Taaton neuvo

Taaton neuvo. Kirjoittanut Lauri Soini

Niin hiljaa illan henki soi,

Se vaivojansa vaikeroi,

Huokailee huoliansa.

Tuo utuvirsi ikuinen,

Tuttuni sulosointuinen

Taas uus on – uudestansa.

Se soittaa rintaan mennehen

Niin pyhän muiston muinaisen

Taattoni tanhuilta. –

Se oli ilta sunnuntain,

Ma istuskelin kaihoissain

Rannoilla kotosilla.

Mun oli lähtö maailmaan

Sen kiertoteitä kulkemaan,

Siks’ kaihostui mun rinta.

Niin siinä tunnin, toisenkin

Ma istuin. – Vanhan taatonkin

Näin luoksein tulevaksi.

Hän hiljaa astui, arvellen,

Kuin takaperin aikoen,

Vaan tuli luokse asti.

Hän lausui – ääni hiljalleen

Värähti, kuulin selvälleen –

Hän lausui lauhkeasti:

”No, miltä tuntuu; erota

Pois pienen kodin suojasta

Laajoille aavikoille?” –

”Tok’ oisin täällä mielelläin,

Jos ei ois pakko lähteäin

Maailman matkateille.”

Niin virkin, katseen vanhukseen

Loin, näinpä suuren kyyneleen

Poskella ryppyisellä.

Kuin kaunihilta näyttikään

Tuo vanhus sarkaliivissään

Ja kyynel poskuella!

Niin hiljaa huokui kuusonen

Suruista virttä laulellen –

Ja taatto lausui mulle:

”Oot nuori, tahdot maailmaan

Sen kuohukoita tuntemaan,

En siitä sua moiti.

Niin, koita, poika, koita vaan!

On tietää hyvä hyrskyt maan,

Kun ei vaan niihin sorru.”

Niin lausui hän ja maailmaan

Mä läksin sitten matkaamaan

Pois taattovanhan luota.

Ma jouduin elon kuohuihin,

Tuon illan pian unhotin,

Purjehdin karikossa.

Vaan nyt ma taaton kyyneleen

Ja neuvon muistan uudelleen,

Nyt vasta vaaluvoissa.

Mi onni oisi ollutkaan,

Jos unhottanut milloinkaan,

Sit’ ois en aavikoissa!

1893.

Lähde: Soini, Lauri 1895: Runopisareita. Otava, Helsinki.