Sylvi: Toinen näytös

Toinen näytös.
Sylvi
Kirjoittanut Minna Canth

(Tanssiaiset. Näyttämö kuvaa sivuhuonetta, jonka peräovet ovat auki tanssisaliin, missä parhaillaan tanssitaan franseessia. Vasemmalla ovi virvoitushuoneesen. Sohvia, lepotuolia, istuimia, pöytiä sekä korkeita kasvia huoneen sivuilla. Oikealla sisäänkäytävä etehisestä.

Metsäherra Sandell sekä luutnantit Harlin ja Idestam seisovat muutamien muiden herrojen kanssa ja katsovat tanssia.)

HARLIN. Suloinen! Viehättävä!

IDESTAM. Ken on hän? En muista koskaan nähneeni häntä ennen.

HARLIN. Vasta puhjennut ruusun-nuppu. Lyön veikkaa, että hän on ensimmäisissä tanssiaisissaan.

IDESTAM. Sandell, tulepas vähän tänne. – Sinä varmaankin tunnet tuon naisen tuolla, vaikeassa harsopuvussa?

SANDELL. Kyllä. – Mitä hänestä?

IDESTAM. Toveri tässä on tulessa ja liekissä.

HARLIN. Uusi tähti taivaalla, joka loistollaan voittaa kaikki muut.

SANDELL. Jäähdytä mieltäsi, veli hyvä. Se tähti on liian korkealla. Ei sinun auta häntä tavotella.

HARLIN. Saanenhan kumminkin tietää hänen nimensä?

SANDELL. Saat kernaasti. Voinpa vaikka esitellä sinut hänen miehelleenkin, joka istuu tuolla virvoitushuoneessa, jos niin tahdot.

HARLIN. Mitä sanot? Onko hän naimisissa?

SANDELL. Pahaksi onneksi!

IDESTAM. Ei, kuule, tuota sinä et voi meihin puijata. Mutta sinulla on ehkä itselläsi aikeita tytön suhteen, jos oikein arvaan.

SANDELL. Johan nyt oli! – Kysykää muilta, ellette minua usko.

HARLIN. Tai ehk’et tiedä, ketä me tarkoitamme –

SANDELL. Tiedän kyllä, eihän siellä ole ketään muuta valkoisessa harsopuvussa, kuin rouva Vahl.

IDESTAM. Hän, joka nyt menee tuolla oikealla!

SANDELL. Juuri sama.

HARLIN. Ja rouva jo! Perhana! Kuinka se on mahdollista? Hän näyttää vielä niin nuorelta. On aivan kuin pieni koulutyttö.

SANDELL. Niin, ei hän vielä ollut lapsenkenkiään kuluttanut, kun meni naimisiin holhoojansa kanssa.

HARLIN. Vai niin, vai holhooja se hänet kaappasi itselleen, ennenkuin muut vielä tiesivät hänestä mitään. Mokoma kettu.

IDESTAM. Häntä sietäisi vähän rangaista, eikö totta?

HARLIN. Me hakkaamme hirveästi hänen kaunista rouvaansa tänä iltana. Kiusallakin!

SANDELL. Sh –! Hän tulee. (Tohtori Tuneberg, tullinhoitaja Brun ja Aksel tulevat virvoitushuoneesta.)

BRUN. Olet aivan oikeassa, hyvä veli. Piru näissä iloissa kulkekoon. Mutta minkäs sille tekee? Isänä ja aviomiehenä täytyy vaan olla mukana, joko sitten tahtoo, tai on tahtomatta.

TUNEBERG. Miksi mennä naimisiin? Miksei pysyä ennemmin vanhana poikana niinkuin minä, ja säilyttää kultainen vapautensa?

AKSEL. Mutta tulethan sinäkin tanssiaisiin tuon »kultaisen vapautesi» kanssa, vaikka et tanssi. Vai onko sinusta niin hauska katsoa muiden iloa?

TUNEBERG. Ei, hiisi vieköön, olekaan. Mutta jossakin sitä täytyy iltaansa kuluttaa.

BRUN. Puhu sitten vielä »kultaisesta vapaudesta»! Sinulla on ikävä – et tiedä miten iltaasi kuluttaisit. Ei, toista on sittenkin olla perheenisänä.

SANDELL. Aksel, tulepas katsomaan, kuinka nuoret herrat täällä hakkaavat sinun kaunista rouvaasi.

AKSEL. Anna sinä heidän hakata. Ei se minua haittaa.

SANDELL. Hoving varsinkin näkyy olevan pahasti pikiintynyt.

AKSEL. Hupaista kuulla.

SANDELL. Elä, helkkarissa? Onko se sinusta hupaista kuulla? Etkö ole ollenkaan mustasukkainen?

AKSEL. En tunne mitään oireita.

TUNEBERG. Ohoo, – sinä vaan teeskentelet. Niinkö luulet, ettei sitä huomata?

BRUN. Tunnusta pataa, velikulta. Lääkärin terävä silmä on jo huomannut vaivasi.

AKSEL. Olkaa löpisemättä! Mitä se minuun koskee, vaikka koko maailma olisi rakastunut vaimooni, kun hän vaan pysyy uskollisena.

SANDELL. Mutta entäpä jos hän nyt sattuisi ihastumaan johonkuhun noista ihailijoistaan?

AKSEL. Ei hätää mitään. Siihen hän on liian lapsellinen ja viaton.

TUNEBERG. Hoh – hoo, veli hyvä! Luuletko sinä että lapsellisuus ja viattomuus voivat varjella ihmistä intohimoista? Suuri erehdys! Senkö verran sinä tunnet ihmisluontoa?

AKSEL. Ainakaan ne eivät yllytä niitä.

TUNEBERG. Siitä voi olla eri mieltä. Nuoruus on vaikutuksille altis, ja viattomuus puuttuu kokemusta, muistapas se.

BRUN. Jo riittää filosofiia, hyvät herrat. Franseessi on lopussa, naiset tulvaavat kohta tänne vilvoittelemaan. Parasta kun korjaamme ajoissa luumme heidän tieltänsä.

TUNEBERG. Pitänee sitten mennä takaisin tuonne tupakansavuun.

BRUN. Minäpä taidan antaa hyvän päivän koko ilolle ja karata tiehen.

AKSEL. Ja minä kysyn Sylviltä, eikö hän jo ole saanut tarpeekseen tästä huvista.

SANDELL. Ei, kuule, et suinkaan sinä vielä vie rouvaasi pois? Täällä on kaksi nuorta luutnanttia, jotka joutuisivat epätoivoon. Ikään juuri pyysivät, että esittäisin heidät hänelle ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.

AKSEL. Erittäin suuri kunnia. Mutta minulla ei ole hituistakaan halua kiusata itseäni kuoliaaksi luutnanttien tähden.

SANDELL. Kyllä rouvasikin haluaa jäädä, sen näkee. Hän huvittelee oikein sydämmensä pohjasta, katsopa tuonne. Olisihan sääli häiritä hänen iloansa.

TUNEBERG. Sääli on Akseliakin. Toiset liehakoivat hänen kaunista rouvaansa, itse saa hän kävellä täällä nolona, miesparka – ymmärrättehän, ettei se voi olla kovinkaan hauskaa.

AKSEL. Vähät siitä. Mutta minun täytyy nousta aikaisin ylös huomisaamuna. Minulla on työtä –

TUNEBERG. Syytä sinä työtä.

BRUN. Ole kärsivällinen, veli kulta, ja jää siivosti tänne. Minun täytyy tehdä samoin – kun kaikki ympäri käy. Tule, niin otamme pullon viiniä tuolla!

(Brun, Tuneberg ja Aksel menevät vasempaan. Soitto laukoo salissa. Seuraavan kohtauksen aikana kulkee naisia ja herroja edestakaisin huoneessa.

Karin Löfberg, Anni Vidgren, Elin Grönkvist ja Alma Hoving tulevat sisään.)

ANNI. Emmekö istu tänne vähäksi aikaa?

ALMA. Istutaan vaan. Täällähän on viileätä.

KARIN. Uh, kuinka minusta on ikävää tänä iltana.

ANNI. Ikävää? Kuinka niin? Minusta täällä päinvastoin on aika vilkasta.

ELIN. Sinähän olet myötäänsä lattialla, Karin. Saat tanssia niin paljon kuin ikinä tahdot. Miekkonen! Olisinpa minä sinun sijassasi –!

ANNI. Sylvi on tavattoman sievä valkoisessa harsossaan, eikös ole?

KARIN. Sievä? Kaikkea muuta!

ALMA. On kyllä, Karin. Minä en ole vielä koskaan nähnyt häntä niin kauniina. Tuo morsiuspuku sopii hänelle mainiosti.

KARIN. Päinvastoin! Se ei sovi hänelle ollenkaan. Ja kauhean ruma on hänen pukunsa sitäpaitsi, se täytyy teidän myöntää.

ANNI. Minusta se on erinomaisen hieno ja komea.

ELIN. Karinin pukuun sitä ei kumminkaan voi verrata, ei likimainkaan. Eikä hän muutenkaan ole niin kaunis kuin Karin.

KARIN. Ja oletteko huomanneet, kuinka hän käyttäytyy tänä iltana?

ANNI. Niin, hän näkyy olevan kovasti ihastunut sinun veljeesi, Alma.

KARIN. Oikein se hävettää. Kaikki ihmiset katsoivat heihin viime franseessissa.

ANNI. Minä en ole koskaan hyväksynyt sitä tapaa, jolla Sylvi kohtelee nuoria herroja. Hän on liian vapaa ja tuttavallinen heidän suhteensa. Eikä se sovi nuorelle rouvalle. Minun mielestäni heidän varsinkin pitäisi olla arkoja arvostaan. Ei koskaan alentua liehakoimisiin, eikä antaa mielistellä itseään. Semmoisesta helposti saattaisi syntyä pahoja puheita.

ALMA. Niin, kyllä sinä olet oikeassa, Anni. Mutta voiko nyt sanoa, että Sylvi –

KARIN. Minä vaan ihmettelen sinun veljeäsi, Alma. Hän, joka on niin vakava ja järkevä – kuinka hän voi olla huvitettu semmoisen harakan seurasta, kuin Sylvi on? Eikö hän huomaa sitä pintapuolista ja turhamaista luonnetta, joka hänessä niin selvästi pistää esille? Minä luulin tosiaankin, että herra Hovingilla olisi enemmän arvostelukykyä.

ANNI. Herrat ihastuvat aina pintapuolisiin ja turhamaisiin naisiin. Sehän on tunnettu asia.

ALMA. Elä sano. Viktor ainakaan ei välitä semmoisista, sen tiedän. Mutta he ovat vanhoja lapsuudenystäviä Sylvin kanssa; pieninä jo leikkivät yhdessä joka päivä –

ANNI. Entä sitten? Vanha lapsuudenystävä hän on minunkin kanssani. Mutta emme me siltä ole noin hirveän hyvää.

ALMA. Niin, sinä kun pidät kaikki herrat niin kaukana luotasi kuin mahdollista.

ANNI. Muu ei sovellu nuorelle naiselle. Semmoinen on minun ajatukseni.

ALMA. En minä suinkaan tahdo puolustaa Sylviä, mutta kyllä te kumminkin tuomitsette häntä liian ankarasti. Hän on oikeastaan vaan lapsi vielä.

KARIN. Kyllä kai! Keikailija hän on, ei muuta mitään. – Ja noin tuttavallinen suhde vanhan ystävyyden nojalla saattaa vielä helposti kehittyä joksikin muuksi. Sylvi ja herra Hoving saisivat olla varuillaan –

ALMA. Ei, hyvä Karin! Kuinka voit tuonlaista ajatellakaan!

KARIN. On sitä nähty ennenkin.

ALMA. Viktor rakastuisi toisen miehen vaimoon? Ei ikinä! Luulin toki, että tuntisit hänet paremmin.

KARIN. Oletko tarkastanut häntä tänä iltana?

ELIN. Sinuunhan herra Hoving on rakastunut, Karin. Etkö muka tiedä?

ANNI. Sh –! Elkää puhuko niin kovaa. (Sylvi ja Viktor tulevat käsi kädessä salista.)

VIKTOR. Säästät siis kotiljongin minulle, Sylvi?

SYLVI. Sekä sen että kaikki franseessit lisäksi, jos niin tahdot. (Heittäytyy nojatuoliin vasemmalle.)

VIKTOR. Oi, kuinka mielelläni minä tahtoisin! Mutta pahaksi onneksi se ei käy päinsä.

SYLVI. Minkätähden ei?

VIKTOR. Sylvi kulta, ihmiset moittisivat meitä siitä.

SYLVI. Ja mitä he sitten osaisivat sanoa? Että me molemmat tanssimme kernaimmin yhdessä? Sehän olisi vaan puhdas totuus, tiedämmä.

VIKTOR. Niin, mutta sitä pidettäisiin pahana, hyvä ystävä.

SYLVI. Mistä syystä?

VIKTOR. Siitä syystä, että se olisi vastoin yleistä tapaa. Eihän kukaan tanssi koko iltaa saman henkilön kanssa.

SYLVI. Ei, sillä kaikki tahtovat kernaammin vaihtaa tanssitoveria. Niin olen minäkin tehnyt ennen. Mutta tästä lähtein minä tahdon tanssia vaan sinun kanssasi – enkä kenenkään muun.

VIKTOR. Sylvi, Sanonkohan sinulle nyt jotain?

SYLVI. Sano!

VIKTOR. Sinä olet niin viehättävän kaunis tänä iltana.

SYLVI. Elä? Oikeinko totta?

VIKTOR. Oikein totta.

SYLVI. Mutta sinä sanot muille samaa. Karin Löfbergille esimerkiksi?

VIKTOR. En, kuolemani kautta. Häntä ei voi likimainkaan verrata sinuun. Ei häntä eikä ketään muuta. Sinä lyöt heidät kaikki laudalta.

SYLVI. Voi – sinä olet kovasti hyvä, kun pidät minusta. Minäkin pidän sinusta niin – niin – niin – äärettömästi. Enemmän kuin kenestäkään muusta ihmisestä maan päällä.

VIKTOR. Sylvi, – ole varuillasi – sinä teet minut ihan hulluksi. Etkö jo huomaa, kuinka minun on laitani?

SYLVI. Kuinka sinun on laitasi?

VIKTOR. Elä leiki tulen kanssa!

SYLVI. Mitä sinä tarkoitat? En totisesti ymmärrä, en luotua sanaa.

VIKTOR. Etkö ymmärrä? No hyvä! En minäkään tahdo häiritä sinun rauhaasi. Taivas varjelkoon!

SYLVI. Vai niin! Sinä aijot ruveta tässä salaperäiseksi!

VIKTOR. Ei, ei, – ei se ollut mitään. Ei kerrassa mitään. Minä – minä tahdoin vaan tehdä sinut uteliaaksi.

SYLVI. Eläpäs valhettele, kuule! Sinä ihan varmaan tarkoitit jotain.

VIKTOR. Minä vakuutan –

SYLVI. Tunnusta vaan pois. Ja tee se heti paikalla. Muuten en lepy sinuun ikinä –

VIKTOR. Ei, Sylvi, minä vaikenen, niin kauvan kuin minulla vielä on vähänkään järkeä jäljellä.

SYLVI. Vai niin! Hyvä juttu! Tiedätkös mikä siitä seuraa?

VIKTOR. En –?

SYLVI. Ett’en tanssi enää askeltakaan sinun kanssasi tänä iltana. Niin että menettele nyt sen mukaan.

VIKTOR. Se ehkä olisikin parasta. – Ankarasti sinä rankaiset minua, Sylvi, mutta minä koetan tyytyä kohtalooni ja olla luja.

SYLVI. Ei, Viktor, leikkiä se vaan oli. Päinvastoin – minä en tanssi kenenkään muun kanssa, kuin sinun. Niinkuin äsken jo sanoin.

VIKTOR. Mutta sehän se juuri on vaarallista, Sylvi.

SYLVI. Sinähän vasta olet –. Mitä vaaraa siinä olisi?

VIKTOR. Elä kysy enää mitään.

SYLVI. Viktor, – minkätähden sinä olet noin paha? Ennen kerroimme ihan kaikki toisillemme – miksi emme nyt voisi tehdä samoin?

VIKTOR. Ei, ei –!

SYLVI. Hyvä, rakas Viktor –!

VIKTOR. Sylvi – elä katso minuun tuolla lailla. Muuten – menetän kohta kaiken malttini.

SYLVI. Kuinka kauvan sinä kiusaat minua?

VIKTOR. Oh – mikä heikko raukka minä olen. Minun pitäisi paeta tieheni eikä koskaan enää näyttää sinulle silmiäni.

SYLVI. Kas sepä olisi kaunista!

VIKTOR. Enhän minä sitä voikaan. Ei, minä en voi! – Oo Sylvi, kuinka hurmaavan kaunis sinä olet!

SYLVI. Sinä et vastaa mitään kysymykseeni, Viktor.

VIKTOR. No, olkoon menneeksi! Minä tunnustan sinulle kaikki suoraan. – Mutta ei nyt – toisen kerran, kun olemme kahdenkesken.

SYLVI. Ei kukaan kuule. Näetkös, he puhelevat kaikki keskenään.

VIKTOR. Joku voisi kumminkin tarkastaa meitä.

SYLVI. Se on totta se. Alman silmät ovat juuri nyt tänne päin.

ALMA. Minkätähden te istutte siellä niin kaukana? Ettekö tahdo tulla tänne meidän luoksemme? Kyllä täällä on sijaa.

SYLVI. Ei kiitoksia, meillä on niin hyvä täällä.

KARIN. Elä häiritse heitä, Alma. Näethän, että he tahtovat olla kahdenkesken, erillään muista.

VIKTOR. Mitä sillä tarkoitatte, neiti Löfberg? Selittäkää, minä pyydän.

KARIN. Ettekö ymmärrä yksinkertaisia, selviä sanoja?

VIKTOR. Olin huomaavinani, että niillä oli erityinen merkitys. Mutta samapa se. – Sylvi, näytämmekö neiti Löfbergille, että hän erehtyy?

SYLVI. Kun luulee, että me kernaimmin tahdomme olla kahdenkesken? Ei, ei suinkaan se mikään erehdys ole.

KARIN (nauraa pakollisesti). Sylvi on toki rehellinen.

ANNI. Ja sen hän sanoo kaikkien kuullen. Hyvänen aika sitä Sylviä, kuinka hän on hirveästi varomaton! Siitähän voi syntyä vaikka minkälaisia juttuja!

ALMA (levottomana). Viktorissa ei ollut syytä. Hän kyllä olisi tullut mielellään, kuulittehan sen.

KARIN. Oh, eipä hänellä näytä olevan ikävä siellä Sylvinkään luona.

ELIN. Oletko sinä mustasukkainen, Karin?

KARIN. Ush, kuinka sinä olet tyhmä, Elin. Minä mustasukkainen!

ELIN. No, johan minä ajattelinkin!

SYLVI. Kas niin, nyt soitetaan polkkaa. Emmekö tanssi taas vähän?

VIKTOR. Niinkuin tahdot. (Menevät käsikädessä saliin.)

KARIN. Näettekö, kuinka hempeästi he nojaantuvat toisiinsa? Aivan kuin joku vasta kihlattu pari.

ALMA. Sinä liioittelet, Karin. Tuohan on ihan tavallinen asento, kun käydään käsikädessä.

ANNI. Herra Vahl saattaisi juuri pitää parempaa huolta rouvastaan eikä jättää häntä noin omille hoteilleen, kosk’ei hän kumminkaan osaa käyttäytyä niinkuin pitäisi.

ALMA. Hän onkin oikeastaan vasta ensi kertaa tänlaisissa tanssiaisissa. Muistattehan, että hän kantoi surua vanhempiensa jälkeen aina siitä saakka, kun tuli täysikasvuiseksi.

ANNI. Se on totta se. Ja siitä syystä häntä ehkä pitäisikin varoittaa ja oikaista. Sinun tehtäväsi se on etupäässä, Alma, varsinkin kun asia koskee veljeäsi myös.

ALMA. Niin, minä lupaan puhutella heitä molempia, ja Viktor malttaa kyllä mielensä, sen saatte nähdä.

KARIN. Olisin suuresti erehtynyt hänen suhteensa, ellei hän sitä tekisi.

(Useita herroja tulee sisään ja pyytävät naisia tanssiin. Näyttämö tyhjenee, ainoastaan salin ovelle jää muutamia herroja katsomaan tanssia.

Sylvi ja Viktor tulevat sisään.)

VIKTOR. Sinä tanssit kuin enkeli.

SYLVI. Ja sinä viet kuin jumala. – Viktor, katso, kaikki ovat menneet tiehensä. Nyt saamme olla melkein kahdenkesken. – Mitä jos istuisimme tuonne kasvien taakse?

VIKTOR. Mainiota! Täällähän olemme suojassa syrjäisten silmiltä.

SYLVI. Istu sinä tähän.

VIKTOR. Niin lähelle? Uskallanko?

SYLVI. Uskallat, tietysti.

VIKTOR (tarttuu hänen käteensä). Sinulla on niin pieni, sievä käsi. (Suutelee sitä.)

SYLVI (tempaa sen sukkelasti pois, punastuen ja hämillään). Minkätähden sinä teet noin, tuolla tavalla?

VIKTOR. Kun en malttanut olla sitä tekemättä. – Sylvi – oliko se sitten niin väärin?

SYLVI. Ei – en minä tiedä.

VIKTOR. Niinpä anna minun suudella sitä vielä kerran.

SYLVI. Viktor – nyt sinulla taas on tuo sama katse.

VIKTOR. Mikä katse, Sylvi?

SYLVI. Tuo, joka on niin kummallinen. Joka polttaa kuin tuli, ja panee minut vapisemaan.

VIKTOR. Minkätähden käännät pääsi pois? Peloittaako se sinua?

SYLVI. Peloittaa, ja tekee onnelliseksi samalla.

VIKTOR. Sylvi, saanko suudella sinun kättäsi? Ei kukaan näe.

SYLVI. Minkätähden tahdot sitä suudella?

VIKTOR. Sentähden, että minä – rakastan sinua. – Siinä nyt on tuo salaisuus, jota äsken tahdoit tietää. Minä rakastan sinua niin kiihkeästi, niin tulisesti, ett’en enää voi itseäni hillitä. – Elä tuomitse minua liian ankarasti, Sylvi.

SYLVI. Oh – Viktor –!

VIKTOR. Tiedän kyllä, että minun olisi pitänyt vaieta. Ei ilmaista tunteitani, vaan tukahduttaa ne väkipakolla. Mutta minä en voinut – ne saivat minusta vallan. – Sylvi – nyt tiedät, kuinka minun on laitani. Tee minulle, mitä tahdot. Määrää mikä rangaistus tahansa, – minä alistun kaikkeen. Tahdotko että matkustan pois – ehkä jo huomispäivänä, sano?

SYLVI. Matkustat pois? Ei, Viktor, sitä et saa tehdä. – Et saa lähteä pois, minä surisin itseni kuoliaaksi.

VIKTOR. Sylvi –! Uskallanko ajatellakaan? Sinä –?

SYLVI. Nyt putoo kuin suomukset silmistäni. Olenhan minä rakastanut sinua aina lapsuudesta saakka, Viktor.

VIKTOR. Ilman että olet sitä tiennyt?

SYLVI. Ilman että koskaan olen sitä tiennyt. Ajattele, kuinka hirmuisen tyhmä minä olin. Itkin sinua pitkät ajat, kannoin valokuvaasi povellani, suutelin sitä päiväkaudet, ja kun nukuin illalla, jäi se käteeni – enkä sittenkään ymmärtänyt, että tuo kaikki oli rakkautta. Kylläpä olin koko hupakko! Totta tosiaan!

VIKTOR. Jos silloin jäin tänne, olisimme nyt varmaankin naimisissa – tai ainakin kihloissa. Ja sinä olisit minun – minun ikiomani! Ihan huimaa päätäni sitä ajatellessa! Nyt siihen sijaan – kuolema ja kirous –

SYLVI. Mitä nyt –?

VIKTOR. Nyt toinen saa puristaa sinua syliinsä, suudella ja hyväillä sinua – ja omistaa sinut kokonaan, eikä minulla ole mitään oikeuksia. Sinä olet toisen oma –

SYLVI. Ei, Viktor, tästä päivästä alkaen olen ainoastaan sinun omasi.

VIKTOR. Elä laske leikkiä. Tiedänhän varsin hyvin, ettei minulla ole mitään toivoa.

SYLVI. Minäpä tahdon olla sinun. Kuule, Viktor, kunnian kautta lupaan, ett’ei tästä lähtein kukaan muu saa suudella eikä hyväillä minua.

VIKTOR. Rakas, pikku Sylvi – sinä olet toisen miehen vaimo. – Sinä et ole enää vapaa.

SYLVI. Mutta minä en rakasta Akselia, minä rakastan ainoastaan sinua. En tiennyt mitä rakkaus oli, kun menin naimisiin hänen kanssansa. Ja sen ilmoitan hänelle vielä tänä päivänä, heti paikalla –

VIKTOR. Ei, Sylvi, Jumalan tähden, sitä et saa tehdä. Et ainakaan vielä –

SYLVI. Miks’en?

VIKTOR. Hän erottaisi meidät ijäksi päiviksi, emme saisi enää koskaan tavata toisiamme.

SYLVI. Emme koskaan edes tavata toisiamme? Hän estäisi –? Ei, Viktor, sinä erehdyt, sinä et tunne Akselia –

VIKTOR. Aksel on siinä suhteessa niinkuin muutkin miehet. Hän nostaisi metelin, kieltäisi minun käymästä talossaan ja sulkisi sinut lukon taakse.

SYLVI. Mitäs sitten teemme, Viktor?

VIKTOR. Meidän täytyy olla varuillamme ensi aluksi. Ei antaa kenenkään aavistaa mitään.

SYLVI. Entä sitten –?

VIKTOR. Miettiä ja tuumailla. Ehkä keksimme jonkun keinon –

SYLVI. Oh, tiedätkös, toivotaan parasta! Kyllä kaikki pian selviää.

VIKTOR. Kenties selviää. Mutta vielä en ainakaan tiedä, millä tavalla –

SYLVI. En minäkään. Mutta täytyyhän meidän jollakin lailla päästä siitä pulasta. Emme huoli surra suotta, ennen aikojaan.

VIKTOR. Oikein puhuttu! Täksi illaksi unohdamme kaikki ikävät asiat. Ja nautimme vaan. Olemme onnellisia ja iloisia. Minä kuvittelen, että sinä olet minun morsiameni, – minun suloinen morsiameni – minun kaunis, loistava morsiamen.

SYLVI. Oh, Viktor, kuinka elämä kumminkin on ihanaa! Luuletko, että enkeleillä taivaassa on niin suurta iloa kuin meillä? En usko, en vaikka!

VIKTOR. Sinä rakastat minua? Sano se vielä kerran.

SYLVI. Minä rakastan sinua! Viktor, – minä rakastan sinua!

VIKTOR. Mun armas morsiameni! Oma Sylvini! Ajattele, jos tämä olisi meidän hääiltamme. Ja minä saisin viedä sinut kotiini – meidän uuteen, yhteiseen kotiimme. Ja sinne jäisimme sitten kahden – minä saisin ottaa sinut syliini – ja suudella noita mansikkahuuliasi, noita hempeitä poskiasi ja tuota hohtavan valkoista kaulaasi, – ja sinä olisit minun – minun ikiomani! Oi, – mikä autuus se olisi. – Sylvi – sano, seuraisitko minua mielelläsi?

SYLVI. Sitä kysyt! – Armas, vie minut minne tahdot! Minä seuraan sinua heti paikalla. Oh – olenhan minä sinun – ainoastaan sinun omasi tämän jälkeen.

VIKTOR. Kunpa ei koko maailmassa olisi muita ihmisiä, kuin sinä ja minä!

SYLVI. Milloin se kaikki toteutuu, Viktor? Milloin sinä viet minut pois morsiamenasi? Sano!

VIKTOR. Niin milloin, – milloin? Jos sen vain tietäisin!

SYLVI. Eihän siihen ole pitkältä, eihän? Et usko, kuinka palavalla halulla sitä aikaa odotan.

VIKTOR. Entäs minä sitten –? Sylvi – luuletko että minun haluni on vähemmän palava? Olisin valmis ryöstämään sinut tällä hetkellä –

SYLVI. Tee se, Viktor, tee se!

VIKTOR (tarttuu päähänsä). Ei, ei, Sylvi, se olisi sulaa hulluutta. Meidän tulee malttaa mieltämme vielä. Emme saa hätäillä –

SYLVI. Mutta olenhan minä sinun omasi kumminkin? Eikö niin, Viktor?

VIKTOR. Olet, sinä olet minun omani. Minä otan sinut väkisin, ellei muu auta.

SYLVI. Kuinka tämä tuntuu suloiselta, Viktor. Ja kuinka äärettömän onnellisiksi me tulemme! Kokonaan sinun omanasi – sinun luonasi, uudessa yhteisessä kodissa – oh, minua ihan huimaa, kun sitä kuvittelen.

VIKTOR. Mitä sitten, kun nämä kuvitukset muuttuvat todellisuudeksi, Sylvi? – Kestämmeköhän niin suurta onnea, sano?

SYLVI. Kestämme, sen lupaan.

ALMA (tulee salista). Täällähän teidät vihdoinkin löydän! Olen etsinyt teitä joka paikasta.

VIKTOR. Mitä nyt? – Minkätähden olet meitä etsinyt?

ALMA. Kuinka te pysyttelette erillänne kaikista muista koko illan? Ja sitten istutte vielä täällä kätkössä, ettei teitä kukaan näe.

VIKTOR. Entä sitten? Meillä on luullakseni valta tehdä niinkuin tahdomme.

ALMA. Te tanssitte vaan toistenne kanssa, ette kenenkään muun, ja tanssien välillä te kuiskailette ja puhelette niin tuttavallisesti, että kaikki ihmiset sen huomaavat. Mitä te ajattelette? Tällä tavoin tulette yleiseksi puheenaineeksi kaupungissa.

VIKTOR. Oh – lieneekö tuo niin vaarallista sentään! Mitä he sitäpaitsi osaavat sanoa? Että me, vanhat lapsuuden ystävät, olemme seurustelleet yhdessä tämän iltaa – kun pitkästä ajasta taas kerran saimme tavata toisiamme. Kas tätä nyt! Onko se sinusta niin kauheata –?

ALMA. Viktor, minä tahtoisin puhua sinulle pari sanaa.

VIKTOR. Sen voit tehdä kotona sitten. Huomenna tai ylihuomenna.

ALMA. Ei, nyt heti. Tule vähän tänne syrjään.

VIKTOR. Mitä siellä? Minä sanon sinulle, Alma, että –

ALMA. Että –?

VIKTOR. Että minä en enää tarvitse hoitajaa. Olen nyt vihdoin ja viimein siksi vanha, että voin tulla omin neuvoin toimeen.

ALMA (lempeästi nuhdellen). Viktor –! Noin et ole vielä koskaan puhutellut minua.

VIKTOR. Anna anteeksi, Alma. Mutta minä pyydän, mene pois. Minkätähden sinä häiritset meitä, vaikka näet, että mieluummin olemme täällä kahden?

ALMA. Oikein todella, Viktor, se ei käy laatuun. Kaikki sitä jo paheksivat, ja useat ovat pyytäneet minua varoittamaan teitä molempia.

VIKTOR. Vai niin –? Vaikka mitäpä sitä ihmettelen. – Ihmiset ovat samanlaisia joka paikassa. Aina valmiit juoruamaan, kun vaan saavat vähänkään aihetta.

SYLVI. Emme välitä heistä, Viktor.

ALMA. Sylvi kulta, se saattaisi tulla Akselin korville. Ja hän varmaan siitä närkästyisi. – Enkä minä sitäpaitsi ihmisten tähden ainoastaan tahdo teitä eroittaa, ymmärrättehän sen –

VIKTOR. Vaan minkätähden sitten?

ALMA. Viktor – tule nyt tänne vähäisen.

SYLVI. Enkö minä saa sitä kuulla?

ALMA. Kyllä sanon sen sinullekin, Sylvi, sitten toisen kerran. Ei vielä –. (Vie Viktorin syrjään.) Ole varuillasi, Viktor! Hän on nuori ja kokematon ja pitää sinusta ehkä enemmän kuin hänelle toisen miehen vaimona olisi luvallista. Eikä hän ole tottunut hillitsemään tunteitaan, sen sinä tiedät vanhastaan. Sinun tulee olla järkevä teidän molempien puolesta.

VIKTOR. Elä pelkää kyllä minä vastaan töistäni.

ALMA. Olen koko illan ollut niin levoton teidän tähtenne. Herkiä ajoissa tästä, Viktor, minä pyydän sinua vielä kerran. Ennenkuin tiedät asiastakaan, on teidän suhteenne saattanut muodostua semmoiseksi, joksi et nyt voi sitä ajatellakaan. Vetäänny erillesi! Sitä et kadu. Usko minua.

VIKTOR. Alma kulta – sinä näet aaveita keskellä kirkasta päivää.

ALMA. Elä koeta kierrellä, Viktor. Huomasinhan äsken selvään, että teillä jo oli jotakin välillänne.

VIKTOR. Loruja! Mitä se olisi ollut?

ALMA. Jotakin, jota sinä tahdoit peittää. Viktor, Viktor, sinulla on paha omatunto –

VIKTOR. Vielä vain! Mutta sinä olet aina niin turhantarkka. Teet kissasta karhun ja säikähdytät itsesi aivan hukkaan, tyhjänpäiten. Mitä nyt sitten oikeastaan on tapahtunut? Sylvi ja minä olemme puhelleet toistemme kanssa – siinä kaikki.

ALMA. Sinä olet sanonut hänelle asioita, joista et voi vastata. Ja tiedät kumminkin varsin hyvin, että Sylvi on vaan kokematon lapsi. Sentähden sinä oletkin kaksinkertaisesti moitittava. Ja jos sinä viet hänet harhateille, Viktor, niin sanon minä – että sinä olet tunnoton mies, ilman rehellisyyttä, ilman kunniantuntoa –

VIKTOR. Alma –!

ALMA. – kevytmielinen hupakko, jolla ei ole järkeä rahtuisen vertaa.

VIKTOR. Lopeta!

ALMA. Etkö ymmärrä, että tällä tavoin syökset sekä hänet että itsesi turmioon! Ohimenevää, rikoksellista nautintoa sinä haluat ja panet koko tulevaisuutesi alttiiksi. Ja ajattele, minkä surun se tuottaisi vanhemmillekin ja meille kaikille –

VIKTOR. Taidat olla oikeassa, Alma, – saattaisi ehkä niin käydä –

ALMA. Usko minua, Viktor, helpointa on heti alussa kääntyä takaisin huonolta tieltä.

VIKTOR. Niin, niin, sinä olet oikeassa. Oikeassa nyt niinkuin aina ennenkin. – Kiitos, Alma, kiitos varoituksesta, se tuli kreivin aikaan.

ALMA. Kiitos itsellesi! Nyt tunnen sinut taas omaksi veljekseni. Ja nyt hengitän taas helpommin.

VIKTOR. Lähdemmekö pois?

ALMA. Voinhan luottaa sinuun? Lupaatko tehdä asiat selväksi ja saattaa kaikki oikealle tolalle jälleen?

VIKTOR. Mutta mitä sanoo Sylvi?

ALMA. Tulevaisuudessa hän sinua siitä kiittää. Ja pitää sinua rehellisenä ja kelpo miehenä. Hänelle on parempi tuntea muutaman päivän tuskaa, kuin tulla ijäti onnettomaksi.

VIKTOR. Saattaa niin olla. – Alma, minä tahtoisin kernaimmin mennä täältä tieheni nyt.

ALMA. Ei, jää tänne ihmisten tähden. Ajattele Sylvin mainetta. Heittäydy iloiseksi – tanssi ja huvittele. Se on välttämätöntä.

VIKTOR. Niinkö arvelet? No hyvä – tahdon koettaa! Olkoon menneeksi –

ALMA. Kas niin, Sylvi, nyt meillä on kaikki selvillä.

SYLVI. Viimeinkin. Minä jo luulin, ettei teidän keskustelustanne loppua tulisikaan.

ALMA. Niin, näetkös, asia oli tärkeätä laatua.

SYLVI. Koskiko se minua?

ALMA. Osaksi sinuakin.

SYLVI. Mitä se oli, Alma? Sano minulle kaikki, sano nyt heti.

ALMA. Ei, ei vielä tänä iltana. Mutta minä tulen luoksesi jonakin päivänä. Ehkä jo huomenna.

SYLVI. Istu tänne, Viktor, entiselle paikallesi.

VIKTOR. Sylvi elä pyydä.

SYLVI. Sinä näytät niin masentuneelta. Viktor, mikä sinun on? Mitä Alma sanoi? Te salaatte jotain.

VIKTOR. Ole huoletta, Sylvi, sinä saat tietää kaikki. Huomenna tulen luoksesi, aamusta päivin, kello yksitoista. Mutta nyt – niin, nyt emme uskalla enää olla yhdessä tänä iltana, koska kuuluvat pitävän meitä silmällä täällä.

SYLVI. Emmekö uskalla?

ALMA. Ette mitenkään. Te olette jo herättäneet liian suurta huomiota.

SYLVI. Eihän se meitä haittaa vähääkään. Viktor, tule pois istumaan. Minä olen niin levoton. Almakin ihan peloittaa minua, hän näyttää niin vakavalta.

ALMA. Peloittaa? Rakas, pikku Sylvi –. (Istuu hänen viereensä.) Pyysithän itse tänäin aamupäivällä, että pitäisin sinusta huolta, etkö muista?

SYLVI. Kyllä, mutta –

ALMA. Ja minä lupasin sen tehdä. Mutta sinun pitää myöskin luottaa minuun. Eikö totta? – Kas niin, elä ole milläsikään. Niinhän sinä olet allapäin, pahoilla mielin, kuin siipeen ammuttu pikku lintu.

SYLVI. Viktor, sinä et virka sanaakaan?

VIKTOR. En voi sille mitään, Sylvi. Meidän täytyy mukaantua. – Sielua kirvelee, – mutta – rohkaise mieltäsi kumminkin. Pure hammasta, niinkuin minä. Meidän täytyy heittäytyä iloisiksi, sanoo Alma. Kumpikin omalla tahollaan, tietysti.

ALMA. Pyydä Karin Löfbergiä tanssiin, Viktor. Sinä et ole lähestynyt häntä koko iltana. Hän varmaankin tuntee itsensä hyvin loukatuksi.

VIKTOR. Taivasten tekijä! Hän, kaunotar? Jonka ympärillä koko joukko palvelevia kavaljeeria häärii tuolla salissa. Kaipaisiko hän minua?

ALMA. Niin luulen. Voithan siitä muuten itse ottaa selvää.

VIKTOR. Sen tietysti teen. Heti paikalla!

SYLVI. Elä mene, Viktor. Jää tänne vielä vähäksi aikaa.

VIKTOR. Pure hammasta ja heittäydy iloiseksi. Koetetaan, kumpi meistä onnistuu paremmin. – Hei vaan – nyt huimasti riemutaan! Me olemme tanssiaisissa, Sylvi –

ALMA. Joudu, ennenkuin soitto loppuu.

VIKTOR. Ahaa! Vai niin! Sanoitko, että neiti Löfberg on kaivannut minua? Niinpä lähden häntä nyt oikein liehakoimaan. Sitten mahtavat ihmisetkin rauhoittua. (Menee saliin.)

SYLVI. Viktor –!

ALMA. Anna hänen mennä, Sylvi. Usko minua, se on parasta.

SYLVI. Sydäntäni pakottaa niin hirmuisesti. Voi, jos saisin itkeä. Viskautua suulleni tuohon lattialle ja huutaa ja valittaa ja itkeä!

ALMA. Rakas, pikku Sylvi, mitä se hyödyttäisi.

SYLVI. Sillä tavoin tein usein isän ja äidin kuoltua. Varsinkin iltasin. Ja kun olin itkenyt itseni nukuksiin, tuntui minusta ikäänkuin helpommalta sitten seuraavana aamuna. – Mutta ehkäpä siitäkään ei olisi apua tässä surussa.

ALMA. Mitä surua sinulla olisi, pikku Sylvi? Tänäin aamupäivällä olit vielä iloinen kuin taivaan lintu.

SYLVI. Tänäin aamupäivällä? Ah niin – siitä ei ole sen kauvempaa. En tahtoisi uskoa itseäni samaksi ihmiseksi enää. Niin on kaikki muuttunutta.

ALMA. Oh, hyvä ystävä, se on vaan paljasta kuvittelua. Huomenna, kun olet maannut yösi rauhassa, naurat koko jutulle. Näin myöhään illalla on mielikuvitus kiihtynyt ja silloin näkee usein asiat ja olot ihan väärässä valossa. Kaikki muuttunutta, sanot? Päinvastoin! Kaikki on aivan entisellään. Sinä olet naimisissa, sinulla on kunnollisin, oivallisin mies maailmassa, mies, joka pitää sinusta, joka sanalla sanoen kantaa sinua käsillään. Ei olekaan monella elämä niin hyvällä kannalla kuin sinulla. Ja kovin olisit kiittämätön, ellet tuntisi itseäsi onnelliseksi ja tyytyväiseksi.

SYLVI. Aksel pitää minusta, sanot? Mutta kun jostakin ihmisestä pitää, niin tahtoo myöskin tehdä hänelle mieliksi. Semmoista en voi toivoakaan Akselin suhteen. Tiedän varmaan, että – vaikka polvillani rukoilisin häneltä sitä, jota nyt haluan, ei hän ikipäivinä siihen suostuisi. Oi, ei, hän voi olla kivikova välistä, sen olen jo tarpeeksi asti saanut kokea.

ALMA. Niin, silloin ehkä, kun pyydät häneltä jotain järjetöntä. Ehkä se, jota nyt haluat, juuri on senlaatuista.

SYLVI. Järjellistä tai järjetöntä – sama se, kun elämäni onni siitä riippuu.

ALMA. Tuota minä en usko, Sylvi kulta? Mutta emme huoli väitellä niistä asioista. Jätämme nuo kaikki huomiseen. Tänä iltana tanssimme vaan ja huvittelemme. Emme välitä mistään muusta. Kas niin, tule pois nyt. Tästä lehtimajasta ei meitä löydä kukaan.

SYLVI. Mene sinä, ei minulla ole halua.

ALMA. Maltapas, tuolla tulee kumminkin joitakuita.

(Luutnantti Harlin ja metsäherra Sandell tulevat salista.)

ALMA. Ketä etsitte, hyvät herrat? Rouva Vahlia varmaan? – Siinä tapauksessa voin kaikessa hiljaisuudessa kertoa teille, että hän on piiloutunut tuonne kasvien taakse.

HARLIN. Kiitoksia! Olen tosiaankin koko illan halunnut tilaisuutta –

ALMA. Näettekö, kuinka hyvä minä olen arvaamaan asioita. (Menee.)

SANDELL. Rouva Vahl – saanko kunnian esitellä teille luutnantti Harlinin? (Vetäytyy takaisin.)

HARLIN. Erittäin hauskaa, että viimeinkin saan tutustua teihin, rouva Vahl. Olette aina tähän asti ollut niin kiinni, ett’en ole uskaltanut lähestyä. Ja saanko kysyä, miksi olette niin uskollisesti pysytellyt salista poissa tänä iltana? Ettehän toki ole mennyt tanssia pakoon?

SYLVI. Osaksi sitäkin.

HARLIN. Onko mahdollista? Te niinmuodoin ette pidä tanssista, rouva Vahl?

SYLVI. En nyt. En tänä iltana. Muuten kyllä.

HARLIN. Mutta suonettehan minulle kuitenkin edes yhden ainoan tanssin? Tekisitte minut sen kautta sanomattoman onnelliseksi, rouva Vahl.

SYLVI. Ellette pane pahaksenne, olen kernaammin tanssimatta tänä iltana.

HARLIN. Lupaatteko sitten vastedes – ensi tilaisuudessa –? Ettehän riistä minulta sitä toivoa?

SYLVI. Niin – vastedes – ehkä.

HARLIN. Siis ensi huvi-iltamassa, tai tanssiaisissa –?

SYLVI. Ei, ei, en minä enää koskaan tule tanssiaisiin.

HARLIN. Rouva Vahl –! Tekö ette tulisi enää koskaan tanssiaisiin? Kuinka voitte semmoista ajatellakaan? Siinä tekisitte suorastaan väärin.

SYLVI. Väärin? Lieneehän toki vapaassa tahdossani tulla tai olla tulematta. (Viktor ja Karin tulevat sisään. Sylvi kuuntelee levottomana heidän keskusteluaan.)

HARLIN. Vapaassa tahdossanne tosin, mutta kahdenkertaisesti tekisitte kuitenkin väärin, ellette tulisi, rouva Vahl. Väärin ensiksikin seuraelämää kohtaan, jota teidän läsnäolonne sulostuttaa ja kaunistaa. ja – väärin toiseksi teitä itseänne kohtaan, koska sen kautta tulisitte viettämään ikävää ja yksitoikkoista elämää. – Ja tekö hautaisitte nuoruutenne ja kauneutenne omien suojienne kätköön, te, joka suloudellanne voisitte hurmata koko maailman? Ei, teidän kutsumuksenne on vallan toinen ja suuresti erehtyisin, ellette sydämmessänne haluaisi iloa ja onnea, tekin – ellette tuntisi itsessänne halua ja voimaa täysin määrin nauttimaan elämästä –

KARIN. Ah, kuinka te osaatte valhetella, herra Hoving! Teillä olisi muka ollut aikaa tarkastaa minua ja minun ihailijoitani, kun koko illan olette niin uskollisesti pysytellyt kiinni vallan toisella taholla –

VIKTOR. Ettekö tiedä, että usein on olevinaan toisaalla kiinni vaan sentähden, että paremmin voisi tarkastaa sitä, johon mieli todellisesti hehkuu ja palaa.

KARIN. Vai niin –? Vai semmoinen poliitikko te olette, herra Hoving? Kuka olisi voinut aavistaa! – Teidän pitäisi välttämättä muuttaa uraa, ja ruveta juristiksi, koska teillä näyttää olevan niin mainion valtioviisaita taipumuksia.

VIKTOR. Sanonko teille vielä yhden asian?

KARIN. Sanokaa kaiken mokomin.

VIKTOR. Kun olen oikein ihastunut johonkin naiseen, niin sattuu usein, että juuri silloin hakkaan hurjasti jotakin toista –

KARIN. Voi, mikä kavaltaja! – Entäpä jos nyt kielisin tuon eräälle nuorelle rouvalle – niin, silloinpa joutuisitte pahempaan kuin pulaan.

SYLVI. Oo, kuinka hän on inhottava!

HARLIN. Myöntäkää, rouva Vahl, että olen oikeassa.

SYLVI. Suokaa anteeksi, minä en kuullut.

HARLIN. Kysyin, ettekö kaipaa iloa ja onnea, te niinkuin muutkin, ettekö tunne sydämmessänne halua ja voimaa täysin määrin nauttimaan elämästä? Vai tahdotteko tosiaan vapaaehtoisesti uhrata nuoruutenne – ja tuomita itsenne ikävään ja yksitoikkoiseen elämään?

SYLVI. En ikinä. Minä tahdon tulla onnelliseksi ja minä tahdon –

HARLIN. Sanokaa suoraan! – Mitä te tahdotte?

SYLVI. Minä tahdon rakastaa ja olla rakastettu.

HARLIN. Oi, mikä herttainen avomielisyys! Te olette ensimmäinen nainen, jolla on uskallusta tehdä suora tunnustus. Minä ihailen teitä sanomattomasti. Polvillani haluaisin kiittää teitä siitä vastauksesta. Niin, teitä tullaan rakastamaan ja jumaloimaan enemmän kuin ketään muuta. Onnellinen hän, joka teidän suosionne voittaa. Tai – sallikaa minun kysyä – kenties ei sydämmenne enää olekaan vapaa, kenties olette jo valinnut –?

SYLVI (tarkastaa Viktoria ja Karinia, ei kuule häntä).

VIKTOR. Saatte kernaasti panna minua koetukselle. En pyydä parempaa. Halusta olen koko illan teidän nöyrin palvelijanne, ja pidän itseäni onnellisena, jos suvaitsette antaa minulle käskyjä. Mitä ruhtinattareni siis määrää ensi tehtäväkseni?

KARIN. Että tanssitte kotiljongin minun kanssani tänä iltana.

VIKTOR. Kotiljongin –?

KARIN. Te epäilette? Ehkä olette jo pyytänyt toista?

VIKTOR. En, – en suinkaan.

SYLVI. Luutnantti Harlin – tahdotteko tehdä minulle suuren palveluksen?

HARLIN. Oi, niin mielelläni! Sanokaa, mitä haluatte, rouva. Minä menehdyn halusta saada osoittaa teille ihailuani.

SYLVI. Pyytäkää neiti Löfbergiä polkkaan, tanssittakaa häntä kauvan, – jääkää sitten salin toiselle puolelle ja pidättäkää häntä siellä.

HARLIN. Te lähetätte minut pois?

SYLVI. Minä rukoilen teitä, luutnantti Harlin. Ja lupaan olla teille niin erinomaisen kiitollinen.

HARLIN. Jos tietäisitte, kuinka tämä on vaikeata. Mutta – minä tottelen teitä! (Kumartaa Karinille ja vie hänet saliin.)

SYLVI. Viktor – mitä kuulen? Sinä tanssit kotiljongin hänen kanssansa?

VIKTOR. Kun en saa tanssia sitä sinun kanssasi, Sylvi!

SYLVI. Mutta minkätähden otat juuri hänet minun sijaani? Ota ennemmin joku toinen. Anni Vidgren esimerkiksi? Ja sitten sinä olet niin iloinen –

VIKTOR. Minä iloinen? – Sylvi, meidänhän täytyy heittää heille sumua silmiin.

SYLVI. Ei, sinä pidät hänestä, näenhän sen selvään. Ja sitten, – mitä kaikkea puhuitkaan hänelle. Voi, Viktor, minä kuulin joka sanan!

VIKTOR. Sylvi kulta – sehän oli paljasta liehakoimista, tyhjää korupuhetta, joka ei merkitse yhtään mitään. Jos olisit enemmän ollut ulkona maailmassa, ja jos olisit vanhempi, niin kyllä tietäisit, mistä arvosta tuo kaikki on. Tavallista seurapuhetta, ei muuta mitään. Elä ole siitä milläsikään – ei maksa vaivaa olla pahoillaan mokomasta roskasta.

SYLVI. Voi, minulla on niin pahoja aavistuksia. Tunnen sydämmessäni, että hän tahtoo sinut riistää minulta pois. Sekä hän, että Alma – ja kaikki muut myöskin. – Rakas Viktor – tanssi kotiljongi minun tai jonkun muun kanssa, mutta ei hänen.

VIKTOR. Sylvi, pikkuinen, ei se käy laatuun, kun me jo sovimme siitä.

SYLVI. Mutta mehän olimme sopineet siitä vielä ennemmin.

VIKTOR. Ole nyt järkevä, rakas Sylvi, meidän täytyy kumminkin mukaantua kohtaloomme. Ei auta potkia tutkainta vastaan.

SYLVI. Ei kukaan ihminen voi estää meitä tanssimasta yhdessä.

VIKTOR. Se antaisi uutta aihetta juoruttelijoille. – Kärsivällisyyttä, pikku Sylvi! Huomenna, kello yksitoista, kun Aksel on mennyt virastoon, tulen minä luoksesi. Siellä saamme olla rauhassa, kahdenkesken. Minulla on niin paljon puhumista sinulle, meidän täytyy saada kaikki selväksi. – Ole iloinen ja huvittele sydämmesi pohjasta niin kauvan. Nämähän ovat sinun ensimmäiset tanssiaisesi. Mihin tuo äskeinen luutnanttisi hävisi?

SYLVI. Jos vaan voisin olla varma siitä, ettet sinä rupea pitämään Karinista enemmän kuin minusta.

VIKTOR. Sylvi –! Etkö sinä sitten tiedä, kuinka mieleni kuohuu, kun täytyy – Ei, ei, nyt unohdan taaskin itseni. – Ole iloinen, Sylvi, hurjan iloinen. Mihin tuo luutnanttisi hävisi?

SYLVI. Ei, – minun täytyy päästä pois – en voi enää olla täällä. En katsoa, kun sinä tanssit hänen kanssansa.

VIKTOR. Elä anna surulle valtaa, Sylvi. Nämähän ovat sinun ensimmäiset tanssiaisesi. Huvittele tänä iltana mielin määrin. Huolet kyllä tulevat aikanaan.

SYLVI. Ei minua haluta jäädä. Minä olen väsynyt ja tahdon kotiin.

VIKTOR. Oletko väsynyt? – Se on toinen asia.

SYLVI. Mene sanomaan Akselille – ole niin hyvä. (Viktor menee vasemmalle. Karin, Alma, Anni Vidgren ja Elin Grönkvist tulevat sisään.)

ANNI. Erinomaisen hauska ilta!

ELIN. Taivas, kuinka tuo Sandell osaa olla miellyttävä. Hän tanssi ainakin viisi kertaa minun kanssani viime polkassa.

ANNI. Se ei oikeastaan ole comme il faut. Osoittaa suurta hienouden puutetta.

ELIN. Eikö mitä!

ALMA. Sinä olet täällä yksinäsi, Sylvi!

ANNI. Mihin tuo uskollinen ritari on kadonnut?

KARIN. Elä sano häntä uskolliseksi, koska hän kerran on hyljännyt hallitsijattarensa.

ELIN. Hoving, niin? Senhän saattoi arvata jo edeltäpäin. Mitäs hän jaksaisi koko iltaa hakata Sylviä, kun hän kumminkin on pikiintynyt Kariniin.

SYLVI. Se on valhe! Hän ei ole »pikiintynyt» Kariniin.

ALMA. Sylvi kulta, Elin laskee vaan leikkiä

KARIN. Elä ilmaise itseäsi, Sylvi. Ja pidä kaikin mokomin mielessäsi, että olet rouva Vahl.

SYLVI. Mitä tarkoitat?

KARIN. Saat itse arvata.

SYLVI. Jotain ilkeätä, – sen tiedän, sen näen jo silmistäsikin. Sinulla ei ole mikään hyvä sydän, niin kaunis ja komea kuin oletkin. Etkö luule, että tänäkin iltana olen huomannut, mitä sinulla on mielessä? Ja mitä vehkeitä sinä pidät –

ALMA. Sylvi, rauhoitu, taivaan tähden –

SYLVI. En virkakaan enää mitään. Kylläpähän itse tietää aikomuksena. Mutta sinä et onnistu, sen sanon. Ei, sinä et onnistu!

ALMA. Tule minun kanssani, Sylvi. Lähdetään miehesi luokse –

SYLVI. Ei, minä en tule sinun kanssasi. Et sinäkään ole minun ystäväni, sinä olet minua vastaan, sinä myös – ja te kaikki, te suotte minulle vaan pahaa. – Hyvästi – minä en kärsi nähdä teitä enää, (Menee kiivaasti oikealle.)

ALMA. Minne nyt? Sylvi, kuule mitä sinä ajattelet –? (Rientää hänen jälkeensä.)

KARIN. Oh, Herra siunaa ja varjele! Tämähän alkaa tulla oikein jännittäväksi.

ANNI. Minä olen mykkänä sulasta hämmästyksestä. Onni, ettei ketään sattunut tulemaan. Tämähän on suorastaan häpeällistä.

ELIN. Mikä hänelle tuli?

KARIN. Etkö ymmärtänyt? Hänhän oikein kiehui mustasukkaisuudesta.

ELIN. Eikö mitä? Hyi, nyt suotta panettelette Sylviä. (Aksel ja Viktor tulevat vasemmalta.)

AKSEL. Missä hän sitten on?

VIKTOR. En tiedä. Tänne minä hänet jätin.

KARIN. Sylviäkö etsitte? Hän karkasi tiehensä.

ALMA (tulee oikealta). Häntä ei voinut millään ehdolla pidättää.

ANNI. Menikö hän yksinään ulos pimeään yöhön?

AKSEL. Mitä sanotte? Sylvikö kotiin? Eikä odottanut minua.

ALMA. Joutukaa jälkeen. Ehkä saatte hänet vielä kiinni.

AKSEL. Kuinka hän on ajattelematon. – (Rientää oikealle.)

(Soitetaan valssia.)

ELIN. Kotiljongi alkaa. Kenen kanssa sinä tanssit, Karin?

KARIN. Herra Hovingin.

VIKTOR (tarjoo hänelle käsivartensa). Saanko luvan?

KARIN. Te näytätte niin hämmästyneeltä, herra Hoving.

VIKTOR. Minäkö? En suinkaan! (Menevät käsikädessä saliin.)

(Esirippu laskee.)