Suomivaimo Saimaanniemellä

Suomivaimo Saimaanniemellä. Kirjoittanut Fredrika Runeberg

Kauvan, kauvan aikaa, monta sataa vuotta sitten, kun Suomi ei vielä ollut Ruotsin vallan alle joutunut, silloin seisoi niemellä Saimaan rannalla muhkea talo ja siellä asui vanhaan Savonkansaan kuuluva suku, ylpeä ja mahtava. Monta ottelua olivat tämän suvun miehet kestäneet Hämäläisiä ja Karjalaisia vastaan ja monta hävitysretkeä olivat he tehneet aina kauvas Venäjän rajoille saakka. Mutta nyt oli toinen, vaikeampi vihollinen noussut vastustettavaksi, nimittäin Ruotsalaiset, nuo ylpeät, meren poikki tulleet. He taistelivat ristillä ja miekalla, he taistelivat sanalla ja heidän valtansa alle sortuivat vähitellen kaikki Suomen heimot. Mutta Saimaanniemen suku seisoi vielä vankkana, se ei peljännyt miekkaa, ei sanaa, eikä ristiä.

Sata vuotta oli kulunut siitä, kuin Pyhä Piispa Henrik ensi kerran Kristuksen nimeä Suomen rannoilla saarnasi, mutta vielä eli ylpeän itsenäisenä Saimaan rannalla Saimaanniemen suku. Sinne eivät Ruotsin kuninkaan voudit rohjenneet tulla veroa kiskomaan, sillä sinne sellaisille asioille lähteneet olivat saaneet syytä yritystänsä surkeasti katua, eikä kukaan uskaltanut ketään Saimaanniemen väestä oikeuteen manata. Mutta niemen talossa istui suvun vanhin ja sääsi lakia ja ankaraa oikeutta omaistensa kesken.

Eräänä päivänä astui tupaan muuan ristin mies ja saarnasi ristin-oppia ylpeälle väelle siellä sisällä, joka istui mies toisensa rinnalla nuorimman pojan hääpitoja viettämässä. Ja runolaulajat lattian keskellä lakkasivat hetkeksi laulustaan. Käsi kädessä, vaieten, kuuntelivat he ja ihmettelivät, mitä tästä mahtoi seurata. Mutta pian alkoi toinen heistä kajahuttaa:

”Nytpä vanha Väinämöinen

Tupasesta tuhman lauloi,

Kielipalkun suohon suisti,

Somerohon kutsuttaman.”

Ja silloin kohahti suostumussohina tuvan lavitsoita pitkin. Vihoissansa poistui ristin mies, sanoen: ”Voi teitä, te pakanat! Onnettomuus on teidät musertava ja vielä te nyt hylkäämäänne kasteen armoa kerran kerjäätte!”

Pitkä aika oli kulunut ja Saimaanniemen suku oli viimeinkin joutunut melkein häviöön. Taukoomattomat taistelut olivat sitä vähitellen kuluttaneet. Siellä istui nyt takan ääressä jäljellä ainoastaan kolme ijäkästä veljestä, kolme harmaapartaista vartijaa. Kaikki heidän poikansa olivat kaatuneet, paitsi nuorin, Saivo, ja hänen kuudessa reippaassa pojassaan yleni nyt Saimaanniemen suvun toivo.

Mutta Saivo oli lähtenyt metsään opettamaan vanhempia poikiansa taistelemaan metsän kuningasta vastaan ja kotona takan ääressä istuivat nyt nuo kolme hallipartaa ja Saivon vaimo, Ylpytär, nuorempain lasten kanssa. Silloin astui taas sisälle ristin mies, tervehti uhkaavin sanoin ja lausui: ”Vanhat pakanat haudan partaalla, pelastakaa sielunne kadotuksesta! Nuori nainen, kuuden pojan äiti, pelasta poikaisi sielut! Suostukaa pyhään kasteeseen ja Ristiinnaulitun merkkiin! Ettekö ole nähneet, miten teitä kirous seuraa! Miehenne ovat kuolleet, ainoastaan vanhuksia ja lapsia on jäljellä. Nöyrtykää Herran rankaisevan käden alle!”

Silloin suuttuivat ukot uunin vieressä ja Ylpytär kavahti pystyyn ja sanoi: ”Laittau matkoihisi mies! Ei jauha taikasi Ylpyttären sydäntä jauhoksi, mahtavampaa sen silloin olla pitäisi! Mene, etteivät Saivon pienet lapset sinua pois kantaisi!” Ja ristin mies meni, mutta hänen sanansa eivät olleet lempeyden sanoja, vaan vihan ja kirouksen.

Vielä asui hajallaan metsien syvyydessä, kankaiden ja järvien takana miehiä, jotka eivät olleet vieraan vallan alle taipuneet. Toisinaan, kun eivät enää muuta voineet, olivat he alistuvinaan muukalaisten ikeen alle, mutta nousivat taas kapinaan, milloin siellä, milloin täällä. Mutta Saivo sanoi: ”Ei yksityinen helposti karhuakaan kaada, saati sitten vihollista. Useat saattavat voittaa, missä yksityinen kaatuu.” Ja hän jätti kodin Ylpyttären ja lasten huostaan ja samosi kautta sydänmaitten ja metsien kehoittamaan kaikkia Suomen heimosta vielä jäljellä olevia, niin Hämäläisiä, kuin Karjalaisia ja oman heimonsa miehiä, nousemaan aseihin yhteistä vihollista vastaan.

Mutta Ruotsalaiset ottivat Saivon vangiksi, sanoivat häntä kavaltajaksi ja surmasivat hänet. Ja Ylpytär lähetti ulos vanhimman poikansa ja sanoi: ”Mene Ruotsalaisten luo, opi heidän temppunsa, että voisit heidät voittaa ja isäsi työn täyttää! Opi isänmaasi pelastajaksi ja isäsi kostajaksi!”

Poika lähti. Mutta vuosi vieri, eikä häntä kuulunut. Ja Ylpytär sanoi toiselle pojallensa: ”Mene Ruotsalaisten luo, opi heidän temppunsa, jotta voisit heidät voittaa ja isäsi työn täyttää! Opi isänmaasi pelastajaksi ja isäsi kostajaksi!”

Poika lähti. Mutta vieri vuosi, eikä häntä kuulunut. Ja Ylpytär sanoi kolmannelle pojallensa samoin, kuin oli molemmille toisille sanonut.

Mutta vuosi kului ja tupaan astui taaskin ristin mies ja sanoi: ”Nainen, onko Herra sinua nyt kyllin koetellut? Miehesi ja molemmat vanhemmat poikasi ovat kuolleet. Onko sydämesi nyt nöyrtynyt?”

Vaan Ylpytär vastasi: ”Houkkio! Siitäkö nöyrtyisi sydämeni, että rakkaimpani ovat miehinä eläneet ja Suomenmaan puolesta kuolleet? Nyt vasta saatan ylpeillä! Ja vielä elää heidän työnsä täyttäjä.”

”Niin, hän elää,” ilkkui mies, ”palvelijana kuninkaan hovissa, silkistä ja kullasta kiiltävänä ritarina kuninkaan palveluksessa?”

”Valhetta puhuu viekkaan kieli,” vastasi Ylpytär.

”Ell’et sanojani usko, niin katso silmilläsi. Mutta vielä sortumuksen päivä sinullekin koittaa, ylpeä nainen,” sanoi mies ja poistui.

Mutta Ylpyttären sydämessä polttivat hänen sanansa. ”Onko hän, sydämeni rakkain lapsi, tullut palvelijaksi Suomenmaan ryöstäjän, hänen, joka surmaa Suomen sorean kielen ja kietoo kielensä kahleet yli Suomen kansan ja Suomen sydänten? Heidän taikatemppunsa ovat rikkauksilla ja kullalla nuorukaisen silmät sokaisseet. Olihan leipää, joskin kovempaa, Suomenkin maassa. Voi sitä, joka kullasta ja leivästä isänmaansa myöpi! Kunnialla ja loistollako he ovat hänen silmänsä häikäisseet! Vieraan palveluksessa voitettu kunnia on, kuni vedessä vaahto, arvotonta kiiltoa vaan.”

Ja Ylpytär jätti kolme nuorinta poikaansa kotiin Saimaannientä puolustamaan ja hän sanoi: ”Muistakaa sitä perintöä, jonka olette hoidettavaksenne saaneet! Vielä ei ole valloittajan jalka Saimaanniemelle astunut. Mahtavan ajan vaatiessa täytyy lapsenkin olla mies.”

Ja Ylpytär tekeytyi ulkonaisesti nöyräksi ja lähti ulos kansan keskuuteen ja hän etsi poikaansa. Ja hän sai tietää tämän olevan Ruotsin toisella rajalla taistelevain sotamiesten joukossa ja hän lähti häntä sieltä asti etsimään.

Mutta hänen kulkiessaan joukosta toiseen poikaansa etsimään, astui taas hänen eteensä ristin mies, se sama, joka oli häntä kotituvassa uhannut. Ja hän sanoi: ”Nainen, taivuta sydämesi nöyryyteen: talosi on poltettu, poikasi ovat kaikki kolme sitä puolustaessaan kaatuneet, eikä koko suvustasi ole jäljellä ketään muuta, kuin kuninkaan hovissa palveleva, sydämensä ristin edessä nöyryyttänyt poikasi.”

”Kaatuneetko ovat kaikki? Nuorinko myöskin? Elä toki vielä sula, sydän, elkää vielä lauhtuko, jäntereet, vielä täytyy eloa jatkaa! Yksi on ehkä vielä pelastettavissa.” Ja hän kiiruhti pois.

Taistelukentällä kuolleitten ja kuolevaisten keskellä tapasi Ylpytär poikansa. Hänen hoitonsa herätti kuolemaisillaan olevan tietoonsa.

”Äitini! Sinäkö täällä?” sanoi hän. ”Kiitos! Katso, kuolen nuorena, mutta kuoloni on ihana! Kuolenhan synnyinmaan puolesta!” Ja hänen silmänsä sulkeutuivat ja hän kuoli. Mutta Ylpytär lyyhistyi maahan.

”Haa, pettynyt raukka! Kuolit harhaluuloosi, kuolit valheen vankina. Jos olisit kaatunut jalossa taistelussa näitä vastaan, joiden joukossa nyt sodit, niin olisi kuolosi ollut kaunis. Kuole, Ylpytär, elämäsi on lopussa!”

Mutta vielä kerran lähestyi ristin mies. Hän näki vaivaisen maahanvaipuneen ja hän sanoi: ”Nyt, Ylpytär, olet murtunut. Tule minun kädestäni vastaanottamaan hyvitystä!” Mutta Ylpytär sanoi: ”Poistu, paha noita, eläkä kuolemalle pyhitettyyn kajoa!”

Mutta yli kuolleitten tanteren liihoitti hiljaa hento haamu. Se oli nuori, valkopukuinen tyttö, musta risti rinnalla. Hän oli sydämessään ollut nuorukaisen morsian, mutta oli äitinsä lupauksesta ristille pyhitetty. Hän tuli kuolleen nuorukaisen luo, polvistui hänen viereensä ja rukoili hiljaisella äänellä, mutta sydämensä syvyydestä. Ja yhä hartaammin ja hartaammin kaikui hänen rukouksensa, koko hänen sielunsa näytti itsekieltäymyksenä siihen sulautuvan ja nousevan Jumalan luokse. Ja hän huomasi maahanvaipuneen äidin ja vuodatti hellin sanoin sydämensä rukoukseen murtuneen puolesta. Hän rukoili lohtua ja selvyyttä sille, joka ei vielä ollut valoa nähnyt, ja kärsivällisyyttä ja itsensäkieltävää sydäntä.

Ja Ylpyttären sydän heltyi, hän itki.

”Kiitos sulle, oi tyttö, sä lapsi vierahan maan, kasteesta Ylpyttären elon-iltana! Suomen vanhan kansan luo lähtee Ylpytär. Anna lempeän, kauniin rukouksesi kaikua yli kuolevan!”

Lähde: Runeberg, Fredrika 1900: Kuvauksia ja unelmia: valikoima kertomuksia. Suomentanut Ilta. G. W. Edlund, Helsinki.