Suuri Michu

Suuri Michu. Kirjoittanut Émile Zola

I.

Eräänä iltapäivänä vei suuri Michu kello neljän väliajalla minut syrjään erääseen pihamaan kolkkaan. Hän oli niin vakavannäköinen, että minussa heräsi pelko. Sillä suuri Michu oli tavattoman isonyrkkinen nuorukainen, jota en mistään hinnasta olisi tahtonut vihamieheksi.

– Kuule, sanoi hän minulle järeällä talonpojanäänellään, kuule, tahdotko olla siinä mukana?

Minä vastasin varmasti: ”kyllä”, mielissäni kun sain olla mukana jossakin missä suuri Michukin. Silloin hän selvitti, että oli kysymyksessä salahanke. Hänen luottamuksenosoituksensa herättivät minussa ihanan tunteen, jonkalaista en sittemmin kukaties milloinkaan ole kokenut. Elämän kurjat seikkailut alkaisivat siis minullekin, minulla oli säilytettävänä salaisuus, minulla oli taistelu suoritettavana. Ja varmaankin salainen pelko, jota tunsin ajatellessani seurauksia, hukkui suureksi osaksi palavaan iloon saada ottaa osaa salaliittoon.

Suuren Michun puhuessa, tunsin suurta ihailua häntä kohtaan. Hän puhui minulle hiukan tylyllä äänellä, kuten jäsenelle, jonka rohkeuteen ei kovin paljon luoteta. Kuitenkin mahtoi silminnähtävä iloni ja intomielinen innostukseni häntä kuunnellessani lopulta antaa hänelle paremman käsityksen minusta. Kun kello soi toisen kerran ja me asetuimme riviin palataksemme luokkahuoneisiin sanoi hän matalalla äänellä:

– Se on sovittu, eikä totta. Sinä kuulut meihin... Ethän pelänne kai, ethän petä meitä?

– Oi en, saat nähdä... Vannon sen.

Hän katsoi minua harmailla silmillään suoraan kasvoihin ja sanoi kypsyneen miehen todellisella arvokkaisuudella:

– Tiedä muuten, etten aijo sinua lyödä, mutta minä puhun kaikkialla, että sinä olet petturi, eikä kukaan sinua enää puhuttele.

Muistan vieläkin valtavan vaikutuksen, jonka tämä uhkaus teki minuun. Se antoi minulle suunnattoman rohkeuden. ”Pyh, ajattelin minä, vaikka antaisivat minulle kaksi tuhatta säettä ulkoa opittavaksi, niin en piru vie pettäisi Michua!” Odotin kuumeentapaisella kärsimättömyydellä päivällisaikaa. Kapinan piti puhjeta ruokasalissa.

II.

Suuri Michu oli kotoisin Varista. Hänen isänsä, muuan talonpoika, joka omisti muutaman maatilkun, oli vuoden 51 valtiokeikausta seuraavan kapinan aikana tarttunut aseisiin. Hänet oli jätetty kuolleeksi luultuna Uchânen kentälle, hänen oli onnistunut kätkeytyä. Kun hän jälleen ilmestyi ihmisten pariin, ei hänestä välitetty. Mutta paikkakunnan virkamiehet, mahtihenkilöt, suuret ja pienet koroillaan eläjät eivät enää kutsuneet häntä muuksi kuin ryöväri Michuksi.

Tämä ryöväri, tämä rehellinen oppimaton mies lähetti poikansa A...n kouluun. Epäilemättä tahtoi hän hänestä tehdä oppineen, jotta poika olisi voinut paremmin hyödyttää sitä asiaa, jota hän itse oli kyennyt vain ase kädessä puolustamaan. Me koulussa tunsimme jonkunverran tätä tarinaa, mikä seikka sai meidät pitämään toveriamme hyvin pelottavana henkilönä.

Suuri Michu oli muuten paljon vanhempi meitä. Hän oli jo lähes kahdeksantoistavuotias, vaikka oli vasta neljännellä luokalla. Mutta me emme uskaltaneet häntä kiusotella. Hän oli tuollainen kovapäinen henkilö, joka oppii vaikeasti, joka ei arvaa mitään, mutta kun hän tiesi jonkun asian, tiesi hän sen perusteellisesti ja koko ikänsä. Ollen vahva, karkeatekoinen kuin kirveellä veistetty, vallitsi hän päällikkönä lomahetkinämme. Siitä huolimatta oli hän tavattoman lempeä. Olen vain kerran nähnyt hänet suutuksissa; hän tahtoi kuristaa erään opettajan, joka sanoi meille, että kaikki tasavaltalaiset olivat varkaita ja salamurhaajia. Silloin täytyi suuri Michu viedä ulos huoneesta.

Vasta muistellut entistä toveriani, olen myöhemmin kun olen voinut käsittää hänen lempeytensä ja voimansa, Isänsä oli varhain tehnyt hänestä täyden miehen.

III.

Suuri Michu viihtyi koulussa, mikä seikka meitä suuresti ihmetytti. Hänellä oli vain yksi kärsimys, josta hän ei uskaltanut puhua: nälkä. Suuren Michun oli aina nälkä.

En muista kenelläkään nähneeni sellaista ruokahalua. Hän, joka oli hyvin ylpeä, alentui välistä näyttelemään nöyryyttäviä ilveilyjä saadakseen meiltä leipäpalasen, aamiaisen tai leivoksen. Hän, joka oli kasvanut vapaan taivaan alla Mauresin tammien siimeksessä, kärsi paljon enemmän kuin me koulun niukoista annoksista.

Tämä oli tärkeänä keskustelunaiheena ollessamme pihalla nojautuneina aitaan, joka antoi meille varjoa. Me toiset olimme herkkusuita. Muistan etenkin erään ruokalajin suolaturskasta ruskeutetun kastikkeen kanssa ja erään papumuhennoksen valkokastikkeen kanssa, jotka olivat yleisen tyytymättömyyden esineenä. Niinä päivinä, jolloin nämät ruokalajit ilmestyivät pöytään, ei tullut loppua moitiskelustamme. Suuri Michu haukkui mukana, vaikka hän olisi mielellään ahminut, kaikki pöytänsä kuusi annosta.

Suuri Michu puolestaan valitti vain ruuan vähyyttä. Sattuma oli, ikäänkuin häntä kiduttaakseen, pannut hänet pöydän päähän opettajan, erään nuoren hoikan miehen viereen, joka salli meidän polttaa kävelyillä. Ohjesäännön mukaan oli opettajilla oikeus saada kaksi annosta. Makkaraa tarjottaessa sieti katsella, kuinka suuri Michu vilkuili kahteen makkaraan, jotka olivat vierekkäin pienen opettajan lautasella.

– Minä olen kaksi kertaa niin suuri kuin hän, sanoi hän eräänä päivänä, ja hän se kuitenkin saa kaksi kertaa niin paljon syödäkseen kuin minä.

Hän ei jätä mitään; eipä siis hänelläkään ole liiaksi.

IV.

Rohkeimmat meistä olivat päättäneet, että me nousisimme kapinaan suolaturskaa käristetyn kastikkeen kanssa ja papuja valkokastikkeen kanssa vastaan.

Luonnollisesti tarjosivat salaliittolaiset päällikkyyden suurelle Michulle. Näiden herrojen suunnitelma oli yksinkertainen ja sankarillinen: he ajattelivat, että riitti, kun he tekisivät syömälakon, kieltäytyisivät kaikesta ravinnosta, siksi kunnes rehtori juhlallisesti ilmoittaisi, että ruokajärjestystä parannettaisiin. Että suuri Michu hyväksyi tämän suunnitelman on kauneimpia kieltäymyksen ja rohkeuden piirteitä, mitä tunnen. Hän suostui olemaan liikkeen johtaja tyynesti ja sankarillisesti kuten vanhat roomalaiset, jotka uhrautuivat isänmaalle.

Ajatelkaahan, hän ei lainkaan halunnut suolaturskan ja papujen katoamista ruokapöydältä, hän toivoi vain yhtä: saavansa suuremman annoksen niitä, niin paljon kuin halusi. Ja nyt vaadittiin häntä päällepäätteeksi paastoamaan. Hän on sittemmin tunnustanut minulle, ettei tuo tasavaltalainen hyve, jonka isänsä oli hänelle opettanut, yhteistunne, yksityisen uhrautuminen yhteisön eduille ollut milloinkaan pannut häntä kovemmalle koetukselle.

Illalla – oli juuri suolaturskan ja papujen vuoro – alkoi lakko ruokasalissa todella kauniilla yksimielisyydellä. Leipä yksin oli sallittu. Ruokavadit tuotiin pöytään, me emme niihin kajonneet, me söimme kuivaa leipäämme. Ja tätä me teimme vakavina puhelematta matalalla äänellä kuten meillä muulloin oli tapana. Vain joku pienemmistä nauroi.

Suuri Michu oli suuremmoinen. Hän ei tänä ensimäisenä päivänä syönyt leipääkään. Hän oli asettanut molemmat kyynärpäänsä pöydälle, hän katseli halveksien pikku opettajaa, joka ahmi.

Mutta valvoja oli lähettänyt hakemaan rehtoria, joka tuli ruokasaliin kuin myrsky. Hän puhutteli meitä ankarasti ja kysyi, mitä moitittavaa oli tässä päivällisessä, joka oli hänen mieleisensä ja jota hän piti erinomaisena.

Silloin suuri Michu nousi.

– Herra, sanoi hän, suolaturska on pahettunutta, me emme voi sitä sulattaa.

– Vai niin, huusi opettajanhuiskelo, suomatta rehtorille aikaa vastata, muina iltoina olette kuitenkin syönyt melkein koko vadin yksin.

Suuri Michu punastui kovasti. Sinä iltana lähetettiin meidät muittamutkitta nukkumaan ja sanottiin että seuraavaksi päiväksi olisimme epäilemättä miettineet asiaa.

V.

Seuraavana ja sitä seuraavana päivänä oli suuri Michu hirmuinen. Opettajan sanat olivat sattuneet arkaan paikkaan. Hän toisti toistamistaan, että olisimme pelkureita, jos perääntyisimme. Nyt pani hän kaiken ylpeytensä näyttääkseen, että hän saattoi olla syömättä.

Se oli todellista marttyyriutta. Me toiset kätkimme pulpetteihimme suklaata, hillotölkkejä, vieläpä leikkeleitäkin, joten ei meidän tarvinnut aivan kuivana syödä leipää, jolla täytimme taskumme. Hän, jolla ei ollut sukulaista kaupungissa ja joka muutenkin kieltäytyi sellaisista makeisista, tuli järkähtämättömästi toimeen muutamilla leivänkannikoilla, jotka sattui löytämään.

Kun kaksi päivää senjälkeen rehtori ilmoitti, että koska oppilaat olivat itsepäisiä eivätkä koskeneet ruokiin, niin tultaisiin lakkauttamaan leivänkin jakaminen, puhkesi kapina aamiaispöydässä. Sinä päivänä tarjottiin suolaturskaa valkokastikkeen kera.

Suuri Michu, jonka hirmuinen nälkä oli mahtanut tehdä sekapäiseksi, nousi äkisti. Hän otti lautasen opettajalta, joka söi hyvällä ruokahalulla kiusottaakseen meitä ja antaakseen meille halua, viskasi sen keskelle salia ja viritti voimakkaalla äänellään marseljeesin. Oli kuin voimakas henkäys olisi meitä kaikkia nostanut. Lautaset, lasit, pullot tanssivat iloista tanssia, Ja opettajat kiiruhtivat hypellen sirpaleitten yli jättämään meidän haltuumme ruokasalin. Huiskelo sai paetessaan selkäänsä suolaturskavadin, jonka kastike teki hänelle leveän valkean kauluksen.

Mutta nyt oli vahvistettava asema. Suuri Michu nimitettiin kenraaliksi. Hän käski kantaa pöydät läjään ovien eteen. Muistan, että olimme kaikki ottaneet kepin käteemme. Ja marseljeesi kaikui yhä. Kapina muuttui vallankumoukseksi. Onneksi jätettiin meidät omaan oloomme kolmeksi pitkäksi tunniksi. Näytti siltä, että oli lähetetty hakemaan poliisia. Tämä kolmentunnin mellastus riitti rauhoittamaan meidät.

Ruokasalin perällä oli kaksi suurta akkunaa, jotka antoivat pihalle. Arimmat, joita peloitti se, että meidät niin kauvan jätettiin rankaisematta, avasivat hiljaa toisen akkunan ja katosivat. Toiset oppilaat seurasivat heitä yksi toisensa jälkeen. Kohta oli suuren Michun ympärillä vain tusinallinen kapinallisia. Hän sanoi heille tylyllä äänellä:

– Menkää sinne minne toisetkin, riittää, että on yksi syyllinen.

Ja kääntyen minuun päin, joka epäröin, hän lisäsi:

– Päästän sinut lupauksestasi, ymmärrätkö!

Kun poliisit tunkivat ovesta, näkivät he suuren Michun istuvan ypöyksin rauhallisena pöydän kulmalla keskellä särjetyitä astioita. Vielä samana iltana hänet lähetettiin isänsä luo. Mitä meihin tuli, voitimme me vähäsen kapinallamme. Tosin vältettiin muutaman viikon aikana tarjoamasta meille suolaturskaa ja papuja. Sitten ne ilmestyivät taas ruokapöydälle, muta suolaturska oli valkokastikkeen kera ja pavut ruskeutetun kastikkeen kera.

VI.

Pitkän ajan päästä tapasin suuren Michun. Hän ei ollut voinut jatkaa opinnoitaan. Hän viljeli nyt vuorastaan maakaistaletta, jonka hänen isänsä oli kuollessaan jättänyt hänelle perinnöksi.

– Olisin ollut, sanoi hän minulle, kehno asianajaja tai kehno lääkäri sillä minulla oli niin kova pää. On parempi että minä olen talonpoika. Siihen minä kykenen... Yhdentekevää, te jätitte minut koreasti pulaan. Ja minä, joka juuri pidin niin paljon suolaturskasta ja pavuista.

Lähde: Kansan Lehti 18.8.1910.