen opin-ura aivan ehdottomasti vallalla aina vuoteen 1883, jonka jälkeen ensin juriidiset ja sitten fyysillis-matemaatiset opinnot voittavat alaa, niinkuin seuraavasta näkyy.

1841–83	T. 93	J. 15	Hf. 40	Fm. 9	= 157
1884	5	7	4	2	= 18
1885	5	1	7	6	= 19
1886–89	11	17	9	9	= 46
1890–96	23	28	36	48	= 135
1841–96	T. 137	J. 68	Hf. 96	Fm. 74	= 375

Päävaikuttimena opintojen tasoittumiseen on ollut se suuri yhteiskunnallinen muutos, joka viime vuosikymmeninä on maassamme tapahtunut. Silloin kuin ainoasti talonpoikaisväestö oli suomalaisniminen, tämä saattaessaan lapsiansa opintielle niistä tietysti etupäässä toivoi pappeja ja opettajia. Mutta sitä myöten kuin tästä samasta väestöstä kohosi sekä kaupungeissa että maalla käsityöläisten ja kauppiasten, kansakoulun-opettajain ynnä kunnan-virkamiesten muodostama keskiluokka, joka vähitellen poisti entisen jyrkän kahtia jaon n. k. herrojen ja talonpoikien välillä, oli luonnollista, että monipuolisemmat harrastukset tulisivat opinnoissakin näkyviin. Varsinaiselle talonpojallekaan ei lakimies eikä lääkärikään ole enää niin kielen ja mielen puolesta vieras henkilö, että pelkäisi poikansa näihin virkoihin ruvetessaan tulevan vähemmän kansaiseksi.

Nykyis-aikana, jolloin usein lausutaan ilmi pelko liikatuotannosta korkeamman sivistyksen alalla – niinkuin tätä sivistystä meillä vielä liiemmalta olisi! – kohdistetaan tämä huolehtiminen enimmiten opin uralle antautuneihin kansanlapsiin, joiden pyrkimystä »pois omasta säädystä» pidetään epäoikeutettuna. Siinä kuitenkin unohdetaan Ruotsin lain ja yhteiskuntajärjestyksen talonpoikaisellekin kansalle myöntämä oikeus, jota tämä kansa on niin kalliina pitänyt, että mitä epäsuotuisimmissa oloissa, kielellisistäkin vaikeuksista huolimatta, on sitä koettanut käyttää hyväkseen, »ikäänkuin pelkäisi kadottavansa tämän vanhan oikeuden päästä valtakunnan opetuslaitoksiin, ellei sitä alinomaa viljelisi». Mutta yksinkertaista oikeuttakin lukuun ottamatta, on yhteiskunnallemme säätyvaihto epäilemättä terveellinen, eikä ainoastaan opillisen sivistyksen kuluttavan vaikutuksen tähden. Yhtä tärkeät kansalle kuin perinnöllisen korkeamman kotisivistyksen saaneet virkamiehet ovat sen syvistä riveistä lähteneet, jotka sitä lähempänä ollen välittömämmin tuntevat sen tarpeita; kumpaisillakin on oma suuri tehtävänsä kansamme kohottamiseksi. Mutta tärkeintä on kaikitenkin kansallisuutemme kannalta, etteivät eri säätyluokat pysy umpinaisina ja toisilleen vieraina, vaan että yhteinen kansalaisuuden tunne ne sulattaa eheäksi kokonaisuudeksi.

Meidän maassamme on omituisten kieliolojemme tähden ollut tavallista tarpeellisempi saada talonpoikaisenkin kansan keskuudesta henkisiä apuvoimia yhteiskuntamme uudistamiseksi. Sillä jos voisikin sanoa, että virkamiehiä jollakulla alalla alkaa olla enemmän kuin riittävä määrä tarjona, niin ei ainakaan kansanmielisiä virkamiehiä ole vielä ollut liiemmalta. Se näkyy selvemmin niillä aloilla, joilla kansallinen mieliala on ikäänkuin virkaan kuuluva. Tosiasia on, että Suomen kansa oli vähällä jäädä ilman papistoa. Se lyhyt, ainoasti toista kymmentä vuotta (1842–58) kestävä väliaika, jolloin suomenkieliselle kansan lapselle ja ruotsinkieliselle herraspojalle melkein yhtä vaikeat latinankoulut olivat lakkautetut eikä vielä yhtään suomenkielistä opistoa ollut perustettu, riitti 1870:n tienoilla saamaan aikaan semmoisen papinpuutteen, että oli jo aikomus suorastaan kouluista määrätä oppilaita avonaisia papinvirkoja toimittamaan. Jotain todistanee sekin, että suorasanainen suomalainen kaunokirjallisuus vasta sitten on päässyt kehittymään, kun alkoi ilmestyä kirjailijoita, joille suomenkieli oli sekä kodin että koulun kielenä. Suomalaisnimisen ja suomenkielisen nuoren tutkijapolven kautta myös suomalainen kielitiede on päässyt yleisemmin harrastetuksi tutkimus-aineeksi.

Talonpoikaisten nuorukaisten esteleminen pääsemästä opin tielle, on senkin puolesta kohtuutonta, että heitä ainoasti mitättömän vähäinen prosentti erityisesti lukuhaluisia ja niiden joukossa myös erityisesti lahjakkaita sille uralle pyrkii. Pikemmin voisi säätyläisiä varoittaa yksipuolisen kasvatuksen kautta pakoittamasta kaikkia, haluttomia ja lahjattomiakin, lapsiaan henkiseen työhön.

Mutta eikö sitten talonpoikaisen kansan lapsilla ole erityistä siveellistä vaaraa opin tietä käydessään ja omaa säätyään tapoineen, katsantoineen muuttaessaan? Totta kyllä on, että opillinen sivistys yleensä on hirveä Molok, joka nielee äärettömän monta uhria. Kuinka paljon ruumiin terveyttä ja siveellistä voimaa on hukkaantunut meidänkin yliopistossamme, kuka sen ottaa laskeakseen? Ja tässä suhteessa ovat luonnollisesti ne epäedullisemmassa asemassa, joilla ei ole sivistynyttä, saman kehityksen jo läpikäynyttä kotia turvanaan. Entisinä aikoina menikin talonpoikais-ylioppilaita aivan suhteettoman suuri luku hukkaan. Ottaen osaa n. k. ylioppilas-elämään, jota herrastoverit viettivät, joutuivat he tietysti vähemmän luottonsa tähden ensimmäisinä haaksirikkoon, josta ei mikään auttava käsi heitä pelastanut. Mutta nykyisinä aikoina ovat olot suuresti muuttuneet. Meidän tulee muistaa sitä henkistä ja siveellistä kohoamista, joka kaikellaisten kansallisten pyrintöjen, sivistysseurojen, raittiusyhdistysten y. m. vaikutuksesta on huomattava etupäässä juuri niissä piireissä, mitkä itse koulun etua nauttimatta kykenevät sen lapsillensa hankkimaan. Siitä syystä ei vertailu ole enää mitenkään epäedullinen talonpoikaisnuorukaisille.

Miltä kannalta siis asiaa katsookin, niin täytyy myöntää kaikille kansalaisluokille sama oikeus johtaa lapsiansa niille elämän urille, joille heidän luonnonlahjansa ja taipumuksensa soveltuvat. Siten syntyvästä kilpailusta on kansallemme ainoasti hyötyä, kun se henkisten töittensä tekijöiksi voi valita paraat kyvyt; toisiakaan ei heidän saavuttamansa oppi ojaan kaada, vaan tulee se käytännöllisilläkin aloilla sille, jolta ei työhalua ja kuntoa puutu, itselleen sekä isäinmaalle hyödyksi. Olkoon siis ovi oppiin ja tietoon huoleti aina auki!

Tällä toivomuksella lopetan vähäisen esitykseni osakuntamme suomenkielisistä sukunimistä. Niiden historia osoittaa, miten alkuansa kaikkein ylimyksellisin osakunta yliopistossamme on vähitellen muuttunut kaikista kansaisimmaksi. Mutta koko aikansa on savokarjalaisella osakunnalla ollut kunnia olla yliopistomme kansallisten rientojen eturivissä, ja tämän kunniaasemansa säilyttäköön se aina vastaisissakin vaiheissaan.

Kaarle Krohn.

1. Nimittäin: Mölsä Kerimäeltä 1853 ja 1858, Kesälahdelta 185S; Pulkkinen Pieksämäeltä 1854, Malinen Kerimäeltä 1555 ja Marttinen Mikkelin pitäjästä 1860. Sitävastoin ei ole lukuun otettu Laurikaista Ruskealasta vuodelta 1559, vaikka myöhemmin kaikki suomalaisnimiset tästä pitäjästä ovat tulleet savokarjalaiseen osakuntaan.
2. Vielä on semmoisia, jotka vasta myöhemmin, osakunnasta ja yliopistosta erottuaan, ovat nimensä muuttaneet, esim. Salonen (Savander) kesällä 1876 yhdessä Helan kanssa ja veljekset Kantele (Cantell).
3. Yksi tähän luettu tapaus on vähän mutkikas. Isoisän nimi oli -kka päätteinen, isän papin kirjoissa talon mukaan -la päätteinen aivan eri sanan vartalosta; nimi vanhemmalla veljistä koulussa -lainen, mutta yli opistossa papinkirjan mukaan -la loppuinen, nuoremmalla yliopistossakin -lainen päätteinen, jonka myöhemmin muutti päätteettömäksi, kaksitavuiseksi ja taas aivan erilaiseksi nimeksi.

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. V. 1897. Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.