Suven mentyä

Suven mentyä. Kirjoittanut Saima Harmaja

Jo luumupuiden oksat värittää

hedelmän punertuvan hehku vieno,

ja yli nurmettuneen mullan jää

omenan tuoksu iloinen ja hieno.

Mut suven jälkeen liian autuaan,

min kultaan vaivuin tajuttomiin asti,

nyt syksyyn havahdun niin haikeasti

kuin lapsi lämpimästä unestaan.

Jos suljen silmäni ja kuuntelen,

soi vielä linnunlaulu kultasuinen,

ja loistossansa tuomi toukokuinen

jäi sydämeeni, sinne juurtuen.

Mut kellastuu jo ruoho rinteen armaan,

ei tuudi tuuli kukkain purppuraa,

ja yli järven kylmenneen ja harmaan

etäältä kurkiparvi kiiruhtaa.

Vie auringosta polku pimeään.

Oi tiedän, tiedän, ettei pelko sovi,

mut täynnä tuskan aavistusta povi

ma talven synkkenevät kasvot nään.

Nyt vielä nukun tähtihymyyn hienoon,

ja herään koivujeni huminaan,

vaan mitkä muistot mua varjookaan,

kun keväimessä nään tään kalliin tienoon?

Syyspilven alta kullanvaalean

lehahtaa jälleen kirkas päivä esiin,

ja kylmän-tuulisiin ja tummiin vesiin

taas taivas lainaa sinen loistavan.

Vie auringosta polku pimeään.

Mut värit hohtaa hajuhernemaassa

levossa, hellyydessä autuaassa,

ja kaikki kukkaniityt niissä nään.

Niin tajuamaton, niin ainokainen

on ollut armo suven vaipuvan,

niin taivaan-läheinen sen hehku mainen,

sen jälkeen että käsin kurkoitan.

Suo viime sätees ruumiiseeni heikkoon,

suo sydämeeni paistaa hymys sun,

niin että lujin mielin talven peikkoon

ma katsoisin, mi usein voitti mun.

Lähde: Harmaja, Saima 1935: Sateen jälkeen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.