Taistelussa
| Taistelussa Kirjoittanut Jalmari Virtanen |
- Ovelle äiti harmaapää
- Itsekseen aprikoimaan jää,
- Palaako vielä poika tää,
- Kun sotatielle valmistuu;
- Punaisen nauhan kiinnittää
- Käsvarteensa ja vilkastuu
- Ottaissaan alas kiväärin,
- Lausuissaan äänin kirkkahin:
- – Hyvästi, äiti kultaisin!
- Nyt olet äiti soturin.
- Kun poika astuu ovellen,
- Syleilee äiti, lausuen:
- – Sen, mitä suinkin antaa voin,
- Aitasta evääksesi toin:
- Palasen lihaa, kaiken voin...
- – Kaartista kyllä ruuan saan, –
- Soturi nuori lausui noin.
- Rusetti pieni lakissaan
- Heilahti päättävästi tuo,
- Ikäänkuin toistain sanat nuo.
- Ja äiti Kassuun katseen luo.
- Ja ovat hetken vaiti nuo.
- He ymmärtävät toisiaan...
- – Hyvästi, äiti sotilaan!
- * * *
- Henkii syvään metsän rinta
- Nukkuessaan ilta-untaan.
- Pilvet heitti eilen luntaan,
- Syvällä on routapinta.
- Lumen raskas taakka peittää
- Männyn oksat, aitariu’ut.
- Helkkii yössä kylmän tiu’ut,
- Pakkanen taas keilaa heittää.
- Leikkaa kuuhut pilven, toisen
- Sirpein mitä kapeammin.
- (Maa käy yhä rohkeammin
- Väliin kuun ja aurinkoisen).
- Laskee Otavaisen sarvi
- Alemmaksi, näyttäin aikaa...
- Mutta miksi metsä kaikaa?
- Mistä hiihtäjien parvi?
- Kirskahtelee suksen sompa,
- Survoo puhki hangen pinnan.
- Miestä peräkkäin ja rinnan...
- Kaikuu nauru, lentää kompa:
- – Lahtarit taas näkee unta
- Mannerheimi-kuninkaasta,
- Miettiit: luodaan valkomaasta
- Hirsipuiden valtakunta.
- – Vaarassapa oli nuppi
- Viimetappelussa mulla...
- – Kuula tahtoi päälle tulla,
- Särkyi hyvä puukontuppi.
- – Saartoivat kuin lammastarhaan...
- – Sutena ne hönkäs päälle...
- – Mutta minä pääsin jäälle,
- Hankin avun mitä parhaan.
- – Kassussa on miehen vikaa:
- Lahtareiden ketjun puhkas!
- – Tosin henki mennä uhkas
- Avojäällä tuota pikaa.
- – Mitäs tuosta... Olis Aino
- Kaunokainen jäänyt mulle...
- – Ei se päivä koita sulle, –
- Vastas itse Aino kaino.
- * * *
- Aallot vaihtuvat; meri vain on yhtä mahtava.
- Belinski
- ”Kaatunut Kassu on, kuulemma,
- Siis rivissä tyhjä on paikka...
- Jos tukkani onkin jo harmahtava,
- Työnköyry jos selkäni vaikka,
- Niin tarttua voin toki kivääriin.
- Ja tarkasti tähdätä lahtariin.”
- Isä kaatuneen sankarin lausui näin,
- Punakaartiin lähtöä suori.
- Hän katsahti vaisusti muoriin päin;
- Pois katseensa johdatti muori.
- ”Niin kovia yhdessä kestetty on...”
- Vaan kumpikin vielä on murtumaton.
- ”Kuin kuollut eläväin joukossa on,
- Ken ei elä yhteiselle...
- Siks’ jokainen sinne nyt astukohon,
- Missä kuumin on taistelun helle.
- Minä tiedän: on raskasta yksin sun.
- Kun jaksa et kanssani taisteluhun.
- ”Sanomatta sen tiedät: velvollisuus
- On taistella joukossa siellä.
- Osa soturin outo jos onkin, uus,
- Sen voin minä oppia vielä.
- Oman luokkani käsky kun syömessä soi,
- Sitä tottelematta ei olla voi.”
- Mies kiväärin viskaa olalle nyt
- Ja puristaa vaimon kättä.
- Ei liikoja siinä hän’ hyväellyt,
- Kun elämän toverin jättää.
- ”Jää hyvästi vaimoni kultaisin!
- Olet vaimo nyt punaisen soturin.”
- Jäi yksin vaimo, ja huoahtain
- Pään painavi pöydän lautaan...
- ”Tuo lahtarit uusia joukkoja ain...
- Voi vaipua hankien hautaan
- Myös Tuomas... Silloin... silloin... on
- Kai minunkin mentävä taistelohon?”
- * * *
- Hänen sanansa on maailman suuruinen.
- (Kutojatar Sokolova Leninistä.)
- Työnluokka se päivinä taistelujen
- Runomestarein juurta on mahtavien,
- Povi leimuu sen intoa, tulta.
- Se luo silloin sankarieepoksen,
- Jota luoda ei avulla kirjaimien,
- Joka synny ei, laulaja, sulta.
- Meri aava jos vyörynsä nostattais,
- Niin suurta ei voimaa syntymään sais,
- Kuin aate, mi luokkaamme johtaa.
- Yön salamat kylläkin kirkkaita on
- Ja kirkas on hehku myös auringon,
- Teot luokkani kirkkaammin hohtaa!
- Kovan taistelun hetkenä nähty on tuo;
- Sen näytti myös kestetty kärsimysvuo
- Ja SKP ”maan-alla”.
- Ja Kassu sen näytti myös kaatuessaan,
- Ja Tuomas kotihin saapuessaan,
- Kun voitti hän vankilahallan.
- Teko muorin sen näyttää loistava tää:
- Oli suorana ryhti ja pystyssä pää,
- Sorakuoppaan kun lahtarit raastoi.
- ”Jos ei Kassuni, Tuomaani kostaa saa
- Tätä murhaa, se kostajat nostattaa!” –
- Lujin äänin muori noin haastoi.
- ”Jos veriset lahtarisilmänne vois’
- Sorakuoppia loitomma nähdä – ne lois
- Idän taivaalle katsehen harmaan.
- Siellä punerrus nousevan auringon
- Se kutsuu onneen – ja taistelohon,
- Jossa voitto on meidän varmaan!”
Lähde: Virtanen, Jalmari 1936: Valittuja runoja. Valtion kustannusliike Kirja, Petroskoi.