Suomenmaa (1862)

Suomenmaa. (Lähetetty Venäeltä.) Kirjoittanut anonyymi

Runo on mukaelma Johan Ludvig Runebergin runosta Vårt land.

Oi Suomen maa, oi Suomen maa,

Sun vertoas ei löydy vaan,

Se ompi muista kallihin

Ja aina meille rakkahin.

Sun vuores on ja kukkulat,

Kuin ruskot pilven loistavat;

Sun järves, lampis lainehet

Ain öin ja päivin virehet.

Ne kesät valvoo, tanssii vaan

Kuin tähti-tarha taivahan;

On kosket kullan kuohuvat

Ja virrat vettä huokuvat.

Niin kuuset, hongat himeät,

Ne ovat aina viherjät;

Ja kukka-laaksot muistuttaa,

Et’ ompi Suomi sulo-maa.

Oi Suomi koto-kultala

Sun vertaas’ ei oo muualla.

Se kenpä tässä asunee,

Hänelle totta muistunee:

”Täss’ isämmekin vaivoissaan,

Jo kärsit kaikki kovissaan;

Se oli maja riemulan

Jok’ ilon antoi toisinaan.”

Maa täss’ on sama suloinen,

Miss’ elomme ompi hupainen,

Jos vaivat vaikka rasittaa

Ja hallat meitä kurittaa.

Niin maamme on kuin huvittaa

Ja kansan elon virvoittaa.

Nyt kaikuu kannel Väinösen

Vaan kielet uudet impisen.

Nyt kansa saapi mielellään

Jo lausuella kielellään

Ja valta-kielten rinnalla

Jo selitellä seikkojaan.

Nyt kansa riehuu riennoissaan

Ja pyrkii, pyörii toimissaan,

Valvoen maansa parasta,

Mik’ ompi kansan rakasta.

Se onnellisin ompi vaan,

Ken tyytyy Suomess’ asumaan:

Jos maa on köyhä kullaton,

Niin kansamme on virheetön.

Siis rikkautta pyydä vaan

Ain’ mantereilla oman maan,

Niin on onni aina e’ellä,

Etkä ole turhan teillä.

Tuominen.

Lähde: Tapio 29.11.1862.