Taistelua ja kuolemaa

Taistelua ja kuolemaa Kirjoittanut Santeri Mäkelä

»Ylentäkäät sydämenne jumalan tykö.

Kristus on ristillä kuollut

teidänkin kurjien eestä».

Näin lausui pappi edessä rivin,

miss’ kuolemaan tuomitut seisoivat

tiheessä, olkahan nojaten olka,

synkkänä tuijottain oman hautansa pohjaan,

omin käsin mink’ oli luoneet.

Vait oli kaikki.

Vait oli hauta ja haudan reunalla uhrit.

Vait oli pappikin, mahtava lahtariherra.

Vaiti myös pyssyhurtat

taampana seisten,

murhaajajoukkio kurja.

Muuta ei kuultu kuin tuulen raskahan huokaus,

mi viimeiset terveiset toi elämältä,

toi terveiset rakkahimmilta

ja viilehin huulin suuteli

vankien kuumaa otsaa.

Pappipa, herramies,

taas kohotti raukean katseen,

ihraiset kasvonsa nosti,

huulin irstahin virkkoi:

»Kristus on kuollut teidänkin eestä.

Lumivalkeiks hän kuitenkin

syntinne pestä voi.

Elon tiimalasinne pian on loppuhun juossut,

sekunti, silmänräpäys

teillä on armonaikaa.

Sen perästä tomua ootte ja tuhkaa.

Laki ankara on – maailma teitä ei sääli,

vaan ehkäpä kurjia kuitenkin

on säälivä taivas».

»Rukoile armoa itse, kelvoton pappi,

on tuleva sinunkin vuorosi kerran!»

Näin kuului vankien parvesta

matala, synkeä vastaus.

Hätkähti pappi, kuin saanut ois puukosta piston,

vavahti pyssyhurtat,

tuulikin tyyntyi.

Kohosi hitaasti ylpeät päät,

suuteli uljaita otsia auringon lempeät säteet.

»Tulkohon konnille kuolema!

Eläköön vapaus!»

Se tuli niin äkkiä, kauaksi kiiri,

kiiri kuin ukkosen ääni.

Se viilteli lahtarimieltä,

syytti ja soimas,

se uskoa toisissa nosti,

varmenti tietoa siitä

ettei kuolema kolkko oo sille,

kellä on sankarisielu.

Kaatuivat sankarit hautaan,

uusia sijahan astui.

Vait oli pyssyhurtat,

lahtaripäällikkö mietti:

»Osaavat punikit kuolla –

kuolevat niin kuni miehet».

Näitä nyt muistamme, veikot.

Kaameita muistoja kaikki.

Kiroten muistamme maata,

missä on äitimme hauta,

missä on kruunattu rikos

ja veljien murha.

Siunaten muistamme maata,

missä on veljiemme hauta,

joiden keralla kerta,

nojaten olkahan olka

riveissä seisoimme

uhmaten lahtarivaltaa.

Haudoille tuoreille, vankilan tyrmiin,

raskahan huokauksen ja palavan kaihon

nyt kannamme hiljaa.

Maan päälläkö ovat vai alla,

ei kuollut heistä oo kenkään.

Meissä ne elävät kaikki,

elävät meissä ja meidän kauttamme varmaan!

1919

Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.