Suruttomalle

Suruttomalle. Kirjoittanut Simo Korpela

Sä milloin käännyt? Sittenkö kun kuolet,

Kun sairasvuode saa sun saaliikseen,

Kun kalman keihäät, tuonen surmanuolet

Jo viime-iskujaan lyö sydämeen?

Niin silloinko on hyvä tilaisuus

Tie vanha hyljätä ja alkaa uus?

Niin mietit kai ja elätkin sen mukaan,

Jos mitään miettinet sä, poloinen,

Kun tieltäs ei sua kääntymään saa kukaan.

Ei neuvot Jumalan, ei ihmisten.

Sull’ itse muka seikat selvill’ on,

Niin viisaaks’ luulee itsens’ suruton.

Mut mieti sentään, saitko Jumalalta

Tään luvan: kauvan saat sä sairastaa,

Vai eikö liene hällä vapaa valta

Ties arvaamatta aivan lopettaa!

Niin kuolo voi sun kesken yllättää

Ja niin tuo pikaparannuskin jää.

Tuo pikaparannus ja usko huulten

Ja suruttoman kaavakatumus!

Ei kestä puhaltaissa tuonen tuulten

Sen vaikuttama valhelohdutus.

Niin kääntymättömäks’ se sydän jää,

Mit’ ei saa Herra itse käännyttää.

Mut Herra Jeesus tahtoisi ja voisi

Sun aivan uudeks’ luoda sanallaan,

Jos sydämes vaan avoin hälle oisi

Ja sana pääsis siihen juurtumaan.

Niin sana itse ilman puuhaa sun

Sais aikaan muutoksen niin siunatun.

Siis kohta mieles katoovista riistä

Voidakses kuulla sanaa Jumalani

Niin syntis paljastuu, myös pääset niistä:

Ne uppoavat’ vereen Karitsan,

Ja toivo vakaa päästä taivaaseen

Sydämes elvyttää taas riutuneen.

Lähde: Korpela, Simo 1914: Elämän keskeltä: uskonnollisia runoja. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.