Siirry sisältöön

Taideniekan murhe

Wikiaineistosta
Taideniekan murhe

Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen


Kuule, kuten viestin lähtöön lähenevään
murheellinen tuuli yöstä kaukaa kiidättää.
Unten maahan säteilevään
enkö suven yli satoon tuleentuvaan saakka jää,
enkö näe taikalinnaa, luomaa uuden kevään?
Yllään lapsellinen kultakirjopuku
unen siltaa Syntymättömäs luo lipuvat,
armas haaveellinen suku!
Takaa toistensa ne viittoo, elon lahjan anojat.
Loputon on unten kartanoitten väki, luku.
Kuka käsipienoisiin nyt, kyyhkyt, teille
kantaa ruuanmurun, juottaa vedenpisaran,
jos jo manan mantereille
emo poloisenne noutaa laiva Herra Kuoleman?
Maailmalla armoa ei orvoilleni teille.
Nessos-paita polttaa, kettu puree salaa,
mua joka ihmiskatse vaivaa, ilkamoi.
Unten tarhaan jalka palaa,
murheeni mun unten kartanoihin lujaan kammitsoi.
Täyttänyt en vielä keväthurmioni valaa.
Varoittavan viestin lähtöön lähenevään
öinen tuulen sormi ikkunaani koputtaa.
Unten maahan säteilevään,
keskipäivän juhlaan, täyttymykseen enkö jäädä saa?
Eikö nouse taikakansa nuoruuteni kevään?


Lähde: Pennanen, Ain’Elisabet 1943: Huomensynty: runoja. WSOY, Porvoo.