Syy minkätähden
| Syy minkätähden. Kirjoittanut anonyymi |
”Ei Lucy, älä mene naimisiin rakkauden tähden”, sanoi nuori rouva Strong eräälle entiselle koulukumppanilleen, joka tuli hänen luokseen vieraisille. ”Mene sinä naimisiin rikkauden, oman voiton ja kaiken muun – mutta ei rakkauden tähden. Minä olen koettanut sitä, mutta se onnistui huonosti, ja se murtaisi sydämeni, jos sinulle kävisi yhtä huonosti”.
Lucy Moore kuunteli äänetönnä, ja jonkunlainen vakavan ajatuksen varjo vetäysi hänen kauniille kasvoillensa.
”Onko se todellakin niin?” sanoi hän, ”sepä on ikävää kuulla sellaista. Minä muistan hääpäiväsi Mary! Miten kauniilta ja hellältä miehesi näytti silloin! Miten loistava ja onnellinen olit sinä! Silloin hän varmaankin rakasti sinun hellästi?”
”Hän luuli niin, ja minä luulin samoin”, vastasi rouva Strong, pidättäen huokaustansa. ”Mutta, sitä ei kauvan kestänyt, Lucy. Tänä päivänä on ummelleen kaksi vuotta hääpäivästämme, ja hän ei edes muistanut päivääkään. Hän lähti tänä aamuna ulos suuteloa antamatta, jonka hän aina tavallisesti on tehnyt. Hän tulee puolipäiväiselle samalla tavalla, ja sitten hän menee klubiin eli johonkin muualle, eikä tule kotiin ennen kuin minun levolle mentyäni. Ja minä kuitenkin olen ollut hänelle hyvä, uskollinen ja taloudesta huolen pitävä puoliso. Minä olen kokenut kaikella tavalla hoitaa häntä, ja saan niin kylmän kohtelun palkakseni”.
Hän peitti kasvonsa käsillään ja itkeä tiherteli. Lucy Moore nojausi häntä vasten ja kuiskutti: ”Mutta et sinä ole tehnyt kaikkea, mitä olisit voinut, rakas Mary”.
Rouva Strong katsahti häneen.
”Mitä sinä tarkoitat?”
”Lupaa ensin, ettet suutu minuun, niin minä sanon sinulle”.
”Puhu!”
”Sinun miehesi rakasti ennen soitantoa. Soitatko tai laulatko sinä illoilla nykyään?”
”En, siitä on jo aikaa, kun olen sen heittänyt”.
”Mutta minkä tähden?”
”Sitä en minä todellakaan tiedä. Mutta opetteleminen on niin kiusallista”.
”Luetko sinä ääneen hänelle taikka hän sinulle?”
”Ei, sekin on jotenkin unohtunut”.
”Ja pukusi, muutatko sinä pukuasi ennen kun hän tulee puoliselle?”
Rouva Strong puisteli päätään. Hänen pukunsa oli likainen, hänellä ei ollut kaulusta eikä mansetteja ja hänen hiuksensa oli kampaamatta ja rumasti pörhöllään – sanalla sanoen, hänen koko ulkomuotonsa osotti huolettomuutta.
”Hän ei sitä kuitenkaan huomaisi, jos sen tekisinkin. Mitä siitä olisi hyvää, Lucy, se on jo myöhää”.
”Ei, se ei ole myöhää. Mutta se on heti tehtävä”, sanoi Lucy vakavasti. ”Mary, jonkun olisi pitänyt sinulle sanoa siitä jo ennen. Mutta ei kellään muulla ole siihen rohkeutta. Sinun miehesi ei käy klubissa illoilla. Hän käypi rouva Wylien luona. Sinä tunnet hänet. Sinä olet kuullut hänen nimensä – keikailijain kuningatar. Mary, hän on vaarallinen nainen. Hän elää ainoastaan ihailun tähden, jota hän kokee voittaa. Sinun miehesi ihailee häntä; varo, ettei hän anna hänelle enempää – rakkauttansa”.
Rouva Strong purskahti itkemään.
”Mitä voin minä tehdä?” huokaili hän. ”Minä tunnen sen naisen vallan hyvin. Mitä etuja minulla on hänen suhteensa?”
”Anna itsellesi yksi etevyys”, sanoi Lucy. ”Anna miehesi kuulla iloinen tervetultua sievästi puetulta vaimolta, Mary. Anna minulle anteeksi tämä viittaus. Sinulla on kauneutta ja suloa. Soita hänelle, laula hänelle, viehätä ja lumoa hänet. Sinä olet jo kerran tehnyt sillä tavalla. Koeta sitä samaa vielä ja pelasta hänet keikailijoin kuningattaren vallasta”.
Hän hiipi hiljaa ulos huoneesta. Sellaisia neuvoja ei ollut hupainen saada eikä luultavasti hupainen antaakaan. Mutta rouva Strong oli yhtä älykäs kuin kauniskin vaimo, ja viiden minuutin perästä Lucyn pois mentyä, meni hän huoneeseensa ja vähän mietittyänsä, huomasi hän ystävättärensä puhuneen totta.
Samana iltana, katulyhtyjen sytytettyä, käveli mr Strong alakuloisena kotiinsa päin. Hänen kotinsa oli muuttunut ainoastaan sellaiseksi paikaksi, jossa hän kävi syömässä, makaamassa ja pukeutumassa, ja josta hän sai maksaa ulostekoja, vaan josta hän, totta puhuen, ei löytänyt mitään iloa, eikä huvitusta.
”Olkoon niin, minä menen taas puolisen syötyäni Grace Wylien luo; hän antaa minulle jotain huvitusta sulo silmäyksillään!” Näin ajatteli mr Strong kadun puolimaista ovea avatessaan ja astuessaan porstuaan.
Mutta parin askeleen päässä ovesta, rappujen edustalla, seisoi kaunis ja viehättävä nainen, sinisilmäinen, kasvot punaiset kuin ruusut, silkinmoiset hiukset hyvästi järjestettynä ja viehättävässä iltapuvussa, sievät koristukset lumivalkealla kaulalla, ja käsiranteissa.
”Tervetultuasi kotiin, rakas James!” sanoi hän viehättävästi hymyillen. ”Tänä päivänä on toinen hääpäivämme. Etkö sinä jäisi olemaan luonani tänä iltana, rakkaani?”
Hänen ainoa vastauksensa oli syleily ja pikainen suutelo. Mutta hänen silmänsä kostuivat kyynelistä, kun hän meni ylös huoneeseensa pukeumaan puolipäiväistä varten.
”Oi, minkälainen ihminen ja narri minä olen ollut”, ajatteli hän.
Puolipäiväisen syötyä meni hän ulos sanoen menevänsä polttamaan jonkun sikarin. Hän meni Bondkadulle ja palasi sieltä takaisin kauniin kultakellon ja ketjun kanssa – jotka hän toi lahjaksi vaimolleen. He lauloivat sitten koko illan entisiä laulujansa ja puhuivat kauvan entisestä rakkaudestansa. Siis ei ollut vielä liian myöhä. Hän rakasti vieläkin vaimoansa, ja nyt pelasti vaimo miehensä ja teki kodin onnelliseksi.
Siis ystävättären neuvo ei mennyt turhaan. Siitä päivästä alkaen on hän aina ollut tyytyväinen – hän on aina koettanut pysyä miestänsä miellyttävänä, samoin kuin silloinkin, kun hän ensi kerran onnistui voittamaan hänen rakkautensa.
Moni vaimo niistä, jotka itkevät ja huokailevat, kun heidän miehensä hakevat huvitusta muualta, jota he eivät löydä kotoansa, tarvitseisi ehkä samanlaisen opetuksen, jonka Lucy antoi ystävättärellensä.
Lähde: Työmies 30.9.1901.