Taikurin tupa

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Taikurin tupa.

Kirjoittanut Juhani Siljo


Hei, oves sulje, koolla vieraas ovat!
Ken ulos jäi, pois juhlasta sai jäädä.
Odotus, ovenvahti, portaallaan
vain seistä saakoon, saakoon käskyt kovat:
»Yön selkään kaikki kuokkavieraat häädä,
jo kaikki kutsutut on paikoillaan!»
Maailma mataa pois jo keinuistansa,
– sun juhlas syttyy juuri parhaimmilleen:
kuin kemujaan he juhlin jatkaa vois!
– Jo saithan saatavasi, kemukansa,
– – – – – – – – – – – – –
nyt myöhä on, käy kärkkymästä pois!
Hei, kuule kuinka mennessään ne morkkaa:
»Noin ylpeäks ken uskoi kyssäselkää!»
Maailma vuoteisiin jo madelkoon,
sen veret värjyy kateuden horkkaa,
sun tupas tulia se himoo, pelkää,
se katein pälyy taikakammioon!
Yön syliin vain sen ylpeämmät soihdut:
sun taivasnäkyjesi taikalyhdyt,
sun haavees kymmenhaarakynttilät!
Yön säveliin kun liittyy rintas loihdut,
yön sydämeen kuin armaas lempeen yhdyt,
ja taivaat ikiliittos vihkivät!
Laesta lattiaan häävirret helkkää,
häätanssin tahti toistuu seinähonkaan,
– ah, sadun norsunluuta seinät on!
Ja pöydät, penkit muiston kultaa pelkkää!
Ja kaipuun köynnökset kuin tuoreet onkaan!
kuin silennyt on silta kammion!
Ja pitkään, pitenevään vieraspöytään
jo eikö astu kanta-ystäväsi,
– sun Ikävuotes, kauan kadonneet!
Ne tarkkaan katsoin vainaiks ehkä löytään,
vaan uskollisin vainajan on käsi,
vähimmän kateet kuolleen askeleet!
Ja palvelevat henget parvekkeilta
jo eikö astu – sukus palvelijat:
tuolt’ Usko, Toivo, täältä Rakkaus!
Ja vainailta suut aukee vaienneilta,
iloa pitää pitkät istuinsijat:
– Nyt oves tarkoin valvo, Odotus!
Hei, taajemmin vain kutsu käskyläitä,
suun tahtia sen mukaan taajennetaan.
– sun varastoihis, kuoma, luotetaan!
Noin, noinpa taikurit ne viettää häitä,
suut runon taatelein noin
noin henget taiteen juomin juotetaan!
Ja katso, vieraasi nuo tuhkanharmaat,
luurangot äsken, paisuu nyt kuin leilit
ja punertaa ja pälpättää ja juo.
Ja kuule, korvaas kuiskii huulet armaat
– ja silmät päilyvät kuin taikapeilit
tulevat riemus sun jo nähdä suo.
Ja laet laulaa, karkelo se kiihtyy,
siniset sähkölauseet seinää kiertää,
all’ askeleesi honka helisee.
Ja kattos alla kaikki vieraas viihtyy,
yön tuuli yksin kaihonvirttä viertää,
muu untaan maailma jo uinailee.
– – – –
Vaan katso, kynttiläs jo himmenevät,
syysaamu sarastaa, ja ensi lunta
tuul’ ikkunasi ohi tuiskuttaa.
Puut pihan talvi verhoaa, ei kevät,
– ja vihdoin portahillas koiranunta
Odotus, ovenvahti, maistaa saa.
Ja karkeloiva piiri hiljaa hajoo,
ja hiljemmin sun sykkii sydämesi,
ja vieraas istuimiltaan vaipuvat –
– ja viime vieras pöydän alle vajoo –.
Sä yksin istut, puhut itseksesi,
– sun puus, sun tuntees talveen taipuvat.


Lähde: Siljo, J. 1919: Selvään veteen: runoja ja tunnuslauseita . Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.