Taistelussa

Wikiaineistosta
Taistelussa

Kirjoittanut Jalmari Virtanen


Ovelle äiti harmaapää
Itsekseen aprikoimaan jää,
Palaako vielä poika tää,
Kun sotatielle valmistuu;
Punaisen nauhan kiinnittää
Käsvarteensa ja vilkastuu
Ottaissaan alas kiväärin,
Lausuissaan äänin kirkkahin:
– Hyvästi, äiti kultaisin!
Nyt olet äiti soturin.
Kun poika astuu ovellen,
Syleilee äiti, lausuen:
– Sen, mitä suinkin antaa voin,
Aitasta evääksesi toin:
Palasen lihaa, kaiken voin...
– Kaartista kyllä ruuan saan, –
Soturi nuori lausui noin.
Rusetti pieni lakissaan
Heilahti päättävästi tuo,
Ikäänkuin toistain sanat nuo.
Ja äiti Kassuun katseen luo.
Ja ovat hetken vaiti nuo.
He ymmärtävät toisiaan...
– Hyvästi, äiti sotilaan!
* * *
Henkii syvään metsän rinta
Nukkuessaan ilta-untaan.
Pilvet heitti eilen luntaan,
Syvällä on routapinta.
Lumen raskas taakka peittää
Männyn oksat, aitariu’ut.
Helkkii yössä kylmän tiu’ut,
Pakkanen taas keilaa heittää.
Leikkaa kuuhut pilven, toisen
Sirpein mitä kapeammin.
(Maa käy yhä rohkeammin
Väliin kuun ja aurinkoisen).
Laskee Otavaisen sarvi
Alemmaksi, näyttäin aikaa...
Mutta miksi metsä kaikaa?
Mistä hiihtäjien parvi?
Kirskahtelee suksen sompa,
Survoo puhki hangen pinnan.
Miestä peräkkäin ja rinnan...
Kaikuu nauru, lentää kompa:
– Lahtarit taas näkee unta
Mannerheimi-kuninkaasta,
Miettiit: luodaan valkomaasta
Hirsipuiden valtakunta.
– Vaarassapa oli nuppi
Viimetappelussa mulla...
– Kuula tahtoi päälle tulla,
Särkyi hyvä puukontuppi.
– Saartoivat kuin lammastarhaan...
– Sutena ne hönkäs päälle...
– Mutta minä pääsin jäälle,
Hankin avun mitä parhaan.
– Kassussa on miehen vikaa:
Lahtareiden ketjun puhkas!
– Tosin henki mennä uhkas
Avojäällä tuota pikaa.
– Mitäs tuosta... Olis Aino
Kaunokainen jäänyt mulle...
– Ei se päivä koita sulle, –
Vastas itse Aino kaino.
* * *
Aallot vaihtuvat; meri vain on yhtä mahtava.
Belinski
”Kaatunut Kassu on, kuulemma,
Siis rivissä tyhjä on paikka...
Jos tukkani onkin jo harmahtava,
Työnköyry jos selkäni vaikka,
Niin tarttua voin toki kivääriin.
Ja tarkasti tähdätä lahtariin.”
Isä kaatuneen sankarin lausui näin,
Punakaartiin lähtöä suori.
Hän katsahti vaisusti muoriin päin;
Pois katseensa johdatti muori.
”Niin kovia yhdessä kestetty on...”
Vaan kumpikin vielä on murtumaton.
”Kuin kuollut eläväin joukossa on,
Ken ei elä yhteiselle...
Siks’ jokainen sinne nyt astukohon,
Missä kuumin on taistelun helle.
Minä tiedän: on raskasta yksin sun.
Kun jaksa et kanssani taisteluhun.
”Sanomatta sen tiedät: velvollisuus
On taistella joukossa siellä.
Osa soturin outo jos onkin, uus,
Sen voin minä oppia vielä.
Oman luokkani käsky kun syömessä soi,
Sitä tottelematta ei olla voi.”
Mies kiväärin viskaa olalle nyt
Ja puristaa vaimon kättä.
Ei liikoja siinä hän’ hyväellyt,
Kun elämän toverin jättää.
”Jää hyvästi vaimoni kultaisin!
Olet vaimo nyt punaisen soturin.”
Jäi yksin vaimo, ja huoahtain
Pään painavi pöydän lautaan...
”Tuo lahtarit uusia joukkoja ain...
Voi vaipua hankien hautaan
Myös Tuomas... Silloin... silloin... on
Kai minunkin mentävä taistelohon?”
* * *
Hänen sanansa on maailman suuruinen.
(Kutojatar Sokolova Leninistä.)
Työnluokka se päivinä taistelujen
Runomestarein juurta on mahtavien,
Povi leimuu sen intoa, tulta.
Se luo silloin sankarieepoksen,
Jota luoda ei avulla kirjaimien,
Joka synny ei, laulaja, sulta.
Meri aava jos vyörynsä nostattais,
Niin suurta ei voimaa syntymään sais,
Kuin aate, mi luokkaamme johtaa.
Yön salamat kylläkin kirkkaita on
Ja kirkas on hehku myös auringon,
Teot luokkani kirkkaammin hohtaa!
Kovan taistelun hetkenä nähty on tuo;
Sen näytti myös kestetty kärsimysvuo
Ja SKP ”maan-alla”.
Ja Kassu sen näytti myös kaatuessaan,
Ja Tuomas kotihin saapuessaan,
Kun voitti hän vankilahallan.
Teko muorin sen näyttää loistava tää:
Oli suorana ryhti ja pystyssä pää,
Sorakuoppaan kun lahtarit raastoi.
”Jos ei Kassuni, Tuomaani kostaa saa
Tätä murhaa, se kostajat nostattaa!” –
Lujin äänin muori noin haastoi.
”Jos veriset lahtarisilmänne vois’
Sorakuoppia loitomma nähdä – ne lois
Idän taivaalle katsehen harmaan.
Siellä punerrus nousevan auringon
Se kutsuu onneen – ja taistelohon,
Jossa voitto on meidän varmaan!”


Lähde: Virtanen, Jalmari 1936: Valittuja runoja. Valtion kustannusliike Kirja, Petroskoi.