Syksyiset häät

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Syksyiset häät.

Kirjoittanut Juhani Siljo


Mua viereltäsi, armas, äsken salot kutsuivat,
kun hiljaa illan kaihoon uupui silmäs raukeat.
Jo laski päivä verkalleen, puut pitkät varjot loi.
”Syys eroittaako meidätkin?” – niin sydän vaikeroi.
Mut armas, katseen luodessani yli metsien,
kuin aavistus käy läpi rinnan syke riemuinen:
Min yltää silmä näkemään: vain kultaa hohtavaa
ja verenpunapurppuraa on täysi salomaa
ja juhlakansaa rientäväistä rinteet kukkulain,
ja yllä päilyy suuri rauha sini-ulappain;
– Niin outo syke sydämen ja rinnan aavistus:
häät siell’ on, sinne meidänkin on rientää kutsumus;
ne häät on meidän, meidät vihkii ikiliittoon syys,
kun seestyy taivas, hehkuun syttyy metsäin hämäryys.
Taas palaa rauha riemullinen silmääs suruiseen,
kun painaa syksy kulmillesi kultaseppeleen;
taas nukkuu soima sisässäni uneen lempeään,
ja ilman tuskaa katseen käännän taapäin, elämään.
Nyt, Yksinäisyys, armahani, hetki meidän on:
käy käteheni, aik’ on rientää onnen-liitohon.


Lähde: Siljo, J. 1914: Maan puoleen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.