Taas laulua lehtojen olleiden –
Ulkoasu
Taas laulua lehtojen olleiden –. Kirjoittanut Eero Eerola |
- Kuva auvosta aikojen menneiden:
- lehto lempeitä lauluja soitti,
- pyhä hongikko harras, jo harmaissaan,
- sydänkieliä kummia koitti,
- oli metsässä juhla ja sunnuntai,
- joka päiväpä Tapio uhrin sai,
- ja ihminen
- hän uskoi unensa kaunoisen.
- Mitä onnesta aikojen olleiden:
- jo se onni on särjetty ammoin,
- jo se hongikko harras ja haaveinen
- on kaadettu kauneuden kammoin,
- on lehto jo vaiti, ei unta se nää,
- joku pensas nyt virtensä virittää,
- ja Tapio saa
- yhä karkota jylhien korpien taa.
- On laulu nyt aikojen ahneiden:
- ilo luonnon on kuopattu kuiluun,
- nyt raha vain hurmavi sairaan pään,
- nyt raha vain onnen huiluun
- saa soittaa sävelen säräjävän –
- mut metsien hengen väräjävän,
- sen hentoisen
- käy henkäys jo kuni vaieten.
- Miss’ ovat ne ihmiset onnelliset,
- joita kutsuvi metsä ja mantu?
- Miss’ ovat ne tuutijat tunteiden,
- joihin usko se suuri on pantu:
- ken korvesta kauaksi kiirehtää,
- hän oikeesta onnesta orvoksi jää,
- vain metsä ja maa
- syvän, hyvän voi unelman nostattaa.
Lähde: Eerola, Eero 1913: Peltojen päivä: runoja. K. J. Gummerus O.y., Jyväskylä.