Takaus

Takaus. Kirjoittanut Friedrich Schiller

Suom. Otto Manninen.

Damon ase vaipassa hiipii luo

Dionysios tyrannin tuiman;

heti vangitsi vartiat huiman.

Niin synkeän katseen julmuri luo:

»Mitä aioit, sull’ ase miks on tuo?» –

»Kotikaupungin sortajan suistaa.» –

»Sitä saat sinä ristillä muistaa.» –

»Olen valmis», vangittu vastaa noin,

»en pois pyri kostosi alta.

Vain kolmeksi päivää malta

vihas viimeisin armoin ja suosioin,

niin siskolle puolison kihlata voin;

jätän ystävän pantiks sulle,

hänet surmaa jos en minä tulle.»

Ja valtias inhasti naurahtaa,

hän miettinyt häijyn on juonen:

»Mene, päivää kolme ma suonen;

vaan tiedä: jos haltuuni en sua saa,

kun kolmas päivä jo painuu taa,

sun ystäväs kuolo tapaa,

mut itse niin olet vapaa.»

Käy ystävän luokse hän: »Kuolohon

minut valtias päättänyt syöstä

on kostoksi uhkatyöstä;

toki päivää kolme hän suonut on,

saan kihlata siskolle puolison;

ole hälle pantti ja vakuus,

niin kauan kuin tarvitsen takuus.»

Halas ystävä altis hänt’ ääneti vain,

tyrannille pantiks mennen.

Pois toinen riensi. Ja ennen

koin kolmatta koittoa Hymenin lain

jo on suojassa sisko, ja kiiruhtain

pois palaa hän pelkomiellä,

ettei tulis myöhä tiellä.

Niin nous sade suunnaton, raivosää,

alas vuorilta pauhasi paisuin

purot, virrat jo tulvin raisuin.

Juur’ äyräälle virran hän ennättää,

vie sillan pyörre jo vaahtopää,

alas ryskyvät kaaret se ruhtoo

ja pirstat hyökyihin huhtoo.

Ei keinoa, kunne jos katseen lois,

kuhun asti huuto jos kantaa;

hän lohdutta kiertävi rantaa;

siit’ ei yli veen vene ulkone pois,

mi toivottuun hänet rantaan tois;

ei ohjaa lautturi luoksi,

ja merenä vyöryy jo vuoksi.

Hän vaipuu maahan ja vaikeroi,

kädet nostaa puolehen taivon:

»Zeus, viihtyä suo veden raivon!

Sydänpäivän jo kiitävät hetket toi,

ja kaupunkiin jos en ehtiä voi,

maat ilta kun varjoon peittää,

saa ystävä henkensä heittää.»

Mut yltyi vain yhä tulva vuo,

ja hyöky hyökyhyn vaipuu,

ja hetki hetkeltä haipuu.

Hätä käskee, uskallusta jo suo,

hän virtaan syöksyvi, kuohut nuo

rajut halkoo valtavin tarmoin,

ja taivaiset auttavat armoin.

Yli pääsi, ja puhjeten kiittämään

ikivaltoja armotyöstä

taas riensi, niin metsän yöstä

päin karkaa rosvoja kätköstään,

tien tukkivat, murha mielessään;

kädet uhkaten nuijia puistaa

ja kulkijan kiireen suistaa.

»Mitä tahdotte?» kauhuin hän kiljahtaa,

»mull’ ei ole muuta kuin henki,

on saava valtias senki.»

Etumaiselta nuijan hän kiskaltaa:

»Mua ystävän tähden armahtakaa!»

Väki-iskuihin kolme jo vajoo,

muut väistyen pakoon hajoo.

Mut aurinko hehkuvan helteen loi,

ja suunnaton vaivan valta

jalat herpasi astujan alta.

»Kätes armias siksikö vaan yli toi

ja rosvojen keskeltä päästä mun soi,

täss’ että nyt vaivun turmaan

ja syy olen ystävän surmaan?»

Kuin hopeankirkkaan soittelon

sävel, kuules, soi ihan luota.

Hän seisahti tarkaten tuota,

ja katso, kyljestä kallion

puro raikas pulputen puhjennut on.

Juo riemuin hän läikkyä lähteen

ja saa janon polttohon jähteen.

Ja päivä jo painuu latvojen taa,

ja varjojen valtavat juovat

puut nurmien poikki luovat.

Tiet’ astuvi kaksi kulkijaa,

ohi niiden juuri kun kiiruhtaa,

sanat nää hän ehtivi kuulla:

»Nyt lie jo hän ristinpuulla.»

Jalat siivittää hätä, ahdistus,

suru, tuska tuimana viiltää;

rusoss’ ehtoon kaukana kiiltää

Syrakusan harjojen kimallus.

Talon vilpitön vahti, Philostratus,

nyt tiellä, mi sinne johtaa,

jalon herransa kauhuin kohtaa.

»Pois käänny, pois! Apus myöhä jo on,

oma tuomios vain nyt vältä!

Jo päättyvät päivät hältä.

Vaikk’ ilkkui tyranni tunnoton,

ei sortunut hän epätoivohon,

sua hetkestä, hetkeen vuotti

ja sanaas uljaasti luotti.» –

»Ja jos myöhäist’ on, eik’ ehtiä vois

avuks ystävä ystävälleen,

niin kuolossa yhdymme jälleen.

Tyrannilta riemu se jääköön pois,

ett’ ystävä ystävän pettänyt ois,

kaks saakoon surmata, mutta

ei altista rakkautta!»

Käy mailleen päivä, hän portill’ on,

hän ristin jo pystyssä näki;

sitä sankkana saarteli väki.

Juur’ ystävän raastavat kuolohon;

läpi taajan hän törmäsi joukkion;

»Minä», huus, »olen tuomion saanut,

hän on syytön, hän on mua taannut.»

Ilon, tuskan kyynelet silmissään

tapas ystävä ystävän sylin.

Väen valtaa ihmetys ylin;

jää kuivaks silmä ei yksikään,

saa kuulla jo valtias kumman tään,

tylyn liikutti rinnan se routaa,

hän eteensä käski ne noutaa.

Ja heihin kauan ja kummissaan

hän katsoo: »Siis te sen teitte,

sydämestäni voiton te veitte;

eik’ uskollisuus vale ollutkaan;

oi suokaa, ett’ yhtyä teihin saan!

Sydänliiton ma kanssanne solmin,

me olkaamme ystävät kolmin.»

Lähde: Saksan kirjallisuuden kultainen kirja. 1930. Toimittanut Rafael Koskimies. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.