Suruttomalle

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suruttomalle.

Kirjoittanut Simo Korpela


Sä milloin käännyt? Sittenkö kun kuolet,
Kun sairasvuode saa sun saaliikseen,
Kun kalman keihäät, tuonen surmanuolet
Jo viime-iskujaan lyö sydämeen?
Niin silloinko on hyvä tilaisuus
Tie vanha hyljätä ja alkaa uus?
Niin mietit kai ja elätkin sen mukaan,
Jos mitään miettinet sä, poloinen,
Kun tieltäs ei sua kääntymään saa kukaan.
Ei neuvot Jumalan, ei ihmisten.
Sull’ itse muka seikat selvill’ on,
Niin viisaaks’ luulee itsens’ suruton.
Mut mieti sentään, saitko Jumalalta
Tään luvan: kauvan saat sä sairastaa,
Vai eikö liene hällä vapaa valta
Ties arvaamatta aivan lopettaa!
Niin kuolo voi sun kesken yllättää
Ja niin tuo pikaparannuskin jää.
Tuo pikaparannus ja usko huulten
Ja suruttoman kaavakatumus!
Ei kestä puhaltaissa tuonen tuulten
Sen vaikuttama valhelohdutus.
Niin kääntymättömäks’ se sydän jää,
Mit’ ei saa Herra itse käännyttää.
Mut Herra Jeesus tahtoisi ja voisi
Sun aivan uudeks’ luoda sanallaan,
Jos sydämes vaan avoin hälle oisi
Ja sana pääsis siihen juurtumaan.
Niin sana itse ilman puuhaa sun
Sais aikaan muutoksen niin siunatun.
Siis kohta mieles katoovista riistä
Voidakses kuulla sanaa Jumalani
Niin syntis paljastuu, myös pääset niistä:
Ne uppoavat’ vereen Karitsan,
Ja toivo vakaa päästä taivaaseen
Sydämes elvyttää taas riutuneen.


Lähde: Korpela, Simo 1914: Elämän keskeltä: uskonnollisia runoja. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.