Syysyön fantasia

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Syysyön fantasia

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Syysrusko loimuaa.
Jo päivä laski
syysmetsän vaikenevan taa.
On taivas lännessä kuin vaski,
pään yllä harmaa lyijy.
Puutarhan puiden alle valahtaa
yö väritön, mut kukkamaa
jää hehkumaan kuin kirkas ryijy.
Pääkäytävien poppelit
pudottaa joskus kultalehden.
Käy liekehtivät kukat jäähän.
kuin verta hyytynyttä vuotais terät.
Luo viime ihanuuttaan asterit
ja georgiinit saran päähän,
jää silaa tummat orvokit,
leukoijain pienet helmikerät.
Hyy kiertää hävitystä tehden
ja sataa maille kylmän hopean.
Jo rusko sammui taivaan rantamalta,
jo hämy ympäröitsi kuistin.
Ma varjostosta kaiteen humalan
näin kukkain liekehtivän kuoleman
ja kuolleen rakkautes muistin.
Mut mitä hehkuu lehmuksien alta?
Kuin kaksi silmää sieltä loistaa.
Ne on kuin tummat, surulliset orvokit,
ne suuttuvat, ne selkenevät.
ne imee katseeni kuin magneetit,
ne lähestyvät, värisevät.
Ne tunnen – enkä niitä tunne.
Mun tuska valtaa. Paetako? Kunne?
Ne lähestyy, ne kivun, kylmän poistaa.
Jää jano ainut: nähdä pohjaan niiden.
Kuu nousee kehrin punaisin ja suurin,
nyt puisto lumottu on linna hiiden.
Oi tulkaa, silmät, tuta tuskan uuden
ma tahdon, nyrkein lyödä rintaan muurin,
tuon ikuisen, tuon julman salaisuuden!
Kuu hiipii ylemmäksi härmää kylväin.
Nyt käytävien siltaa marmorista
puut saartaa hopeaisin pylväin,
mut silkinmusta varjossa on yö.
Hiusaallokkoas kosken samettista,
suin imen hengitystäs kuumaa,
ma melkein kuulen, kuinka suones lyö
ja tunnen viivat nuoren vartalosi.
Tää outo läheisyys sun olentosi
mun niinkuin viini tuntematon huumaa.
Kun sua suutelen, kun kumartuu sun
pääs Olalleni – kukkalunta ruusun
näan ohimoillasi Valveillako en?
Tää mitä onkaan? Aivan valkoinen
on puisto! Kukassa puut kaikki viel’ on
ja lämmin, hämyinen on suviyö
ja kasvojani vastaan tuoksu kielon
yötuulen myötä pyörryttäen lyö
ja yli virran kiirii laulu rastaan.
Taas tunnen läheisyytes ainoastaan
kuin juopumuksen suloisen.
Mun vartalooni kiertyy lämmin käsi
ja painaa minut vasten sydäntäsi.
Sa kallis, kuinka lyökään sydämesi!
Ja yöhön tulvii lintukuoron ääni,
soi puisto kohisten kuin nousuvesi,
puut tuoksunkylläisinä kukoistaa.
Kuin outo valmujuoma täyttää pääni –
en huumausta tiedä suloisempaa.
Mun tomustani paino katoaa,
mun käsivartes niinkuin tuuli tempaa.
Me ylle kohoamme puiston.
Jää kauas jasmiinien kukkasumu,
puu ruhtinaallisinkin, saarnivanhus.
Jo latvoissa käy aamutuulen humu
ja kimalaiset saapuu parvittain.
Oi minne vie mun ihmeellinen tanhus?
Ken oot? Lien kadottanut maisen muiston
Ken ympäröi sun otsas tähtisoljin?
Se totta liekö, että maata poljin
ma tomu jaloin joskus? Tunnossain
on nousemisen autuus vain.
Maa katoaa ja laulu lintujen
ja tuoksu puiden. Jostain tulvien
lyö ylitsemme hyöky valon uuden.
Vain sokea, min silmät aukeais
keväiseen aamuun, täysin tajuais
tään valkeuden ihanuuden.
Lien itse näköni nyt saanut vasta!
Soi ilma musiikista valtavasta,
on harppunamme avaruus,
lepäämme hartioilla sävellaineen.
Nyt olen vapaa kammitsasta aineen,
nyt selvinnyt on julma salaisuus.
Mun valtaa kirkas hymyilys.
Et outo enää, yhtä kanssas oon.
On nimes Rakkaus ja Täyttymys,
sun kanssas lennän aurinkoon.
Kun kiersit minut käsivarsiis kuumiin,
maan tomukuori ympäriltäin suli,
kuin vaatteen heitin kahlitsevan ruumiin.
Nyt tunnen vapauden autuuden,
nyt sielu hulmuaa kuin puhtain tuli.
– – –
Soi tieltä äänet ohi käyvän väen,
ma siihen hätkähtäen herään, näen:
puutarha – lumesta on valkoinen.


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1936: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo.