Suun-anto

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suun-anto *).
(Suomentama).
Kirjoittanut Wilhelm von Braun


Ma olen nuori! Vereni-
pä poahtuu suonissain;
Parasta, jota tiijänki,
On soaha suuta, vain.
   Ja joski tyttöin halais’ mie,
   Niin riivattupa kaikki lie;
   Sill’, josma toivon miten voan,
   Niin ei se synnyk kuitenkaan.....
Noapurin töttö, kauniskin,
On paras kultani!
Jo kerran luontoin karkaisin,
Ja otin syliini:
   Mutt’, lempo, kaulavoatehist’
   Tuil neula, joka sormein pist’;
   Ma juoksin pois, kuin verta vuos’,
   Ja suunkin anto – se jäi tuoss’.
Jo häntä kerran siitten ha’in,
Ja tapais’n portissaan;
Mä hänet käsihini sain,
Ja pyysin suuta voan;
   Mutt’ silloin joutui isä sinn’,
   Joka tuil porstuastakin;
   Ja silloinkin se siihen jäi,
   Mun täytyi olla – ilman, näin.
Ma, rannallaik, sen tapaisin
Niin mieli-lempöinen;
Toas pyysin suuta, samaisin.
Hään sanoi: ”veikkonen”!
   Ja suutansa jo ojensi;
   Voan silloin talon koiraki
   Mun puri seäreenipä, niin
   Jott’ täyvyin heitteä, kaikki, siin’.
Kuin öylöin kävin sivuitsen,
Hään sanoi, hiljain, nuon:
”Ma akkunani avaitsen,
”Ja outan sinun – tuonn’!
   Ma tulin, toivoen, niinkuin muut,
   Ja nostin ylös tikapuut;
   Voan katkeis, pahat, noustessain;
   Ja suuta – empä soanut vain.
Ja niinpä ainakin se lie –
Vaikk’ olen vielä nuor’,
Voan jos en suuta soak, niin mie
En maltak olla nuon.
   Niin sanoppas, kuin kuulet niit’,
   Mitäsmä olen tehnyt siitt’?
   Kosk’ eipä ykskään auttanoon,
   Ja suuta mulle antanoon.

*) Lauletaan kuin; ”Jag är så ung, min blod så het” &c.


Lähde: Suomi 5.6.1847.