Syys-iltana

Syys-iltana. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Miks’ rinta raukka useasti

Niin vaikeroit?

Kun tähdet yöllä välkkyy armahasti,

Miks’ ilmain tyynten halki kamalasti

Sä kujerrellen soit?

Sua elämäskö kiire lento

Niin huolettaa?

Vai itkettääkö kevään muisto hento?

Oi kauhistaako mainen sääntö vento,

Mi kukan kuolettaa?

Livertää lintu taivasalla,

Ei itkekään;

Soi satakieli puissa korkealla,

Ei sointujansa luo se suremalla

Lyhyttä hetkeään.

Päivinpä perhon lento taipui

Kukille vaan;

Vaan iltasin sen huokuu tyhjiin haipui,

Kun siivin uupunein se maahan vaipui

Ja suostui sallimaan.

Kun tammen kaataa aian rauta

Ja kukkulat,

Kun kaikki mailman entisyys on hauta,

Ei Tuonta karttaa sunkaan, houru, auta;

Miks’ iltaas soimajat?

Ken kohtalostas voi sun päästää?

Ken armahtain

Sua turmiolta, kalman yöltä säästää?

Kun kukkakaan ei säily talven jäästä,

Oi rinta, kärsi vain!

Iloa hetkein nauti – mannaa

Tään korpimaan!

Surujen tietäs sumentaa äl’ anna;

Oot vieras; tääll’ ei retkes päätä panna,

Kaanaassa vasta vaan.

Ylhäällä, tähtein tuolla puolla

Saat valkamaan.

Ett’ täällä täytyi huolla sun ja kuolla –

Iloitse että ikuisuuden vuolla

Unissas näät sen vaan!

Sua ei siis Tuonen synkkä kalpa

Pelottaa saa;

Ei murru henkes, vaan sen kahle halpa;

Oi! valon maill’ ei usva silmääs salpaa,

Vaan autuus kirkastaa.

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.