Syksy (Uotinen)

Syksy. Kirjoittanut Mikko Uotinen

I.

Syksyn kelta orhi

maita ravaa,

halla sydämmensä

auki avaa.

Keltalehdet lentää,

maille putoo,

sumun tyttö soihin

verkot kutoo.

Sinikukka nukkuu

hellään uneen,

kukkasparvet vaipuu

unhon lumeen.

Lammin laine herpoo,

rauhaan nukkuu,

keltamereen luonnon

vehryys hukkuu.

Lintuin riemu laulu

mailla lakkaa,

syksytuuli nurkkiin

kylmää hakkaa.

Syksy sulkee luonnon

kylmään syliin,

talven tytöt astuu

kelta kyliin.

Kyynel kantelolla

hiljaan soittaa,

rinnan kevään särkee,

syksyks’ voittaa.

Soittaa kyynel laulun,

virren tumman,

syttää sydämelle

surun summan.

Ihmissydän syksyn

valtaan taipuu,

toivon valkokukka

kaatuu, vaipuu.

Syksy sydämmissä,

luonnon yli,

kaikkialla aukee

kelta syli.

Valitusta soipi

pohjan tuuli,

poskeen painuu kylmä

syksyn huuli.

Syksyn karkelossa,

kansa huhuu,

näinpä meille aika

ankarana puhuu:

”Elon syksy sulla,

pohjan kansa,

tuoni sulle soittaa

kanneltansa.

Kesä hukkui sulta,

syömmes jäätyi,

elon onni sulta

poies häätyi.

Pohjan syksy loppu-

maton tässä,

pohjan kesää ei oo

elämässä.”

– Syksyn kelta orhi

maita ravaa,

halla sydämmensä

auki avaa.

Itke pohjan kansa

syksys eessä,

tuoni sointuu joka

säveleessä.

Itke kansa pohjan

aikas iltaa,

kapsain kulku kulkee

tuonen siltaa.

II.

Katso syksyn keltakatsehista kansaa,

kun se horjuin kulkee tuoni polkuansa

Vanhus tuossa.

Eli päivän irstan hekumassa,

konttaa rauhatonna iltatunteinansa.

Katse kalvas haastaa:

”Sytyin aina loimuun, paloon,

nautinto ja hekuma mis eli,

innostusta tuntenut en hyvään, jaloon,

”ihanteilta” vaan ne soinnahteli.

Oma onni, hetken riemu,

huumauksen hellä syli,

sinne tieni kulki ”kaiken” yli.

Omaan iloon, mis’ ei rinta

kyynelviljaa niitä,

sinne matka aina.

Käyköön kulku lokahista tietä,

taikka päivän rataa,

huoli siitä.

Petosko, vai suora tahto,

vastoin sydäntä ja mieltä

siit’ ei huolta.

Syömmet sortukohot,

juoskoon kyynel,

portahiksi joukot kaatukoot.

Onneen kulku

onnen valkoisihin kyliin,

jokahinen itse itseänsä vieköön!

Siinä elon määrä oli,

siinä loimut,

jotka syömmen syksy-yössä paloi.

Mikä tulos?

Rampa ajan raunioilla,

jylhä hautamerkki lienen,

joka elon tumman kulun tienen.”

Katso naista.

Kalpea kuin pohjan taivas syksyilloin

hallan tuhotöitä ennustain,

kalpea kuin syksyn kelta kukka

oottain talven viiman viime suutelua.

Missä pohjan nainen kirkas katse,

nainen jonka katse syvää siintää,

poskipäillä päivän rusokukat,

laulain aamulauluansa.

Aamulauluansa, jossa:

ylistys puhtauden, hyvän,

jalon, kauneuden

ylinnä kaikuu?

Mis’ on se nainen?

Se kuoli. Pohjan halla mursi,

sen sielun ajan routa tursi.

Sen hautamerkkinä vaan kukat kalpeat,

nää liikkuu

ja tuonen poikain polvilla

ne kiikkuu.

Ei pyrkimystä päivään,

mutta yöhön,

ei harrastusta työhön.

Ei innostusta eespäin,

ei etsimystä,

mutta himot, nautinto ja alhas.

Sen alttarilla uhraa,

viirusilmin hän kuolon tanssiansa tanssii.

Sen alttarilla uhraa:

uhraa onnen kansan,

teoin repii rikki äidin sydämen,

ja äidin silmään kyynel kosket nostaa.

Silmissä syksyn kalvas sumu;

kasvoilla kalpeuden kaaret.

Kas siinä pohjan nainen,

tuo keltakukka,

sortumuksen syksykalliolla.

Katso nuorukaista.

Mis’ on se nuoruus, elämä ja kevät,

mi nuorukaisen olemukseen liittyy?

Tuon sydän harmaa on jo syntymässään

ja syksyn keltalehdet loistaa poskipäillä.

Se konttaa siipirikkona

ja heikkous sen joka työstä hohtaa.

Tää onko kevättä:

kun syksyn kelta kevään kukkasissa

ja roudan valtaa aurinko ei poista;

kun hallan houreet luonnon aitan täyttää

ja jäiset kahleet kaikkialle lankee?

Tää onko nuoruutta:

kun nuoret väsymystä teoin täällä laulaa,

kun omin jaloin kulkea ei tohdi,

vain märehtii ja konttaa niinkuin rampa,

mi ilman sauvoja ei paikaltansa pääse?

Tää onko nuoruutta:

kun ylöspäin ei katsehet nyt nouse,

ei sydäntä, ei järjen selvää tulta,

ei miestä kanteleen, ei innon,

ei rakkautta, vihaa,

vaan sairas katse,

väsymyksen valju leima

ja tyytymys ja lepo?

Se onko nuoruutta?

Ei.

Katso ryhditöntä orjalaumaa

ja ohdakkeita, ajan tanterella.

Katso pohjan kevät takatalvena nyt liikkuu.

Katso nuoruus vanhan väsymystä hourii.

Mis’ on se ylväs nuoruus,

mis’ on kevät kansa kirkas:

mi kirvehensä iski Suomen saloon,

mi suurin tuntein astui korven taloon?

Mi katse korkealla kulki

ja sieluun suuren kevään sulki;

mi työstä hedelmiä loi

ja suurta päivää maalle unelmoi?

Mis’ on se nuoruus,

mi ei jäänyt vainon mereen,

elämän eestä ponnisteli viime vereen?

Sen ajan kahleet kammioihin sulki,

sen päälle aika orjavaipan kutoi,

sen siivet kirkon mahti runnisteli

ja sieluun ajan myrkkykäärme pisti.

Nyt siipirikot räpyttelee maita,

on suussa kapulat,

ja otsat orjuutta jo julistaapi.

Siinä pohjan nuoruus,

kansan kevät, toive –.

– Näin on keltakatsehista kansa

kun se kulkee kyynelpolkuansa.

Suuren syksyn synkkä kelta syli

eessä uhkaavana aukee,

tuonen maille pohjan kansa

syksyn orjana jo raukka raukee.

III.

Kansani kallihin

syksyjen vanki,

kerran on sulava

syömmesi hanki.

Vielä sun kevääsi saapua voipi,

vielä sun huomen laulusi soipi.

Vallasta syksyn

sä vapaaksi saat,

vielä sun päiväs

on kunniakkaat.

Kansani kallihin

syksyjen vanki,

rintaasi nuoruutta,

kevättä hanki.

Tulevi kevät ja riemujen aika,

kun herääpi sielussas elämän taika.

Lapsesi kerran

taas keväänä käy,

ja elosi taivaat

ei pilveä näy.

Kansani kallihin

syksysi voita,

elämän uskoa

hankkia koita.

Pyrkimys kevääseen, voittohon johtaa,

taistelo onnen helmistä hohtaa.

Yhteisonnea

työsi kun tähtää,

päivähän päin

sinun kulkevan nähdään.

Kansani kallihin

puhtaita teitä,

onnehen kutsuvi

elämä meitä.

Kukin jos omasta onnesta haastaa,

yhteisen onnen se alas ain raastaa.

Yhteisonnehen

työmme kun ryntää,

onnen vaot

se maahamme kyntää.

Kansani kallihin

puhtaaksi mieli,

puhtaasta syömmesta

kerto’os kieli.

Vanhus, sä elämän oppias näytä,

nainen, sä naisena itsesi käytä.

Nuoriso nuoruutta

töihisi saa,

nuoruus se nostaa,

se velvottaa.

Kansani kallihin

kiistasi heitä,

veljesriitojen

arvet jo peitä.

Rohkea nousta ja rohkene lentää,

taistelon kautta se onni vaan entää.

Pyrkimys selvänä

suurehen, jaloon,

silloin et surkastu

himojen paloon.

Kansani kallihin

onni on työssä,

kun ei sit orjana

kontata yössä.

Kukin kun toimensa itse jo muistaa,

tarvis ei toisia orjiksi suistaa.

Terveeksi aatos

ja taitohon käsi,

olkoon oikeus

käskijäsi.

Kansani kallihin

aika on nousta,

Tuonetar nostaa

jo turmansa jousta.

Meillä on voimaa ja suurta me saamme

ja meidän on luotava onnehen maamme.

Salamaäänin

jo ympäri raikaa:

heräjä kansa

ja tunteos aikaa.

Kansani kallihin

kevät on määrä,

sinne kun riennät

niin väistyvi väärä.

Yhteisonnessa onni on sunkin,

pyrkimys siihen nyt olkohon kunkin.

Valkeita teitä

mis’ oikeus ohjaa,

jos kuljemme täällä,

on työllämme pohjaa.

Kansani kallihin

syksysi heitä,

aika jo selvästi

kutsuvi meitä.

Elämän kevät, on tarkotus työmme,

siellä on haihtuva syksy ja yömme.

Kuulkosi kutsua

pohjolan kansa,

murtaos kahliva

syksyjen ansa.

Lähde: Uotinen, Mikko 1907: Kevätvirroilta: runoja. Kustannusyhtiö Osmo, Helsinki.