Syyskuvaus
| Syyskuvaus. (Suomennos.) Kirjoittanut Constance Ullner |
| Kirjoitti Vanda. |
Lokakuun tuuli vinkui lehdettömissä puissa ja kuihtuneet lehdet ajelivat toisiaan ilmassa, putosivat vihdoin märkään maahan ja kokoontuen suuriin joukkoihin muodostivat kirjavan, jättiläiskokoisen maton. Sinisestä taivaasta ei näkynyt jälkeäkään. Sitä peittivät harmaat pilvet, jotka yhä enemmän näyttivät painuvan alaspäin. Luonto teki saman vaikutuksen, kuin hyvin matala huone; katto oli niin lähellä, että mieltä yhtämittaa vaivasi tunne siitä, että se pian olisi putoava alas. Meri oli levoton, aallot roiskuivat korkealle rantaa vasten, ja vesi oli metallin värinen, jommoinen se usein on syksyllä, ennen jäätymistänsä.
Rantakäytävän päässä, nojaten portintolppaa vasten, seisoi hän, odotellen. Ohuen päällysvaatteensa oli hän niin hyvin kietonut ympärillensä, että hoikka vartalo selvästi esiytyi. Päässä oli hänellä pieni musta barettihattu, joka hyvin sopi yhteen vaalean, kullalle vivahtavan tukan kanssa. Piirteet olivat kauniit, mutta niissä näkyi selviä jälkiä pitkällisestä fysillisestä tahi moraalisesta kärsimisestä. Posket olivat jotakuinkin sisäänpainuneet, mutta kauniitten silmien elävä, syvämielinen katse teki koko hänen olentonsa viehättäväksi. Hänen ikäänsä ei voi tarkalleen määrätä, väliin näytti hän nuorelta, väliin vanhalta, aina kasvojen vaihtelevain ilmeitten mukaan.
Vihdoin hymyili hän iloisesti. Käytävän toisessa päässä näkyi pitkä miehen varjo. Hän kulki kiireesti eteenpäin. Hän näytti raittiilta, voimakkaalta ja nuorelta, korkeintaan 23-vuotiselta. Kasvot olivat totiset, melkeinpä ankarat, ja täyteläiset huulet olivat kovasti kiini puristetut.
”No hyvä!” sanoi nainen iloisesti ojentaen hänelle kätensä.
Hän työnsi epäystävällisesti tarjotun käden luotaan ja sanoi kuivasti:
”Suhde meidän välillämme on lopussa!”
Hän vaaleni.
”Lopussa! Mitä tarkoitat? En ymmärrä, kuinka se voi olla lopussa, kun ei sellaista koskaan ole ollut olemassakaan.”
”Ei”, vastasi hän synkästi, ”tosin emme ole olleet sulho ja morsian, mutta me olemme olleet ystävät, ja siitä täytyy nyt tulla loppu – ainakin mitä ulkonaiseen tulee. Niin kuin tänään voimme joskus kohdata toisiamme.”
”Tätä sanoaksesiko sinä kutsuit minut tänne”, kysyi hän vapisevalla äänellä.
”Niin. Katsos, minä olen vielä niin nuori, minun täytyy varoa mainettani. Minä en voi seurustella julkisesti kenen kanssa hyvänsä.”
”Kenen kanssa hyvänsä”, huudahti hän vihasta värisevällä äänellä ja puristi kovasti miehen kalvosinta. ”Sinä tunsit minut jo kuudentoistavuotiaana, kehittymättömänä nuorukaisena. Oletko koskaan nähnyt minun tekevän jotain, mitä ei omatuntosi hyväksyisi?” ”En”, vastasi hän epäillen. ”Mutta...”
”Mutta minä en ole toisten kaltainen; minä en ole tapojen orja, minä en ole ennakkoluuloinen... Sinäkö, minun rikaslahjainen ystäväni, jota olen niin hellästi rakastanut, jota tahdoin kasvattaa jaloksi, vapaamieliseksi mieheksi, sinäkö puhut näin? Enkö ole monta kertaa sinulle sanonut löytyvän kohtia, joissa täytyy vastustaa yleistä mielipidettä ja että jokainen, olkoon sitten mies tahi nainen, voi pitää päänsä pystyssä, vaikka mailma tuomitsisikin, kun vaan omatuntomme hyväksyy tekomme. Mutta jos se varoittaa, vaikka ihmiset ihastelevat meitä, silloin täytyy meidän luoda alas katseemme.”
”Kaikki sanovat, että sinä olet niin liioittelevainen. Sinun maineesi...”
”Luuletko minun koskaan tehneen jotain epäjaloa” kysyi hän, katsoen häneen.
”En, mutta sinun käytöksesi on huolimaton, ja ... ja... Mailma ei paljon katso, mikä nainen on, vaan mikä hän näyttää olevan.”
”Kaunis puheenparsi!” huudahti hän pilkallisesti, ”jonka joku vilustunut, vanha täti tahi setä tai – niin, miksikäs ei – nuori ystävä tai ystävätär on opettanut sinulle. Hyvästi! Kulje vaan samaa tietä, jota olet alkanutkin. Sinä olet oikeassa! meidän teittemme täytyy erota!”
”Ei, ei, näin emme saa erota. Minä pidän kuitenkin niin paljon sinusta ja ... ja voimmehan me joskus tavata toisiamme, niin kuin tänäänkin...”
”Ainoastaan se, joka tekee vääryyttä, tahtoo peittää tekojansa salaisuuden useinkin läpinäkyvään huntuun. Minä puolestani halveksin heitä.”
Hän punastui vahvasti.
”Sinä tuomitset minua liian ankarasti. Sinä et tiedä, mitkä syyt...”
”Antakaamme niitten olla”, sanoi hän hiljaisesti. ”Sinä olet ollut minulle siksi rakas, etten voi sanoa useampia katkeria sanoja. Minä koetan surra sinua ikäänkuin kuollutta, ajatella, että myrsky on temmannut sinut luotani, aivan niinkuin tuonkin lehden. Katso, se on vielä vihreä toiselta puolelta. Nyt kuljettaa tuuli sen pois. Mutta todellakin! Minun täytyy kysyä sinulta jotain, ennenkuin eroamme. Saanko minä tuon paikan pankissa, jossa setäsi on johtajana. Hänhän lupasi sen minulle?”
Nuori mies tuli hämilleen.
”Kas, se on niin että ... että...”
”No?”
”Hän on antanut sen toiselle.”
”Kelle?”
”Rouva L:lle.”
”Mitä varten? Olivatko hänen todistuksensa paremmat, kuin minun?”
”Ei, ne olivat huonommat, mutta katsos, hänellä on viisi lasta, mies juo ja on suuri heittiö, joka ei ansaitse mitään ja joka pitelee vaimoaan pahasti. Sedällä oli niin sääli häntä ja ... ja sinähän olet lapseton leski.”
”Ha, ha, ha ha! Ja sinä olet tietysti samaa mieltä sedän kanssa”, nauroi hän katkerasti, ”minä en ansaitse mitään paikkaa, kosk’ei minulla ole viittä lasta eikä miestä, jota kammoan?!”
Hän vältti hänen katsettaan.
”No niin, ja koska yleinen mielipide on noitten toisien puolella, saavat sellaiset naiset, kuin minä, kuolla nälkään!”
Nuorukainen pyhkäsi kyyneleen silmästään ja lähti pois, sanomatta sanaakaan.
Nainen katsoi miettiväisesti hänen jälkeensä. Hänestä tuntui ikäänkuin tuo suuri mies olisi yht’äkkiä tullut niin pieneksi, hän oli aivan kuin huonokasvuinen katajapensas.
Ja hän! Hän näytti vielä riutuneemmalta ja kärsivämmältä, kuin tunti sitten. Elävä ilme silmissä oli sammunut, kasvot olivat vahankeltaiset. Hän näytti niin kuihtuneelta, ja kun hän kulki pitkin rantakäytävää, lentelivät lakastuneet lehdet tuulen ajamina hänen ympärillänsä.
Lähde: Uusi Suometar 8.2.1891.