Surulaulu 1850 vuoden kiellosta

Surulaulu 1850 vuoden kiellosta Kirjoittanut Antti Puhakka

Ei ole vielä lintu raukat

Mitannunna mieltään

Pitämähän pienempänä

Liian suurta kieltään.

Eikö liene asetusta

Ensinkänä tienneet,

Kun on aina rallatusta

Ennellähän pienneet.

Vaan jos vanhat pitkäparrat

Rähinänne kuulee,

Niin he meitä laulamahan

Opettavan luulee.

Sitten teidän rähinänne

Pian kohta puuttuu;

Kaikki koirankuonolaiset

Meidän päälle suuttuu.

Minä neuvon lempeästi

Asetusten mukaan:

Nyt ei ole laulannolle

Julkinaista lupaa.

Minun raukan laulantoni

Esivalta kielti,

Koska minä iloisesti

Joutohetket vietin.

Niin nyt soisin, että vielä

Saisi linnut laulaa,

Eikä pantais milloinkana

Heille paulaa kaulaan.

Sitten riemurallatusta

Saisin vielä kuulta,

Vaikka kohta laulun mahti

Unehtuupi multa.

Koska pääsky enemmältä

Laulamahan yltyy,

Silloin vesi silmistäni

Yhtenähän hyrkyy.

Vaan kun rastas lauleleepi

Lehdikossa salaa,

Sitten luonto laulamahan

Minullakin halaa.

Sitten laulan hiljaisesti

Siellä hänen mukaan:

Lillin, lallin, tillin, tallin,

Ett’ei kuule kukaan.

Käköseni kultarinta

Älä kuku mäellä,

Siitä saapi paha huuto

Väkivallan väellä.

Mene tuonne kukkumahan

Lehtovaaran rotkoon,

Minä tulen kuulemahan

Illoin, aamuin notkoon.

Ja jos siellä laulavani

Jonkun kerran kuulet,

Älä toki ilmoita, kun

Venäjälle tullet!

Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.