Sydämen muisto

Sydämen muisto. Suomennos. Kirjoittanut Catulle Mendès

1.

Koko kuningaskunta oli joutunut surun ja hämmingin valtaan, koska ei nuori kuningas leskeksi jäätyänsä enää huolinut vähääkään valtioasioista, vaan vietti niin päivät kuin yötkin itkien rakkaan vainajan kuvan edessä.

Tähän muotokuvaan oli hän sitä ennen itse tehnyt, niin, hän oli oikeastaan tätä tarkotusta varten opetellutkin maalaamaan, koska niin hellästi lempivälle puolisolle olisi tuottanut hirmuisia tuskia, jos hänen olisi täytynyt antaa jonkun toisen kiinnittää kankaalle hänen rakkaimpansa lumoavat piirteet.

Maalareilla on oma tapana katsoa mallejansa, mikä ei ensinkään miellytä mustasukkaista, ja sitten eivät he koskaan siirrä kuvaan kaikkea, mitä ovat nähneet; jotakin siitä jää heidän silmiinsä tai kenties sydämeensä, arveli kuningas, eikä hän millään ehdolla olisi tätä kenellekään suonut.

Ja nyt oli tämä kuva hänen ainoa lohdutuksensa, hän ei voinut katsella sitä kyynelittä, eikä hän kuitenkaan olisi vaihtanut tuskaansa elämän kaikkiin riemuihin. Turhaan tulivat hänen ministerinsä sanomaan: ”Herra olemme saaneet pahoja uutisia. Ormutsin uusi kuningas kokoo suunnatonta sotajoukkoa hyökätäkseen valtakuntamme kimppuun”. Kuningas ei ollut kuulevinaankaan, vaan jatkoi yhä tuon armaan kuvan katselemista.

Kerran joutui hän vihan vimmoihin ja oli vähällä lyödä kuoliaaksi erään kamariherroistansa, suosikkinsa, kun tämä oli uskaltanut alamaisimpana arvelunansa lausua kuninkaalle, ettei suurimmankaan surun tarvitsisi ijankaiken kestää, ja että hänen olisi hankittava kansoillensa uusi kuningatar, samantekevä, keisarinko tytär se sitten olisi vai talonpojan.

”Hirviö”, huusi kuningas, ollen aivan suunniltaan tuskasta ja vihasta, ”rohkenetko antaa niin häpeällisen neuvon minulle! Minä minäkö saattaisin itseni uskottomaksi kaikkein armahimman kuningattaren muistolle! Pois silmäini edestä tai sumaan sinut omalla kädelläni! Mutta ennenkuin menat, tiedä ja tee kaikille tiettäväksi, ettei ainoakaan nainen tule jakamaan kanssani ruunua ja vuodatta, vaikkapa hän olisi täydelleen sen näköinen jonka kadotin, jonka noissa puitteissa näet”.

Hän tiesi hyvin, ettei hän tätä sanoessaan millään lailla sitonut itseänsä, sillä missäpä koko maan piirin päällä löytyisi nainen, jota veisi häneen verrata! Hän oli ollut niin täydellinen kaunotar. Kahdesti ei luonto luo moista mestariteosta.

Vei, nuo suuret, sametinmustat silmät, nuo ihmeelliset, eebenholtsiin vivahtavat hiukset, jotka valuivat alas tummina ja pitkinä suortuvina, reunustaen hänen kasvejansa kuten yön kuningattaren vaippa, tuo korkea otsa, joka oli valkoinen kuin elfenluu, tuo sorea suu lempeine hymyineen ja kaksine hohtavine hammasriveineen! Oi, hänen kaltaistaan ei toista ollut maailmassa, ja prinsessalla, jonka kehtoon kaikki hyvät hengettäret olisivat kallisarvoisimmat lahjansa laskeneet, ei aivan varmaan voisi olla niin tummaa tukkaa, niin syviä silmiä, ei voisi olla tuota otsaa, tuota suuta.

2.

Kului kuukausia, vuosi ja enemmänkin, eikä tuo surullinen asiaintila muuttunut vähääkään.

Ormutsista saapui yhä uhkaavampia uutisia, mutta kuningas ei välittänyt kasvavasta vaarasta. – Ministerit kuitenkin nostivat sotaveroja kuninkaan nimessä, mutta sen sijaan että olisivat niillä varustaneet sotajoukon, antoivat he rahojen luisua omiin taskuihinsa ja jättivät saaliinhimoisen vihollisen ryöstettäväksi maan, joka oli puolustuksekseen suorittanut suuret maksut. – Tyytymättömäin joukko kasvoi, ja joka päivä seisoskelivat kuninkaan palatsin edustalla lukuisat parvet ihmisiä, jotka olivat tulleet joko pyytämään tai valittamaan.

Mutta onnettoman kuninkaan koko huomio oli kiintyneenä kuvaan, jonka hiljainen lumous kahlitsi hänet vastustamattomilla siteillä.

Mutta kerran tapahtui – aamun sarastuksessa välkkyivät ikkunanruudut sinisinä ja punasina, – että kuningas kääntyi kohden ikkunaa, koska sen kautta kuului vähitellen häipyvää laulua. Se oli iloinen laulu, kaunis ja aamuisin raitis, niinkuin leivosen liverrys.

Kuninkaasta oli tämä jotakin niin äkkiarvaamatonta, että hän astahti muutaman askeleen, painoi otsansa ikkunaa vasten ja katsahti ulos. Hän saattoi tuskin pidättää ihastuksen huutoa. Ei, mitään niin viehättävää ei hän ollut koskaan nähnyt, kuin tuo pieni paimentyttö, joka siellä ajoi laumaansa laitumelle.

Hänen matalahko otsansa oli niin kauniin punerva kuin äsken puhennut ruusu, hänen silmänsä niin kirkkaat kuin koittava aamu ja hänen sievä suunsa niin pienoinen, että se ollessaan avoimena tytön laulaessa saattoi tuskin viisi, kuusi helmenkaltaista hammasta näkymään.

Mutta kuningas, niin ihastunut kuin hän olikin, peräytyi tätä näkyä ja peitti kasvonsa käsillään aivan häpeissään siitä, että oli hetkeksi rakkaan vainajansa unohtanut. Sitten laskeutui hän polvilleen kuvan eteen ja vuodatti tuskan ja kaihon kyyneleitä muistamatta enää ollenkaan, että muuan paimentyttö oli kulkenut hänen akkunansa ohitse.

”Oi”, huusi hän suunnattoman tuskansa valtaamana, sinä tiedät, että sureva sydämeni ijäti tulee sinulle kuulumaan, sillä ainoakaan nainen ole sinun kaltaisesi; he tahtovat uutta kuningatarta, mutta ainoastaan silloin, jos sinun peilikuvasi ilmi elävänä astuisi eteeni, vain silloin voisin suostua.

3.

Nyt tapahtui, että kuningasta, kun hän seuraavana päivänä tarkasti vainajan kuvaa, kohtasi sangen tuskallinen hämmästys. Hän mietti hetkisen ja lausui sitte itsekseen: ”Sehän on vallan kummallista. Onkohan tämä huone kostea? Näyttää siltä kuin ei ilma, jota täällä hengitämme, tekisi hyvää kuvalle. Onhan kuva mustunut hirveästi. Tiedänhän hyvin, etteivät rakkaan kuningattareni hiukset olleet noin tummat kuin ne tuossa ovat. Ei, aivan varmaan ei niillä ollut tuota eebenholtsiin vivahtavaa mustaa väriä, muistan selvästi, että siellä täällä leikki joku kultainen kiharakin hänen hiuksissaan. Valon jumalattaren näköinen oli armaani eikä mikään yön kuningatar”.

Hän käski heti tuoda itselleen maalitaulun ja siveltimen ja korjasi nopeasti, minkä kostea ilma oli turmellut.

Jumalan kiitos! Nyt ovat siinä jälleen nuo tuoksuvat kultakiharat, joita niin mielettömästi lemmin, tulen aina lempimään.

Ja katkeran riemun hurmaamana lankesi hän polvilleen kuvan eteen, joka vasta nyt oli täydelleen armaan mallinsa kaltainen.

Mutta joku paha henki epäilemättä teki pilkkaa hänestä, sillä kolmen päivän kuluttua täytyi hänen jälleen parantaa kuvaa!

”Kuka on tämän tehnyt”, huusi hän vimmoissaan, ”kuka uskaltaa laskea kätensä kuningattareni kuvalle? Mistä tulee näin äkkiä tuo korkea elfenluunvalkoinen otsa? Jumalan olkoon kiitos! Minulla on pettämätön muisto, ja minä tiedän, että hänen pikku otsansa oli kauniin punerva ja raitis kuin äsken puhennut ruusu”.

Muutamalla siveltimenvedolla siirsi hän nuo kultaiset kiharat alemmaksi ja loihti ruusunvärin nyt matalaksi käynylle otsalle.

Vasta nyt oli hän tyytyväinen, ja hänen sydämensä täytti hellyys tuota uudistettua kuvaa kohtaan.

Mutta voi! Seuraavana päivänä olivat asiat vielä hullummasti. Nyt oli hänelle selvää, että joku häijy loihtija kujeili hänen kansaan, sillä kuinka olisi muuten ollut mahdollista, että silmät ja suu elivät min kokonaan muuttuneet!

Ei! Milloinkaan ei hänen armaallansa ollut noin yönmustia silmiä ollut, ei myöskään tuota leveää suuta, joka jätti miltei kaikki hampaat näkyviin.

Päinvastoin! Kirkkaat ja siintävän siniset kuin aamutaivas olivat olleet ne silmät, jotka, oi, jotka niin suloisesti olivat häntä katselleet, ja hänen sievä suunsa oli ollut niin pienoinen, että kun laulu, suudelma oli ruusuiset huulet toisistaan erottanut, niin tuskin oli pari pientä helmenkaltaista hammasta tullut, näkyviin.

Nuoren kuninkaan valtasi tulinen suuttumus tuota pilattua kuvaa kohtaan, joka oli kokonaan vastaan hänen kalleimpia muistojaan.

Jos hän tuon kurjan loihtijan, joka hänen kanssaan kujeili – sillä loihtua tässä ilmeisesti oli joukossa – olisi käsiinsä saanut olisi hän hirveällä tavalla sille kostanut. Mutta loihtijapa ei ollut käsillä, ja niin kohdistui hänen vihansa kuvaan. Paljon ei puuttunut, ettei hän repinyt alas seinältä ja survonut mäsäksi jaloillaan tuota petollista kuvaa.

Vähitellen sai hänet kuitenkin rauhoittumaan se ajatus, että voisihan hän jälleen saattaa asian oikealle tolalle.

Hän niinmuodoin ryhtyi työhön ja alkoi maalata pettämättömän muistinsa mukaan, ja se onnistui hänelle niin erinomaisen hyvin, että jonkun tunnin kuluttua ruusuiset naisen kasvot kirkkaansinisine silmineen, pikkuisine suineen hymyilivät hänelle kankaalta.

Ja kuningas tarkasti työtänsä surunvoittoisella ihastuksella ja huudahti kaihomielin: ”Niin, hän se on, semmoinen oli hän, rakastettu, unohtumaton kuningattareni!”

Ja kun eräänä päivänä kamariherra, jolla oli tapana aina väliin avaimenreiästäkin kurkistella, ja joka näinollen oli nähnyt kaikki, teki kuninkaalle sen ehdotuksen, että hän tekisi kuningattareksi sievän pikku paimentytön, joka aamuisin oli laulaen kulkenut linnan ohi lehmikarjoineen, tämä kun niin täydelleen oli vainajan näköinen – niin ei kuninkaalla ollut mitään sitä vastaan.

Lähde: Työmies 23.1.1905.