Suuri lahja (Manninen)

Suuri lahja Kirjoittanut Otto Manninen

Kuin aurinkoinen, lämmin suvilaine

suur’, yllättävä kohtaa ystävyys,

ja kotvaks unhoon uppoo vuotten paine

ja illan, yön ja lähdön läheisyys.

On ihmisonnen puhtain alkuaine

sydänten hyväin aulis lämpimyys:

kuin kesä tuo se iloa ja juhlaa,

vain rikastuin se rikkauttaan tuhlaa.

Mi aarre kalliimp’ elämäll’ ois antaa

kuin kunnokasten jalo kumppanuus,

kun kulku kohti outoa on rantaa,

kun ahdistaa kaikk’ ajan ankaruus!

Sen pitkä velka siit’ on kiitos kantaa,

vuoskymmentä jonk’ olall’ on jo kuus.

Sen kannan nyt, niin myöhään: niin jo monta

on kiitokseni saavuttamatonta.

Mutt’ elon toinen, totisempi puoli

on talvi, halla, viima, vihamies,

on vastus, vaikeus ja vaiva, huoli –

niit’ enin velka kiittää lie kenties,

jos tähkä touon toi, kun kukka kuoli,

jos rakensihe rakas, lämmin lies.

Suloista alla auringon on armon,

vain karvas karkaisu suo työhön tarmon.

Niin lahjaa suurta on, mit’ elo soikin,

mit’ ottaa vastaan siltä osasin.

Mi ollut myöten lie tai eessä poikin,

sain löytöretken rientää kuitenkin.

Kuink’ aamuss’ ammoin mieli unelmoikin,

kaikk’ avartuu nyt aamuin suuremmin:

maa vapaa alla siniristiviirin

suo toivehille pitkän näköpiirin.

Sen siinnossa käy keltaan suvisaari

ja kuuraan koivu, rannan valkovyö,

ja länteen kallistuu jo päivän kaari,

ja varjovaipoin vartomass’ on yö.

Varoitus vakaa: hetkest’ ota vaari,

on lyhyt aikas, pitkä, pitkä työ!

Maan sarkaan matalaan sa painat sahran,

ja mullan kukka kostaa mullan tahran.

Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.