Sven Tuuva
| Sven Tuuva Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg |
- Sven Tuuvan isä, kersantti ja ukko harmaja,
- Ol’ ollut Kustaan sodassa, jo silloin vanhana,
- Maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen,
- Ja lasta häll’ ol’ yhdeksän ja nuorin niistä Sven.
- Älyä kuinka äijällä lie ollut itsellään
- Jaella lapsijoukolleen, ei tiedä yksikään;
- Vaan vanhemmille varmahan lie liiaks antanut,
- Kun viimesyntyneelle ei kuin hiukka piisannut.
- Sven Tuuva tuli kuitenkin väkevä, harteva,
- Kuin orja raatoi pellolla ja kaatoi kaskea,
- Ol’ iloisempi, nöyrempi, kuin moni viisaskaan,
- Ja kaikkiin töihin saatihin, ne teki väärin vaan.
- ”Mi, Herran nimeen, poikasein, sinusta tulleekaan?”
- Näin ukko Tuuva useinkin saneli tuskissaan.
- Kun laulu tää ei loppunut, Sven maltin menettää,
- Ja itse käypi miettimään, min parhain ymmärtää.
- Kun tuli Tuuva kersantti siis kerran jällehen
- Ja laski vanhaa virttähän: ”sä miksi aiot, Sven?”
- Niin aivan ukko ällistyi, kun poika aukaisi
- Leveän leuan, vastaten: ”no, sotamieheksi!”
- Tuohonpa vanhus viimeinkin jo virkkoi pilkalla:
- ”Sä lurjus sotamieheksi, no huuti, tolvana!”
- ”Niin”, lausui poika, ”'väärin teen, min täällä tehnenkin,
- Ehk’ eestä kuninkaan ja maan tok’ kuolla osaisin.”
- Siit’ ukko Tuuva hämmästyi ja heltyi itkemään;
- Sven otti pussin selkähän, läks’ joukkoon lähimpään.
- Hän mitan täytti, terve ol’, jo kyllä siinäkin,
- Siis rekryytiksi paikalla pääs’ joukkoon Dunckerin.
- Nyt tuli Tuuvan oppia myös sotatemppuja,
- Se omituist’ ol’ laatuaan ja hauskaa katsella:
- Korpraali huusi nauraen ja nauroi huutaen,
- Sven toimessa ja leikissä ol’ yhtä totinen.
- Niin harjoituksiin uuttera ei ollut yksikään,
- Hän maata polki tömisti ja astui hiessään;
- Vaan käännöstä kun käskettiin, hän pettyi ainiaan,
- Käv’ oikeaan ja vasempaan, päin vastoin yhä vaan,
- ”Olalle pyssy”, ”kunniaa” hän näytti oppineen,
- Ol’ laskevinaan painetin ja pyssyn jalalleen;
- Vaan ”kunniaa” kun huudettiin, hän laski painetin,
- Kun pyssy piti jalallen, olalle lensikin.
- Näin tuli Tuuva kuuluksi ekseerauksestaan,
- Ja kaikki, miehet, päälliköt, ne häntä nauramaan.
- Mut vakaana hän astuu vaan, ei suutu leikkihin,
- Ja toivoo aikaa parempaa – niin sota syttyikin.
- Kun joukon tuli lähteä, niin miehet miettimään,
- Sven liekö kyllin viisaskaan sotahan lähtemään.
- Hän antoi heidän tuumailla ja arvel’ itse vaan:
- ”Jos muiden kanss’ en mennä saa, tot’ yksin mennä saan.”
- Hän laukun, pyssyn kuitenkin sai pitää luonahan,
- Työt rengin teki leirissä, sodassa sotijan;
- Vaan pamaukset, tappelut, tek’ yhtä toimessaan,
- Eik’ ollut arka milloinkaan, jos hupsu toisinaan.
- Palausmatkaa tehtihin ja Ryssät ahdisti,
- Nyt Sandels pitkin jokea pois kulki hitaasti.
- Porrasta myöten piankin ol’ yli mentävä,
- Ja siellä seisoi miestä vaan noin parikymmentä.
- Kun muut’ ei heillä toimena pait tietä korjata,
- Työn tehtyään he levähti sodasta kaukana
- Ja talossa nyt nauttivat, mi tarjon’ oli vaan.
- Sven Tuuva myötä oli myös, hän pantiin passaamaan.
- Mut toiseks muuttui, törmältä kun täyttä vauhtia
- Tul’ ajutantti Sandelsin, hevonen vaahdossa;
- ”Jumalan tähden, portaallen, aseisin”, huusi hän,
- ”Vihollisjoukon tiedetään täst’ yli pyrkivän.”
- Päämiehelle hän lisäsi: ”te silta purkakaa,
- Jos voitte, muuten viimeiseen verehen taistelkaa!
- Hukassa kaikk’ on, taaksemme jos Ryssät pääsevi;
- Apua saatte, teille tuo sit’ itse kenraali.”
- Hän riensi pois. Vaan väki viel’ ei pääsnyt sillallen,
- Kun toisell’ oli rannalla jo joukko Ryssien.
- Se laajeni, se taajeni, se tähtäs, laukaisi,
- Jo Suomalaista kahdeksan ens’ tuli korjasi.
- Ei hyvä ollut viipyä, jokainen säikähtää,
- Taas paukkaus ja jäljille vaan viisi miestä jää;
- Nyt toteltiin, kun käsky soi: ”pois pojat, takaisin!”
- Sven Tuuva yksin hairahtui ja laski painetin.
- Myös käännöksensä taaksepäin ol’ eriskummainen,
- Peräymään kun käskettiin, hän riensi sillallen;
- Hän seisoi siinä jäykkänä, vakaana, vanhoillaan,
- Kaikille valmis neuvomaan paraita temppujaan.
- Ei aikaakaan, niin Tuuva sai jo näitä osoittaa,
- Kun vihollinen sillallen samassa kiiruhtaa;
- He ryntäsi yks kerrallaan, vaan heistä joka mies
- Sai oikeaan ja vasempaan, niin että tempun ties.
- Käsillä tätä karhua ei voitu kukistaa,
- Mies lähimmäinen luodilla hänt’ aina varjoaa,
- Mut Ryssäin kiihtyy rohkeus, kun toivo pettävi;
- Nyt Sandels tuli, huomasi kuin Tuuva taisteli.
- ”Hyv’ on” hän huusi, ”kestä vaan viel’ aikaa hetkinen,
- Äl’ yli päästä Piruja, sä poika urhoinen!
- Niin Suomalainen taistelee, se vast’ on soturi,
- Avuksi hälle rientäkää, tuo meidät pelasti.”
- Ja Ryssät huomas rynnäkön jo turhaks käynehen,
- Vihollisjoukko kääntyi pois hitaasti kulkien;
- Nyt Sandels hyppäs ratsultaan, tul’ alas rantahan
- Ja kysyi miestä, sillalla mi nähtiin sotivan.
- Sven Tuuva hälle näytettiin, hän oli taistellut
- Kuin aika mies, nyt taistelu jo oli loppunut.
- Hän näytti siihen nukkuneen, lepäävän leikistään,
- Eik’ ollut vakavampana, vaan vaaleemp’ entistään.
- Ja Sandels silloin kumartui kuollutta katsomaan,
- Ei tuntematon ollut mies, vaan tuttu vanhastaan,
- Mut alla hänen rintansa punoitti nurmi nyt,
- Ol’ luoti käynyt sydämeen, jo veri ehtynyt.
- ”Tuo luoti, sit’ ei kieltää voi, ties’ kuinka kohtasi,
- Enemmän tiesi se kuin me”, niin lausui kenraali,
- ”Ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan,
- Se parempahan pyrki vaan, lens’ jaloon rintahan.”
- Ne sanat sotajoukossa levisi yleiseen,
- Jokainen myönsi Sandelsin tok’ oikein lausuneen:
- ”Kyll’ ajatust’ ei Tuuvalla lie liiaks’ ollutkaan,
- Pää oli huono”, arveltiin, ”mut sydän paikallaan”.