Sydämeni (Kovero)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sydämeni.

Kirjoittanut Karl Adolf Kovero


On suurin surkeuten’
Mun oma sydämen’.
Ei sitä muuten näy,
Vaan kyllä selväks käy,
Jos valkeus sisustaan
Sen pääsee paistamaan.
Kuink’ ähkyy, vohkuu sen
Palkehet pahuuden,
Jos ei se saada voi,
Mit’ aikoo, aprikoi!
Sen juonet katalat
Ja himot kauheat
Ken kertoella vois
Ja päivän valoon tois!
Vaikk’ usein harhaan vie,
On pahan kaiken tie,
Ei syypää sittenkään
Se ole mihinkään.
Muut aina vääräss’ on,
Se tälle mahdoton.
Jos ain’ ei pettää saa,
Se puikkii valheen taa:
On syyttömästi nyt
Taas koito kärsinyt.
Se halaa maallista
Ja hylkii taivaista,
Vie mun alaspäin,
Kun pitäis ylespäin.

Langennut enkeli
On sydämmessäni.
Jos tuota tuntoni
Välisti vastusti,
Se käärmeruoskallaan
Sai veren’ vuotamaan,
Mun saattoi satimeen.
Vie varmaan syvyyteen,
Jos ajoiss’ apua
Ei mulle anneta.
Ei auta voima mun,
Mä raukka rutistun.
Oi Herra taivahan,
Ann’ apu vaivahan,
Vaimenna haavat nää,
Sä olet kaiken pää,
Laupias, armias
Rakkaassa Pojassas!

1899.


Lähde: Kovero, K. A. 1899: Kyhäelmiä I.: muutamia muistoja kokosi K. A. Kovero. Jyväskylä.